Kainuun reissu osa 9 - Möhkön ruukkikylä

Möhkön ruukkikylä sijaitsee Pohjois-Karjalan Ilomatsissa Koitajoen varrella. Kylä syntyi aikoinaan Suomen suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille. 

Möhkön ruukin toiminta päättyi 1907, jonka jälkeen alueella toimi 1960-luvulle saakka ruukille kuulunut saha ja sen yhteyteen 1910-luvulla perustetut höyläämö, mylly ja sähkölaitos. 

Ruukin aikoihin Möhkö oli suuri 600 asukaan kylä. Ajoittain työvoimaa oli jopa pari tuhatta henkeä. 

Möhkön kultturiympäristöstä löytyy teollisuusrakennusten jäänteitä, sotahistoriaa, puistomaista luontoa ja Museoviraston restauroima ainutlaatuinen kanavajärjestelmä. Vanhassa asuntoproomu Mantassa on kahvila Möhkön Manta. 

Parillakin eri nettisivulla Möhkön sanotaan olevan Suomen itäisin kylä. Hetkeä ennen Möhköä kävimme Ilomantsin Hattuvaarassa, josta sai saman käsityksen. En ala kinaamaan kumpi on. 

Syyskesällä Möhkössä oli hiljaista. Käyntipäivänämme 2. syyskuuta laajalla alueella ei näkynyt lainkaan muita ihmisiä. Ajoittainen sade yllätti vähän väliä, toisaalta taas aurinko paistoi kirkkaasti. 

Enpä vielä viikon 35 autoreissullamme alussa uskonut tällaiseenkin paikkaan päätyväni. Tosin Möhkö varmasti luki Sunttu Sundellin laatimassa laajassa matkaohjelmassamme, joka pääosin suuntautui Kainuuseen, mutta taisi jäädä väliin sitä tiiraillessani. Ehdottomasti viikon hienoimpia kohteita!

Itä-Suomen kierros osa 6 - Laivamatka halki Pielisen

Tiistaina 29. heinäkuuta matkustimme 1958 rakennetulla Pielinen -aluksella Kolin satamasta Lieksaan. Sisävesiristeily oli ollut haaveena jo vuosikausia ja nyt se totetutui kuin varkain. Suntun laajassa matkasuunnitelmassa tätä ei mukana ollut, vaan homma päätettiin vasta edellisenä päivänä.

Pielinen on luode–kaakkosuunnassa yli 90 km pitkä, enimmillään jopa 30 km leveä ja pinta-alaltaan Suomen neljänneksi suurin järvi. Järven lähes 1 500 saaresta suurimmat ovat Paalasmaa, Kynsisaari, Porosaari, Iso Ristisaari, Koveronsaari, Hattusaari, Satjanko ja Kelvänsaari.

Saaret pirstovat Pielisen seliksi, joista suurimmat ovat pohjoiset Kojonselkä ja Vasamaselkä, keskiosien Koveronselkä, Napaselkä, Suurselkä ja Hattuselkä sekä eteläiset Purjeselkä ja Pulloselkä. Pielisen osa-alueiksi luetaan usein myös samassa tasossa olevat Kuokkastenjärvi ja Lautiainen–Nurmesjärvi pohjoisessa sekä Rukavesi etelässä.

Rantaviivaa Pielisellä on yli 1 700 km, ja keskisyvyys on noin 10 m. Suurin syvyys, 61 m, on mitattu läheltä Paalasmaan saarta.

Järven lounaisrannalla sijaitsee kuuluisa Koli ja Kolin kansallispuisto.

Kolin satama ei järin suuri ollut, mutta tarjosi ymmärtääkseni sen verran palveluja kuin tarpeen on. Rannan ravintola ainakin näytti olevan ahkerassa käytössä.

Autojono muodostui nopeasti rantaan, eikä matkaajilla tuntunut olevan käsitystä miten jonotuslinjoihin ajellaan. Tai sitten meillä ei sitä ollut. Menimme mielestäni loogisesti riviin numero yksi, mutta melkein kaikki muut parkkeerasivat kakkosriviin. Autopaikka laivalle oli kumminkin etukäteen varattu, joten oletimme mahtuvamme mukaan.

Alkuhämmenyksen jälkeen kaikki autot saatiin kuin saatiinkin laivaan. Samalla alkoi aurinkoinen sää olla muisto vaan ja vettä ripotteli. Ukkosrintama lähestyi uhkaavasti.

Laivan kannella oli salamabongareita useita kymmeniä. Itselläni oli hieman orpo olo märällä teräspohjaisella alustalla, kun salamat iskivät lähistölle. Yllättävän vähän se tuntui muita huolestuttavan. Yhtään salamakuvaa en tietenkään saanut, muttei saldo tainnut olla parempi muillakaan.

Risteily pitkin Pielistä kesti vajaat kaksi tuntia. Laivaan ja järvimaisemiin ehti tutusta vallan mainiosti. Kelikin parani loppua kohden ja aurinko tuli esiin.

Käsittääkseni samoja kirkkoveneitä, joita näimme aikaisemmin Kontiolahdella Jakokosken kavavalla, oli nyt järvellä menossa kohti Joensuuta.

Eräs vanhempi herra, joka jossain vaiheessa tuppautui juttusilleni, osoittautui jonkinlaiseksi kotiseutuaktiiviksi. Hänellä oli tieto hallussa koko Pohjois-Karjalasta. Miehen tarinoita kuunteli mielellään.

Penkkiurheilijan vikaakin hänessä oli. Soutajat nähtyään hän innostui huutelemaan laivan kannelta kovaäänisesti ja tarmokkaasti "Vetäkää, vetäkää! Ylihuomenna olette jo perillä!" ja paljon muuta.

Laivamatka Kolilta Lieksaan ei ollut kovin kallis, joten samaa voi suositella muillekin matkalaisille. Maantietä pitkin matkaa tulee peräti 90 kilometriä. Ainakin minä taittaisin saman koska vaan uudelleen Pielisellä seilaten. Oli meinaan mielenkiintoinen kokemus.

Itä-Suomen kierros osa 5 - Joensuun bunkkerimuseo

Joensuun Marjalan kaupunginosassa sijaitsevasta bunkkerimuseosta löytyy Salpalinjan linnoitusrakenteita sekä kaksi talvisodan jälkeen rakennettua ja nyttemmin kunnostettua teräsbetonibunkkeria.

Salpalinja, viralliselta nimeltään Suomen Salpa, oli talvisodan jälkeen vuosina 1940-41 ja 1944 Suomen itärajan läheisyyteen Vironlahdelta Savukoskelle rakennettu puolustuslinja. Kauimpana rajasta, jopa yli sadan kilometrin päässä, linja on Pohjois-Karjalassa.

Salpalinja on yhä Suomen suurin rakennustyömaa. Sitä oli tekemässä enimmillään 35 000 miestä keväällä 1941 ja heitä muonittamassa oli 2000 lottaa.

Salpalinjassa oli betonisia tai kallioon louhittuja kantalinnoitteita kaikkiaan 728. Puisia kenttälinnoitteita oli noin 3000. Taistelu- ja yhteyshautaa asemaan oli kaivettu noin 350 kilometriä.

Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Jatkosodassa kesällä 1944 Neuvostoliiton hyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa. Salpalinja oli myös sotataidollisesti viimeinen kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju. Salpalinjaan päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole.

Museovirastolla oli vuosina 2010–2011 meneillään hanke, jossa tutkittiin linjan kunto. Se osoittautui yllättävän hyväksi. Puolustusvoimat ylläpiti ja huolsi Salpalinjan korsuja salassa kylmän sodan aikana 1950-luvulta aina 1980-luvulle asti.

Vierailupäivänämme bunkkerimuseo oli ennakkotietojamme kauemmin auki, eikä pääsymaksuakaan ollut. Reipas nuorimies tuli portille vastaan ja kysyi tarvitsemmeko opastusta. No, mikä ettei.

Hän kierrätti meidät ympäri aluetta, esitteli juoksuhaudat ja bunkkerit sisältä. Ne oli lähivuosina restauroitu vastaamaan 40-luvun aikoja. Bunkkerit rakennettiin parillekymmenelle miehelle. Ahdasta olisi ollut tositoimissa.

Opas oli juuri oikea henkilö toimeensa, eikä lainkaan tyypillinen ikäluokkansa edustaja. Näitä löysät farkut roikkuen ja persvako näkyen, teevatin kokoiset kuulokkeet päässä, nuuska huulessa ja pystyyn nukkuvan näköisenä juuri ja juuri huuliaan aukaisten "Häh?" -tyyppisiä vetelehtijöitä joutuu näkemään aivan liikaa.

Kaverilla oli sana ja sotahistoriantuntemus hyvin hallussa. Kierroksen tahti oli ehkä vähän liian nopea, mutta ainakin informaatioltaan maksimaalinen.

Itä-Suomen kierros osa 4 - Hattusaari ja Koli

Hattusaari on lieksalaiskylä Kolin lähellä. Majapaikastamme ei ollut sinne kuin muutama kilometri, joten kävimme katsomassa millaisia maisemia siellä odottikaan.

Hattusaaren kylä ei tosin ollut reittimme varrella. Eikä juuri muitakaan taloja. Lomamökkeihin viittaavia opasteita siellä täällä. Ajelimme 70-luvun alussa tehtyä pöllyävää pengertietä pitkin sattumanvaraisesti kunnes saavuimme rantaan. Ihmisiä ei näkynyt juuri missään, mutta maisemat olivat hienoja.

Hattusaaresta painelimme sinne missä matkan pääkohdekin sijaitsi. Nimittäin Ukko-Kolille. Koli on Pohjois-Karjalan korkein vaara Pielisen rannalla Lieksassa. 347 metriä korkea Koli on pitkälti valkoista kvartsiittia. Kolin tärkeimmät huiput ovat Ukko- ja Akka-Koli. Korkein kohta on Ukko-Kolilla, josta aukeaa lähes kaikkien tuntema kansallismaisema.

Parkkipaikkoja oli niukalti verrattuna turistien määrään. Ylös hotellin pihalle menimme hissillä, joka muistutti hieman Budapestin Linnavuoren vastaavaa.

Koska kansallismaisema täytyy kokea omin silmin, odotin vesi kielellä pääsyä huipulle. Ramppasimme sinne 400 metriä pitkää polkua pitkin, joka ei vaikuttanut niin jyrkältä kuin hotellin- ja luontokeskuksen vierestä lähtenyt porrasreitti.

Matkalla vastaan tuli merkillinen kuusi. Ylhäällä odotti se kaikkein tärkein, matkan kohokohta Ukko-Koli.

Ukko-Kolista muutaman sadan metrin päässä oleva Akka-Koli oli sekin vaikuttavan näköinen paikka.

Kolilla käyntimme ajoittui juuri sopivasti, sillä alhaalle palatessamme alkoi hiljalleen sadella. Noin tunnin kuluttua luontiäiti yltyi täysin raivopäiseksi. Mikäli juuri silloin olisi katsellut Ukko-Kolin huipulla maisemia, saattaa olla, että se olisi ollut viimeinen näköala koskaan.

Ensin taivas pimeni. Lehtipuut alkoivat havista ja taipuivat kuin tulitikut. Jonkinlainen syöksyvirtaus pöllytti noin minuutin ajan pihalta kaikki irtotavarat, hiekat ja muun spiraalimaiseen muodostelmaan. Seuraavaksi tuli vettä kuin ämpäristä kaatamalla. Kaupanpäälliseksi kymmenen minuutin raekuuro. Enpä ole moista luonnonilmiötä ennen kokenut.