Marco Hietala - Ruostumaton

Lainasin viime sunnuntaina kaverilta Timo Kangasluoman kirjoittaman Marco Hietala-elämänkerran Ruostumaton. Syksyllä 2017 julkaistu kovankantinen ja isofonttinen kirja tuli luettua parissa illassa.

Tammikuussa 1966 syntynyt Hietala tuskin sanoo suurelle tuulipukukansalle paljon mitään, mutta musiikkia harrastaville hän on ollut tuttu hahmo jo 80-luvulta kuopiolaisen Tarot-heviyhtyeen riveistä.

Laajempaan tietoisuuteen laulava basisti tuli 2000-luvulla liityttyään kovassa nousussa olleeseen Nightwishiin ja oltuaan vajaat kymmenen vuotta sitten television suositussa Kuorosodassa Kuopion joukkoeen kapteenina.

Ensimmäisen kerran törmäsin Hietalaan 80-luvun puolivälissä Suosikissa, jossa oli mustavalkoinen kuva jalkansa monitorin päälle nostaneesta ja nyrkkiä puivasta basistista. Kyseessä oli Suosikin Rock-kuningas-kiertue ja Hietalan bändi tuohon aikaan nimeltään Purgatory.

Purgatorystä tuli Flamingon kanssa tehdyn levytyssopimuksen myötä Tarot vuonna 1986. Muistan vielä kuin eilisen päivän keväällä Hittimittarissa näytetyn Wings Of Darkness-videon, jonka sain tallennettua vhs-kasetillekin. Meno oli vallan hurja; rumpali takoi kuin mielipuoli ja Hietalan ikenet näkyivät vähän turhankin hyvin kameramiehen tunkiessa työvälinettään melkein hänen suuhunsa.

Tarotin debyyttipitkäsoitto The Spell Of Iron ilmestyi syksyllä 1986. Levyä mainostettiin Soundissa jotenkin näin, että "Suomen hevikuningas - ei haastajia!".

Tarot vuonna 1988.

Koska Hietalan tarina on minulle pääpiirteittäin tuttu, en odottanut kirjalta ihmeitä. Ruostumattoman parasta antia ovat kertomukset Tarotin alkutaipaleesta. Bändi ei lupaavan alun päässyt sille suosion tasolle, jolle sen olisi mielestäni pitänyt päästä. Orkesterin kaksi ensimmäistä, ehkä kolmaskin albumi, ovat suomalaisen hevimusiikin aatelia.

Tarotin huonosta karmasta on kuulunut paljon juttuja jo ennen kirjaa. Nyt kun takaiskuja tässä kerrattiin, eipä voi toista mieltä olla. Jollakin oli paljon bändiä vastaan.

Vaikka seurasin Hietalan uraa mielestäni tiiviisti tai sen verran kuin sen ajan tiedoitusvälineistä irtosi, en tiennyt, että hänellä meni 90-luvulla näin huonosti kuin kirjassa kerrotaan. Oli masennusta ja asunnottomuutta. Ruostumaton onkin aikamoinen selvitymistarina ryysyistä rikkauteen.

Hietala ei säästele ryyppy- ja panojutuissa. Ei hän niillä mässäilekään, mutta suomalaisiin muusikkoelämänkertoihin verrattuna teksti on jopa rajua. Esimerkiksi eräs punatukkainen iskelmärokkari ei kerro kirjassaan naisjutuista lainkaan, vaikka tunnettu panomies onkin.

Nightwish vuonna 2004. 

Olen tavannut Marco Hietalan vuosien varrella monta kertaa. Aluksi Tarot-fanina ja myöhemmin Sue-lehden avustajana, jolloin olen tehnyt Sinergy- ja Tarot -bändeistä jutut lehteen. Oikein asiallinen ja ystävällinen mies.

Nuottiöljy ei maistunut tuolloin kai jo raitistuneelle Hietalalle, kun keväällä 2010 Euran Osmantuvan backstagella yritin tarjota hänelle Jägermeister-huikkaa.

Tarot keikalla Osmantuvassa Eurassa 9.4.2010. 

Itä-Suomen kierros osa 1 - Puijon torni ja Bomban talo

Heinä- ja elokuun vaihteessa tehty kesälomareissu suuntautui tällä vuonna Itä-Suomeen. Noin viikon mittaisella matkalla olivat mukana lisäkseni M-P Vanne ja Sunttu Sundell.

Kyseessä oli neljäs reissumme; aikaisemmin olemme automatkailleet Etelä-Virossa, Ahvenanmaalla ja Viron saarilla. Vanteen Fordin mittariin kertyi viikon aikana noin kaksi tuhatta kilometriä. 

Idea matkalle sikisi jo viime vuoden syyskesällä. Alunperin ehdotin jälleen Viron reissua, koska siellä on yhä paljon kulmakuntia koluamatta. Asia ei mennyt läpi, joten seuraava ideani oli Pohjois-Karjala ja etenkin Koli. Kansallismaisema kun oli yhä näkemättä, vaikka olin hautonut asiaa jo vuosia. 

Varasin keväällä majoitukset ajatellen joustavaa etenemistä viikon aikana. Yöpymispaikoiksi valikoituivat Koli, Punkaharju ja Lappeenranta. Valitsin suunnilleen halvimmat vaihtoehdot mitä eteen sattui tulemaan, sillä reissuillamme ei kämpillä olla juuri muuta kuin nukkumassa.

Pian Sunttu jo väsäsikin parikymmensivuisen toimintasuunnitelman, jossa oli mukana lähestulkoon kaikki Itä-Suomen nähtävyydet. Sitä ei sentään noudatettu täysin orjallisesti, koska muuten olisimme vieläkin reissussa.

Matka alkoi lauantaiaamuna 26. heinäkuuta. Turussa oli samaan aikaan kaupunkifestivaali Down By The Laituri. Jätin kinkerit väliin ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun lopun. Eipä voinut vähempää kiinnostaa. 

Kolille ajeltiin Kuopion kautta. Tarkoitus oli käydä Puijon tornissa maisemia ihailemassa. Sattui vielä olemaan oikein mukava ilmakin. Tornin näköalatasanteella tuullut juuri lainkaan.

Posti- ja Logistiikka-alan Unionin Varsinais-Suomen Osaston järjestämien Pyhätunturin reissujen yhteydessä olen pari kertaa aikaisemminkin tornissa käynyt. Vuodenajasta johtuen silloin ei ole päässyt näköalatasanteelle. Kerrosta alempana olevassa ravintolassa on syöty muikkukeittoa ja katseltu likaisten ikkunoiden läpi maisemia.

Kuopiossa oli samana päivänä RockCock -festivaali. Sen pääesiintyjänä oli saksalainen hevibändi Scorpions. Orkesteri olisi ollut kiva nähdä pitkästä aikaa, mutta järjestely olisi vaatinut yöpymistä kaupungissa ja hidastanut osaltaan viikon muuta ohjelmaa.

Kuopion lähellä Pitkäjärven ABC:lla törmäsin lukioaikaiseen luokkakaveriini Ninaan. En ollut nähnyt häntä ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Välillä oli käynyt mielessäkin mitä hänelle mahtaa kuulua. Kovasti oli ensin kummissaan kun tervehdin, mutta tunsi sentään vielä. Maailma on pieni.

Matka taittui ilman turhia kiireitä. Stoppeja oli aina silloin tällöin. Yksi niistä sattui olemaan Lastukosken kanavalla Nilsiässä. Komea paikka sekin.

Suntun muuten laajassa ja ansiokkaassa ohjelmalistassa ei ollut lainkaan mukana Nurmeksen legendaarista Bomban taloa. Vaikka siellä käynti aiheuttikin muutaman kymmenen kilometrin lisälenkin, suorastaan vaatimalla vaadin, että paikalle on päästävä kun kerran näin lähellä ollaan.

Bomban talo on 70-luvun lopulla rakennettu suuri karjalaistalo, jonka ympärille on sittemmin ilmestynyt kokonainen kylä. Matkailubisnes tuntui kukoistavan ja ihmisiä riitti.

Olin kuvitellut Bomban talon olevan jossain korkealla kallion päällä. Näin ei kumminkaan lähimainkaan ollut, sillä alue sijaitsee järven rannalla. Mielikuvissani sekoitin sen kai jotenkin Koliin.

 

Nurmeksessa ajellessa riitti muutakin näkemistä. Sillan nimi on jo unohtunut, mutta siitä avautunut maisema oli niin tyrmäävä, että jälleen piti pitää pikku kuvauspaussi.

Olimme perillä Kolilla Vanhan Koulun Majatalossa iltayhdeksältä, noin kahdentoista tunnin ajelun jälkeen. Vaikka aikaa kului arvioitua enemmän, ei matkanteko tuntunut mitenkään rasittavalta. Tauot tekivät osansa ja komeat maisemat loput.