Seilin saari

Seili on saari Nauvossa, nykyisen Paraisten kaupungin alueella. Se sijaitsee Saaristomerellä, Airiston eteläosassa. Seilin nimi tulee ruotsinkielisestä Själöstä, joka tarkoittaa hyljesaarta. Saari on ilmeisesti aikoinaan ollut hylkeiden asuinpaikka. Seilin pinta-ala on 1,6 neliökilometriä. Suurin pituus on 2,5 km ja suurin levys 1,5 km.

Seili on tunnettu ennen kaikkea synkästä historiastaan. Se toimi leprasairaalasaarena vuodesta 1619 alkaen noin 165 vuotta eteenpäin. Viimeinen spitaalinen kuoli saarella 1785. Ensimmäisiä sairastuneita on tosin tuotu Turusta Seiliin jo 1300-luvulla.

Uutta ja vanhaa maalipintaa Seilin satamarakennuksissa 2009 ja 2010. 

Spitaalisten jälkeen Seiliin tuotiin mielisairauspotilaita. Paikkaluvultaan saaren sairaala oli alallaan yhteen aikaan Suomen suurin. 1800-luvulla sairaalatiloiksi tehtiin isoja kivirakennuksia, jollaisia ei normaalisti saaristossa ole.

Sairaalatoiminnan loppuvaiheessa Seilissä oli vain naispotilaita. Miehet siirrettiin Käkisalmen uuteen sairaalaan. Vuoden 1960 jälkeen saarelle ei enää otettu uusia mielisairauspotilaita ja toiminta lakkautettiin kahta vuotta myöhemmin.

Seiliä koskevista televisiodokumenteista muistan nähneeni, että sinne saatettiin määrätä potilaita melko heppoisin perustein. Yleensä poispääsyä ei sen jälkeen enää ollut. Jos nainen oli luonteeltaan vaikka kevytkenkäinen, saattoi määränpäänä olla Seili ja mielisairausluokitus.

Aihetta on viime vuosina tutkittu. http://www.studio55.fi/mennaanmatkalle/artikkeli.shtml/1399617/nama-oudot-perusteet-veivat-suomessa-naisia-mielisairaalaan-loppuiakseen

Nykyään sairaalarakennukset ovat Turun yliopiston alaisuudessa toimivan Saaristomeren tutkimuslaitoksen tiloja. Pari vuotta sitten saarella käydessäni paluulaivalle kirmasi kolmisenkymmentä reipasta opiskelijatyttöä. Sattui olemaan perjantai ja työ- tai opiskeluviikko lopuillaan. En voinut välttyä ajatukselta, että ennen vanhaan noissa samoissa tiloissa heidän ikäisillään naisilla oli jokseenkin toisenlaiset oltavat.

Seilin tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluu saaren kirkko. Puukirkko on rakennettu 1733 Turusta siirretyn vanhan kirkon paikalle. Se rakennettiin yhden kesän aikana ja vihittiin käyttöön kolme päivää sen valmistumisen jälkeen.

Kirkon kellotapuli on erikoinen. Se on pihan toisella puolella lähellä rantaa, eikä malli muistuta tyypillistä kellotapulia lainkaan. Pihalla on myös iso risti, joka on pystytetty Seilissä kuolleiden 663:n spitaalipotilaan muistoksi.

Rakennus on sisältä pelkistetty. Juuri mitään koristeita ei ole, pelkkää hirttä siellä sun täällä. Spitaalisille tarkoitettu osa on tarkoin rajattu muusta kirkosta. Kirkon takana on hautausmaa. Tavallisesta saapasmäestä se poikkeaa siinä, että siellä on pääasiassa vain yksinkertaisia puuristejä hautakivien sijasta.

Seilin kirkossa järjestetään jumalanpalvelus kolme kertaa kesässä. Siellä on vihitty hääpareja ja pidetty Nauvon kamarimusiikkipäiviä.

Turkulaisen kirkkobongari Kaj Ahlrothin listalla rakennus kiilasi välittömästi hänen TOP 5:een. Minunkin mielestä Seilin kirkko on vaikuttava ilmestys, vaikka ulkoapäin näyttääkin perin vaatimattomalta.

Seili sai myös jonkinlaista mainetta laulaja Jenni Vartiaisen levyn myötä. Seiliksi nimetty albumi sisälsi samannimisen kappaleen. Eri asia sitten on, kuinka moni Jenni-fani osaa yhdistää biisin saareen, vaikka se siitä kertookin.

Muutama vuosi sitten presidentti Tarja Halonen ja Venäjän päämies Vladimir Putin virailivat Seilissä. Silminnäkijähavainnon mukaan pusikot kuhisivat turvamiehiä, eikä rantautuminen saareen onnistunut sitten millään. Suomen oloihin nähden täysin yliammutut järjestelyt herättivät kuulemma lähinnä hilpeyttä.

Saarella on muutamana vuotena ollut kalasääksen pesässä webbikamera, jonka kautta on voitu seurata lintujen pesintää. http://www.balticseanow.info/en/Home/explore_0/webcameras_0/ospreynest.html.stx

Seiliin pääsee kesäisin joko omalla tai jonkun toisen veneellä. Yhteysalus M/S Östernin kyytiin voi hypätä sekä Nauvon kirkonkylästä että Rymättylän Hangasta. Alla olevassa 2010 otetussa kuvassa Seiliin kuljettiin vielä yhteysalus Lintalla.

Michael Monroen 50-vuotisjuhlakeikka Ruisrockissa

Michael "Mike" Monroe (oikealta nimeltään Matti Antero Kristian Fagerholm, s. 17. kesäkuuta 1962 Helsinki) on suomalainen rock-muusikko, joka tunnetaan erityisesti Hanoi Rocks -yhtyeen laulajana. Vuonna 2012 Wall Street Journal valitsi Monroen maailman arvostetuimmaksi rockmuusikoksi.

Monroe tunnetaan loistavan energisenä lavaesiintyjänä. Hanoi Rocksin ohella hän on laulanut useissa muissa yhtyeissä ja julkaissut sooloalbumeja. Hän on Yleisradion entisen pääkuuluttajan Pentti Fagerholmin nuorin poika. (Wikipedia)

Michael Monroe Ruisrockin Rantalavalla 7.7.2012

Valtavaa suosiota tällä hetkellä nauttiva Michael Monroe täytti kesäkuussa 50 vuotta. Merkkipäivänään hän oli Seinäjoen Provinssirockissa keikalla, mutta varsinainen juhlakonsertti oli viime lauantaina Ruisrockissa Turun Ruissalossa.

Ruisrockin promoottori Juhani Merimaa ehdotti Monroelle spesiaalikeikkaa Ruisrockiin. Monroella ja Merimaalla tuntuu muutenkin olevan erityissuhde. Monroe nimittäin on esiintynyt jokaisessa Ruisrockissa joko entisen bändinsä Hanoi Rocksin kanssa tai omalla nimellään viimeisen 11 vuoden aikana, jolloin Merimaa on ollut festivaalin pääjehuna.

Jos aivan tarkkoja ollaan, vuonna 2001 Monroe oli lavalla Hanoi Revisitedin eikä Hanoi Rocksin laulajana. Vuonna 2009 hän toimi muutaman yhtyeen lavakuuluttajana ja vieraili The Wildheartsin aikana laulumikrofonin varressakin.

Merimaa tykkää Monroesta myös niin paljon, että kun Hanoi Rocksilla meni jokin vikaan Japanin kiertueella 2000-luvun puolivälissä, järjesti Merimaa pojat koti-Suomeen, kun bändillä ei ollut varaa ostaa itse lentolippuja. Ainakin yhden Ruisrock -keikan Hanoi sitten soitti ilmaiseksi.

Michael Monroen toivoisikin nyt kahmivan tuohta sieltä täältä, koska onhan hän tällä hetkellä varsinainen medialellikki. Laihojen vuosien jälkeen se olisi oikein suotavaakin. Hype ei kuitenkaan kauan kestä, varsinkin kun Monroen perusfani tuskin osaa edes nimetä ainuttakaan hänen kappalettaan. Kaltaisiani vanhoja faneja sellainen saattaa hiukan huvittaa.

Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrock -tunnelmissa.

Ruisrock-perjantaina 6. heinäkuuta juttelin tovin entisen Hanoi Rocks- ja nykyisen Monroen bändin basistin Sami Yaffan kanssa. Hän kertoi asuvansa kesän Helsingin Kalliossa. Muuten osoite löytyy New Yorkin Brooklynistä.

Kitaristi Steve Contesta udellessani, Yaffa sanoi miehen asuvan nyt Hollannissa. Ei ole kuulemma mitään järkeä lennellä New Yorkista asti Monroen bändin keikoille.

Toinen kitaristi Dregen ja rumpali Karl Rockfist ovat ruotsalaisia.

Vaikka Monroen bändi on tullut keikoillaan tutuksi parina viime vuonna, huomasin keikalla viimeistään nyt, että Conten soitto on bändin voimavara. Siinä missä Dregen on enemmänkin rokkikliseinen heiluja, hoitaa Conte homman tyylikkäästi kotiin. Häneltä puuttuu täysin Andy McCoyn kaltainen haparointi, jollaista Monroe ei varmasti enää kaipaa.

MM:n settilista Ruisrockissa oli alussa samanlainen kuin normikeikoillakin. Rock- ja punkbiisit kuten Trick Of The Wrist, Hammersmith Palais ja Nothing's Alright saivat seurakseen pari Hanoi -lainaa sekä Hurriganes -coverin Get On. Biisi istuu Monroen bändille todella hyvin.

Pitkän keikan loppua kohden lavalle ilmestyi muun muassa Voice of Finland -kisassa hyvin pärjännyt Mikko Herranen. Hän lauloi Monroen kanssa tämän 1989 ilmestyneeltä Not Fakin' It -soololevyltä poimitun Dead, Jail Or Rock'n'Roll -kappaleen.

Herrasen jälkeen lavalla nähtiin kaiken maailman turhakkeita Palefacesta Jenni Vartiaiseen.

Sellohevibändi Apocalyptica viihtyi siellä pitempäänkin ja soitti myös illan viimeisessä kappaleessa. Se oli Hanoi Rocksin Two Steps From The Movelta (-84) tuttu Million Miles Away. Tuolloin lavalle asteli myös Hanoi Rocksin perustajajäsen, nykyinen lääkealan ammattilainen Nasty Suicide.

Monroe juhli viisikymppisiään ennätysyleisön edessä. Lauantain yleisömäärä oli noin 30 000, joten olettaisin rantalavan touhuja seuranneen siitä noin kahden kolmasosan.

Keikalle oli luvattu spesiaalia ja sitä myös tuli. Eri asia sitten on, miellyttikö jonkun Palefacen tai Vartiaisen läsnäolo. Senkin ajan olisi voinut käyttää vaikka rokin soittamiseen. Onneksi Jone Nikula ei sentään tainnut käydä lavalla.

Ruisrock, sunnuntai 10.7.

SUNNUNTAI 10.7.2011
Manu Chao La Ventura (FRA), Fleet Foxes (USA), Robyn (SWE), Isobel Campbell & Mark Lanegan (UK/USA), Graveyard (SWE)

Amorphis, Jätkäjätkät, Jenni Vartiainen, Kaija Koo, Magenta Skycode, Michael Monroe, Olavi Uusivirta, Paleface, The Capital Beat, The Freza, Tuomari Nurmio

Ruisrockin sunnuntai jatkui helteisessä kelissä. Pellolla oli niin kuuma, ettei esiintyjiä pystynyt seuraamaan kuin hetken, sitten oli etsittävä varjoa vaikka väkisin.

Vanhan Ruisrockin alueella Rantalavalla uhonnut hämeenlinnalaishiphoppari Paleface avasi päivän. Palefacen biisien välissä tuli muun muassa kansanedustaja Jussi Halla-Ahon (ps) puheita nauhalta. Siihen päälle sitten vasemmistovihreää puhelaulua, niin soppa olikin valmis. Maailmalla on kaikki asiat huonosti, kaikki on paskaa ja etenkin Suomi.

Olen pitänyt Palefacea alias Karri Miettistä melko fiksuna jätkänä televisiohaastattelujen perusteella. Valitettavasti hänen esittämästään musiikista ei voi samaa sanoa.

Jenni Mari Vartiainen (s. 20. maaliskuuta 1983 Kuopio) on suomalainen laulaja. Hän tuli tunnetuksi Popstars-televisio-ohjelmassa perustetun Gimmel-yhtyeen jäsenenä. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Ihmisten edessä julkaistiin 2007 ja toinen albumi Seili vuonna 2010. Vartiainen on urallaan saavuttanut yhdeksän Emma-palkintoa ja hänen albumejaan ja singlejään on myyty tähän mennessä yli 180 000 kappaletta. (Wikipedia)

Jenni Vartiaisen menestys on minulle suuri mysteeri. City-lehden äänestyksessä suomalaiset miehet himoitsevat häntä suomalaisjulkkiksista eniten, ulkomaisista Angelina Jolieta. Minä en kumpaakaan.

Jennin orkesteri oli pätevä, mutta täysin sieluton. Taitavat muusikot soittivat iskelmäpoppia ja kaunisääninen Jenni vei huomion. Jonkunlaiseen enkelin ja seepran välimuotoon sonnustautunut laulaja oli ottanut aivan vääränlaisen asuvalinnan, mutta kai siitäkin suurin osa miehistä sai tyydystystä.

Tylsää ja yllätyksetöntä, eikä mitään tekemistä rockin kanssa.

Manu Chao La Ventura oli päivän suurin yllätys. Youtubesta kuuntelemani yksi kappale ei edustanutkaan lainkaan yhtyeen linjaa. Bändihän olikin rokkia, eikä mitään kilinää ja kolinaa eli sellaista maailmanmusiikkia, jota sen pelkäsin olevan. Eipä voi muuta kuin kehua. Bändi oli paikoin jopa niin rankka, että olisi voinut luulla Anthraxin olevan lavalla.

Mutta mitä onkaan maailmanmusiikki?

Maailmanmusiikki, jota kutsutaan myös etniseksi musiikiksi tai etnoksi, on eri maiden kansanmusiikista vaikutteita ottavaa kevyttä musiikkia. Maailmanmusiikki syntyy, kun länsimaista populaarimusiikkia yhdistellään yhteen tai useampaan kansanmusiikin tyylilajiin. Joskus maailmanmusiikilla tarkoitetaan myös kaikkea musiikkia, joka ei ole länsimaista taidemusiikkia tai populaarimusiikkia. Muutamat maailmanmusiikin tyylilajit, kuten raï ja reggae, ovat saaneet suurta kansainvälistä suosiota. Myös jotkut perinteistä länsimaista populaarimusiikkia esittävät muusikot ovat tehneet maailmanmusiikkivaikutteisia levyjä, joista tunnetuimpiin kuuluu Paul Simonin eteläafrikkalaisten muusikoiden kanssa levyttämä Graceland-albumi. Muita ensimmäisiä länsimaisen nykyajan populaarimusiikin ja ei-länsimaisen musiikin yhdistelijöitä ovat esimerkiksi The Beatles ja Santana. (Wikipedia)

On kuitenkin melko erikoista, että Ruisrockin pääesiintyjänä on bändi, josta en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Aktiivisena musiikkiharrastajana se on suorastaan kummallista. Tässä Manua pähkinänkuoressa.

Manu Chao (oik. José Manuel Thomas-Arthur Chao, s. 21. kesäkuuta 1961 Pariisi, Ranska) on ranskalais-espanjalainen laulaja. Hänen äitinsä on baski ja isänsä, kirjailija Ramón Chao, La Coruñan kaupungista Galiciasta. Hän syntyi Ranskassa, jonne hänen vanhempansa olivat paenneet Francon diktatuuria vuonna 1956.

Manu Chaon musiikki tunnetaan useiden eri tyylien, kuten rockin, salsan, reggaen, cumbian, chansonin ja skan yhdistämisestä. Hänen levyillään lauletaan monilla eri kielillä, esimerkiksi englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, portugaliksi, arabiaksi ja wolofiksi, niitä myös yhdistellen. Manu Chaon onkin sanottu luoneen kokonaan uuden mestiza-musiikkityylin, jota ovat sittemmin seuranneet ja edelleen kehittäneet useat muut artistit, muun muassa Amparanoia, Dusminguet, Los de Abajo, Wagner Pá ja Macaco.

Ennen soolouraansa Manu Chao soitti yhtyeissä kuten Hot Pants, Los Carayos ja Mano Negra, joista Mano Negra saavuttikin suurta suosiota varsinkin Latinalaisessa Amerikassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Oman uransa lisäksi Manu Chao on ollut mukana usean muun yhtyeen levyillä vierailevana artistina, sekä toiminut esimerkiksi Amadou & Mariamin albumin tuottajana.

Varsinkin soolourallaan Manu Chao on tullut tunnetuksi myös poliittisesta kantaaottavuudestaan. Hän on sympatisoinut meksikolaista EZLN-liikettä, joka on näkynyt muun muassa hänen levyillensä sisällyttämissä otteissa Subcomandante Marcosin puheista. Tämän lisäksi hän on esiintynyt useissa poliittisissa tapahtumissa, kuten Genovassa G8 maiden kokouksen yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa vuonna 2001, sekä Tanskassa Ungdomshusetin tukimielenosoituksessa lokakuussa 2007. Myös hänen kappaleidensa sanoitukset sisältävät usein voimakasta yhteiskuntakritiikkiä. (Wikipedia)

Manun yllätyshyvän keikan jälkeen oli aika siirtyä Michael Monroen pariin. Hölmösti telttalavalle sijoitettu keikka päätti samalla vuoden 2011 Ruisrockin. Monroen uusi kitaristi on ruotsalainen Dregen, joka 90-luvun lopulla esiintyi suomalaisfirman kännykkämainoksessa ja oli täten uransa huipulla tässä maassa. Musiikillisista ansioista hänet tunnetaan Backyard Babiesin riveistä. Bändi on nyt tauolla, saapa nähdä miten Dregen sukkuloi jatkossa bändien välillä. Yhtyehän on todella hyvä, suosittelen kaikille.

Michael Monroe on keikalla takuuvarma. Energiaa riittää ja musiikki pääosin ykkösluokkaa. Kaikenmaailman kainalobasistit ja muut patsastelijat voisivat ottaa edes hiukan oppia tämän orkesterin lavaliikunnasta.

Ruisrock on 2000-luvulla vakiinnuttanut paikkansa Suomen suurimpana rockfestivaalina. On näköjään aivan sama ketä siellä esiintyy, porukka tulee kuitenkin. Ei kai 25 000 lipun ostanutta ihmistä voi olla väärässä. Ehkä minä olen. Mutta kyllä rokkifestivaalilla pitäisi olla enemmän rokkia!