Michael Monroe bändeineen esiintyi lauantaina 17.12. Turun ja Tukholman välillä seilaavassa Viking Linen Grace -laivassa.
Paatti ei kumma kyllä ollut loppuunmyyty ainakaan vielä lauantaina iltapäivällä, jolloin eräs kaveri tutki hytinsaantimahdollisuutta. Sakkia oli kuitenkin niin paljon, ettei jonotuksilta voinut välttyä baaritiskeillä tai kaupassa.
Terminaalissa bongasin jonkun verran tuttuja naamoja. Kaarinalainen levynkeräilijä Angerpuro oli mukana kuten viime vuonnakin vastaavalla reissulla. Eräs festarituttu oli perheineen lähdössä Malesiaan kolmeksi viikoksi. Viereisessä Hotelli Seaportissa vastaan tuli lähes koko Monroen poppoo.
Gracella on poikkeava tapa muihin ruotsinlaivoihin verrattuna. Menomatkalla kaupasta ei nimittäin saa kuin kuuden tölkin verran mietoja juomia eli joko kaljaa, lonkeroa tai siideriä. Syynä moiseen on, ettei porukka ryyppäisi hyteissä, vaan menisi oitis baariin imuroimaan kalliita drinkkejä.
Puolenyön aikoihin alkanut keikka valtavan kokoisessa yökerhossa oli pullollaan ihmisiä. Paras paikka löytyi yläorrelta, josta on hyvä näkyvyys lavalle, eikä liian kovaa tungosta.
Koska Michael Monroe on nykyään koko kansan suosikki vauvoista vaareihin, on melkein sama vaikka hän laukoisi vitsejä lavalla. Hurraata ja taputuksia tulisi joka tapauksessa. Onneksi musiikki on pääosassa, vaikka settilistaa voisikin rukata uuteen uskoon isolla kädellä.
Jo ennen keikkaa satuin näkemään vilauksen biiseistä, kun törmäsin laivan käytävällä kiertuemanageri Janne Tammiseen. Eipä kai suuria muutoksia voi odottaakaan, mutta kun on tuhat kertaa kuullut Hanoi Rocksin Tragedyn tai Malibu Beach Nightmaren, olisi vaikka Beer AndCigarette ja Visitor välillä mukava yllätys.
Show on lähes toisinto vuodentakaisesta Grace-keikasta. Silloin tosin kitaristi Steve Contea tuurasi Slashin bändistä Todd Kerns, joka hoitikin tonttinsa hienosti.
Monroen tyyli heilua lavalla ja kiipeillä saatavilla olevissa rakenteissa aiheutti jälleen jännitysnäytelmän. Pysyykö vai eikö pysy. Pysyi. Joku kerta voi käydä niin ikävästi, että mies rojahtaakin alas sellaisella ryminällä, että se oli sitten siinä. Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.
Monroe tunnetaan loistavan energisenä lavaesiintyjänä. Hanoi Rocksin ohella hän on laulanut useissa muissa yhtyeissä ja julkaissut sooloalbumeja. Hän on Yleisradion entisen pääkuuluttajan Pentti Fagerholmin nuorin poika. (Wikipedia)
Michael Monroe Ruisrockin Rantalavalla 7.7.2012
Valtavaa suosiota tällä hetkellä nauttiva Michael Monroe täytti kesäkuussa 50 vuotta. Merkkipäivänään hän oli Seinäjoen Provinssirockissa keikalla, mutta varsinainen juhlakonsertti oli viime lauantaina Ruisrockissa Turun Ruissalossa.
Ruisrockin promoottori Juhani Merimaa ehdotti Monroelle spesiaalikeikkaa Ruisrockiin. Monroella ja Merimaalla tuntuu muutenkin olevan erityissuhde. Monroe nimittäin on esiintynyt jokaisessa Ruisrockissa joko entisen bändinsä Hanoi Rocksin kanssa tai omalla nimellään viimeisen 11 vuoden aikana, jolloin Merimaa on ollut festivaalin pääjehuna.
Jos aivan tarkkoja ollaan, vuonna 2001 Monroe oli lavalla Hanoi Revisitedin eikä Hanoi Rocksin laulajana. Vuonna 2009 hän toimi muutaman yhtyeen lavakuuluttajana ja vieraili The Wildheartsin aikana laulumikrofonin varressakin.
Merimaa tykkää Monroesta myös niin paljon, että kun Hanoi Rocksilla meni jokin vikaan Japanin kiertueella 2000-luvun puolivälissä, järjesti Merimaa pojat koti-Suomeen, kun bändillä ei ollut varaa ostaa itse lentolippuja. Ainakin yhden Ruisrock -keikan Hanoi sitten soitti ilmaiseksi.
Michael Monroen toivoisikin nyt kahmivan tuohta sieltä täältä, koska onhan hän tällä hetkellä varsinainen medialellikki. Laihojen vuosien jälkeen se olisi oikein suotavaakin. Hype ei kuitenkaan kauan kestä, varsinkin kun Monroen perusfani tuskin osaa edes nimetä ainuttakaan hänen kappalettaan. Kaltaisiani vanhoja faneja sellainen saattaa hiukan huvittaa.
Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrock -tunnelmissa.
Ruisrock-perjantaina 6. heinäkuuta juttelin tovin entisen Hanoi Rocks- ja nykyisen Monroen bändin basistin Sami Yaffan kanssa. Hän kertoi asuvansa kesän Helsingin Kalliossa. Muuten osoite löytyy New Yorkin Brooklynistä.
Kitaristi Steve Contesta udellessani, Yaffa sanoi miehen asuvan nyt Hollannissa. Ei ole kuulemma mitään järkeä lennellä New Yorkista asti Monroen bändin keikoille.
Toinen kitaristi Dregen ja rumpali Karl Rockfist ovat ruotsalaisia.
Vaikka Monroen bändi on tullut keikoillaan tutuksi parina viime vuonna, huomasin keikalla viimeistään nyt, että Conten soitto on bändin voimavara. Siinä missä Dregen on enemmänkin rokkikliseinen heiluja, hoitaa Conte homman tyylikkäästi kotiin. Häneltä puuttuu täysin Andy McCoyn kaltainen haparointi, jollaista Monroe ei varmasti enää kaipaa.
MM:n settilista Ruisrockissa oli alussa samanlainen kuin normikeikoillakin. Rock- ja punkbiisit kuten Trick Of The Wrist, Hammersmith Palais ja Nothing's Alright saivat seurakseen pari Hanoi -lainaa sekä Hurriganes -coverin Get On. Biisi istuu Monroen bändille todella hyvin.
Pitkän keikan loppua kohden lavalle ilmestyi muun muassa Voice of Finland -kisassa hyvin pärjännyt Mikko Herranen. Hän lauloi Monroen kanssa tämän 1989 ilmestyneeltä Not Fakin' It -soololevyltä poimitun Dead, Jail Or Rock'n'Roll -kappaleen.
Herrasen jälkeen lavalla nähtiin kaiken maailman turhakkeita Palefacesta Jenni Vartiaiseen.
Sellohevibändi Apocalyptica viihtyi siellä pitempäänkin ja soitti myös illan viimeisessä kappaleessa. Se oli Hanoi Rocksin Two Steps From The Movelta (-84) tuttu Million Miles Away. Tuolloin lavalle asteli myös Hanoi Rocksin perustajajäsen, nykyinen lääkealan ammattilainen Nasty Suicide.
Monroe juhli viisikymppisiään ennätysyleisön edessä. Lauantain yleisömäärä oli noin 30 000, joten olettaisin rantalavan touhuja seuranneen siitä noin kahden kolmasosan.
Keikalle oli luvattu spesiaalia ja sitä myös tuli. Eri asia sitten on, miellyttikö jonkun Palefacen tai Vartiaisen läsnäolo. Senkin ajan olisi voinut käyttää vaikka rokin soittamiseen. Onneksi Jone Nikula ei sentään tainnut käydä lavalla.
