Tuli tuossa reilu viikko sitten käväistyä Naantalissa. Siis oikein kunnon Naantalissa, eikä Rymättylässä tai Velkualla. Nämä entiset itsenäiset kunnathan liitettiin Naantaliin vuonna 2009, mutta miellän ne yhä aivan muuksi kuin Naantaliksi.
Vilkkaana turisti- ja kesäkaupunkina tunnettu Naantali oli hiljentynyt ihmisvirrasta. Kirkkopuistoon rakennettiin parhaillaan Naantali Sunfest-festivaalia. En ole nähnyt ainuttakaan uutista miten juhla on mahtanut mennä, mutta kai sinnekin pari tuhatta ihmistä löysi tiensä.
Yritin etsiä mitä esiintyjiä tapahtumassa oli, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Mistään en löytänyt enää infoa, vaan kaiken maailman early bird-lippuhömpötystä senkin edestä. Ainut, jonka muistan siellä lauleskelleen on Pate Mustajärvi, jonka koko Sunfest-keikka löytyy Youtubestakin.
Vanhassa kaupungissa kävellessä ihmetytti kovasti miten koko ranta oli täynnä isoja ökyveneitä. Tuloillaan oli varmasti jonkinlainen venetapahtuma. Ainakaan vielä torstaina 28. elokuuta yhtään geelitukkaista keikaria tai tatuoitua bodaripelleä ei näkynyt elvistelemässä paattien luona.
Kailon saaressa sijaitseva Muumimaailma on Naantalin kovin vetonaula. Nyt sekin oli suljettu. Saareen pääsee toki kävelemään jos mieli tekee. Kummastutti uimarannan läheisen grillipaikan epäsiisteys - ritilä poltettu puhki, roskia joka puolella ja likaiset penkit.
Ylin kuva on otettu satamakonttorin terassilta. Huomasin selkälokin istuvan sopivasti tolpan nokassa taustallaan ökyveneen teksti "Yes". Lähetin kuvan Turun Sanomiin, jossa se julkaistiin torstaina 4. syyskuuta Lukijan kuva-palstalla.
Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet yhtä Popedaa. Päässä on soinut yhtyeen kappaleet ja silmissä vilkkunut bändin konsertti 2. syyskuuta Tampereen Ratinan Stadionilla. Popedan vokalistin ja ainoan alkupäisjäsenen Pate Mustajärven taival tamperelaisorkesterin keulilla päättyi vajaan kolmenkymmenen tuhannen silmäparin eteen.
67-vuotias Mustajärvi ei kuitenkaan vetäydy eläkkeelle. Hiljattain ilmestyi hänen uusi soolosinglensä Hei äijä. Kovasti Popedalta haiskahtavasta nimestä huolimatta kappale on enemmänkin iskelmää, jonka esittäjänä voisi olla vaikkapa Matti Esko.
Oma Popeda-historiani ulottuu aivan 80-luvun alkuun. Muistan Suosikista koko sivun mustavalkoisen kuvan, jossa Pate irvistelee, näyttää kieltään ja vääntelee sormiaan. Juttu taisi liittyä singleen ja pikkuhittiin Mörri-Möykky, joka löytyi myös Suomi-ilmiö-kokoelma-albumilta, mutta ei Popedan studiolevyltä.
Kustavissa naapurilla Kari Virtasella (RIP) oli Popedan 1981 keväällä ilmestynyt kolmas albumi Hullutkoirat. Kansitaidetta myöten levy oli todella kovaa kamaa. Pidän sitä yhä orkesterin parhaimpana kiekkona, vaikka yleistä arvostusta se ei nautikaan.
Ensimmäinen oma Popeda-älppärini oli 1982 Turun Kupittaan City Marketista ostettu Mustat enkelit. Levy esitteli samana vuonna bändiin liittyneen kitaristi Costello Hautamäen, josta myöhemmin tuli yhtyeen kantava voima Mustajärven ohella.
Epätasaista Mustat enkelit-levyä on nykyään vähän vaivalloista kuunnella. Mukana on loistavia kappaleita kuten Kuulat sekaisin ja Jos joet olis, mutta joukossa on myös luokatonta paskaa niin kuin Hormoonihuulet.
Hormoonihuulten tyyppistä huumoria Popeda on viljellyt vuosikymmenten saatossa vähän liikaakin. Siksi sitä pidetäänkin ns. oikeiden rokkarien keskuudessa junttibändinä, josta ei voi tykätä ainakaan julkisesti. Panemisesta ja ryyppäämisestä laulaminen on monien mielestä suorastaan jopa sairasta, vaikka ulkomaiset yhtyeet laulavat samoista teemoista eri kielellä. Tietääkseni nämä Popeda-vihaajat panevat ja ryyppäävät kyllä itsekin.
Ensimmäisen kerran näin Popedan livenä Kalannin urheilutalolla talvella 1985. Tarkka päivämäärä on 1. helmikuuta. Tarkistin sen Popeda-historiikkikirjasta Ilikeesti kiitää, jossa on lueteltu yhtyeen keikat vuosilta 1980-2008.
Tuolloin yhtye keikkaili tuoreen Harasoo-levyn jälkimainingeissa ja kokoonpano oli mielestäni sen kautta aikojen kovin. Paten lisäksi bändissä olivat kitaristit Arwo Mikkonen (joka kuoli vuotta myöhemmin soundcheckin jälkeen Tampereella) ja Costello Hautamäki, basisti Jyrki Melartin, rumpali Kari Holm ja kosketinsoittaja Safka Pekkonen.
Sittemmin olen nähnyt Popedan lukemattomia kertoja, varmasti kymmeniä, mutta en ole pitänyt niistä mitään kirjaa kuten ystäväni Miika Hyttinen, jonka kanssa suuntasimme kohti Tamperetta syyskuun 2. päivänä. Hänellä Popeda-saldo yltää noin 150 keikkaan.
Tuossa yhtenä päivänä mietin missä kaikkialla olenkaan bändiin törmännyt. Mieleen juolahtivat muun muassa sellaiset festivaalit kuin Kauhajoen Nummirock 1991, Tuurin kyläkaupan Miljoonarock 2004 ja Vaasan Rockperry 2005.
Rockperry oli siitä erikoinen, että basson varressa tuurasi Popedassa vuosina 1990-95 soittanut Markku Petander. Jyrki Melartin oli saanut myyräkuumeen ja estynyt lähtemään keikoille.
Viking Grace-risteilylla joulukuussa 2015 kaksi kaveriani poistettiin yleisön joukosta, koska järjestysmiehet luokittelivat heidät turvallisuusuhaksi juhlaväen keskellä. En ole moista ennen, enkä sen jälkeen kuullut! Jopa itse Pate Mustajärvi oli huomannut episodin ja seuraavana päivänä paitamyyntikojulla kysellyt mitä oikein tapahtui.
Tässä yhteydessä voisin myös kertoa, että Pate Mustajärvi on kerran lyönyt minua. Tämä tapahtui parikymmentä vuotta sitten Tampereella Zarillo-nimisen ravintolan vessassa. Pate istui naapuripöydässä vetämässä kaljaa ja shotteja. Jossain vaiheessa hän oli vessassa samaan aikaan ja huomasi Black Sabbath-paitani, jossa oli Vol 4-albumin kansikuva. "Mää oon nähnyt ton bändin", sanoi laulaja ja latasi nyrkillä palleaani. Isku ei sattunut mitenkään hirveästi, mutta yllätyin moisesta.
Mutta takaisin Tampereelle ja Ratinaan. Tai sitä ennen kuitenkin Nokialle, jossa Hyttisen kanssa majoituimme Hotelli Iisoppiin.
Olen viimeksi käynyt Nokilla keväällä 1995. Tuolloin pääsin Tampereen Taiteen ja viestinnänoppilaitoksen pääsykokeissa loppuvaiheeseen ja yövyin kansanopistotuttuni Veijo Tuomiston luona. En muistanut kaupungin asemakaavasta enää yhtikäs mitään, joten kaikki näytti uudelta.
Iisoppi ei heti soittanut kelloja, mutta baari on tunnettu keikkapaikkakin. Nyt se vaikutti olevan parikymppisen nuorison suosiossa. Rakennuksen yläkerrasta löytyy vaatimattomia hotellihuoneita, joiden vakiovarusteena on korvatulpat. Henkilökunnan mukaan mökä saattaa aamulla kuulua puoli viiteenkin asti.
Huoneessa korkkasin vodkapullon ja löysin televisiosta kanavan, joka näytti Popedan keikkataltiointia kesän 2014 Ruisrockista. Bändi kuulosta erittäin hyvältä. Vilkaisin ikkunasta ja manailin Hyttiselle säätä, joka oli totaalisen paska. Vettä tuli kuin saavista.
Tampereelle olisi normaaliolosuhteissa lähdetty varmasti tunteja aikaisemmin, mutta nyt olimme hotellihuoneessa jumissa. Ei mitään mieltä lähteä kastumaan ennen kuin olisi aivan pakko. Jääköön stadionkonsertin lämmittelijät Martti Servo & Napander ja Vesterinen yhtyeineen. Kumpikaan ei muutenkaan kiinnostanut, ei varsinkaan sellaisella koiranilmalla.
Kun sade taukosi, oli aika toimia. Nokialta kesti parinkymmentä minuuttia bussilla Tampereelle. Matkalla ohitimme Pispalan- ja Pyynikin kaupunginosat, joihin pitäisi joku kerta käydä varta vasten tutustumassa.
Tampereella ilma vaikutti lupaavalta. Baarissa yhdet juomat huiviin ja samalla päivän toinen julkkisbongaus. Ensimmäinen oli liikennevaloissa Nokialla kun iskelmälaulaja Markku Aro ohitti meidät katumaasturillaan. Nyt bodaaja Bull Mentula istui kavereineen samassa ravintolassa. Kovin oli Bull pienikokoinen mies livenä, vaikka kuvien perusteella luulin hänen olevan lähinnä ladonovi.
Ratinan edustalla oli sakkia tuhansittain. Liityimme jonon jatkoksi. Aikamme ihmeteltyämme pääsimme sisälle ja Hyttinen suuntasi myyntikojulle hankkimaan ties kuinka monetta Popeda-paitaansa.
Edellisenä päivänä Raision Biltemasta ostamani sadeviitta vaikutti sen verran tukevalta, että siitä varmaan olisi jotain apua jos taivas taas repeäisi. Mitään kertakäyttöriepua en edes harkinnut.
Popeda aloitti vähän jälkeen puoli yhdeksän. Juontaja Simo Frangen höpötti tapansa mukaisesti jotain turhuuksia, jonka jälkeen lavan reunojen valtaville näytöille ilmestyi Iltatähti-ohjelmasta vuodelta 1978 peräisin oleva keikkataltiointi Särkänniemestä. Popeda esitti Mönkiäislaulun TapaniRipatin kritisoidessa yhtyeen alkuaikojen meininkiä.
Historiallisen filmin päätteeksi Popeda asteli lavalle vahvistettuna neljällä puhallinsoittajalla ja kahdella taustalaulajalla. Kuulemma torvensoittajat ovat olleet mukana jo vuosia, mikä oli minulle uusi tieto. Kuvittelin heidän olevan spesiaalivahvistus tämän kesän festivaalikeikoille.
Avauksena kuultiin bändin kakkosalbumilta Raswaa koneeseen (1980) peräisin oleva nimikappale. Alku oli lupaava ja enteili yhtyeen soittavan enemmänkin vanhaa materiaalia. Onneksi Popeda muisti edes vähän kaltaisiani vanhoja faneja.
Lava oli valtavan kokoinen. Sen reunoille tehdyille rampeille etenkin Costello Hautamäki ja poikansa, illan valoshownkin suunnitellut basisti Alex Hautamäki, ponkaisivat ajoittain. Taustalle heijastui Popeda-kuvia vuosien varrelta. Tulta ja ilotulitteita ei säästelty.
Konsertin alkupuolelle oli ängetty bändin debyyttiälpeeltä vuodelta 1978 löytyvä tyhjänpäiväinen renkutus Oodi Tom Robinsonille. Kappaleen aikana lavalle heijastui sateenkaaren värejä ja nyrkkiin puristettuja käsiä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti tehdä selväksi, että Popeda hyväksyy seksuaalivähemmistöt. Robinson on tunnettu brittiläinen homolaulaja.
Lupaavan alun jälkeen tapahtui se mitä pelkäsinkin - taivaalta alkoi hiljalleen ripotella vettä. Kun tätä jatkui jonkin aikaa, kaivoin repusta sadeviitan. Pimeässä sen pukeminen ei ollutkaan mitenkään helppoa.
Viimeiset puolitoista tuntia satelikin sitten oikein kunnolla. Esterin perseestä olisi ehkä paras ilmaisu. Samalla fiilis laski kuin lehmän häntä. Kun lopulta kengätkin alkoivat kastua, ei mielialani siitä enää kohonnut, vaikka lavalla olisi tapahtunut mitä tahansa.
Hammasta purren oli kuitenkin kestettävä kun kerran tänne asti oltiin tultu. Onneksi yhtye soitti muutamia harvinaisempiakin helmiä kuten Palle And The Boys, Soittomatkalla, Tää on se yö, Yö ja Pohjantähden alla. Erityismaininta Paten tyttären Jenni Mustajärven laulamalle Eläintenvallankumoukselle, jonka hän esitti varmoin ottein. Biisiä edelsi Paten muistopuhe Arwo Mikkoselle.
Pate Mustajärven jäähyväiskonsertti Popedan laulajana oli näyttävä spektaakkeli, jollaista harvalla suomalaisella orkesterilla on ollut. Viime vuonna samassa paikassa järjestetty Hassisen Kone40 vuotta-konsertti oli sekin upea ja kelin takia huomattavasti viihtyisämpi kuin tällainen sateessa seisoskelu.
Nähtäväksi jää ketä Costello Hautamäki valitsee uuteen bändiinsä ja millä nimellä se alkaa esiintyä. Onko se sitten Costello & Popeda vai mikä. Todennäköisesti mukana ovat hänen poikansa Alex ja Jimi, joka paukutti Ratinassa rumpuja Eläinten vallankumous-biisissä Lacu Lahtisen siirtyessä siksi aikaa pois patteriston takaa.
Popedan uudesta laulajasta on ollut kiivasta arvuuttelua etenkin iltapäivälehdissä. Paten saappaisiin on ehdotettu niin Jenni Mustajärveä, JP Leppäluotoa, Tero Vesteristä kuin Paten siskonpoikaa Jussi Aaltosta. Hän olisikin sopiva mies siihen, koska on aiemminkin tuurannut enoaan tämän ollessa kiinnostuneempi pullosta kuin bändistä.
Kuluneen vuoden aikana olen kuunnellut usein Popedan levyä Hullut koirat. Syytä moiseen olen välillä itsekin ihmetellyt. Kumminkin usein tulee kaivettua esille tämä talvella 1981 ilmestynyt lp-levy.
Ensikosketukseni Hulluihin koiriin tapahtui levyn ilmestymisen aikoihin. Naapurissa asuneella Kari Virtasella oli kyseinen kiekko, samoin kuin monia muita 80-luvun taitteessa ilmestyneitä suomalaisia punk- ja uuden aallon levyjä.
Televisiossa oli tuolloin vain kaksi kanavaa ja ohjelmaa tuli päivässä todella niukasti nykyiseen tarjontaan verrattuna. Noihin aikoihin näytettiin Tuubi-nimistä ohjelmaa, jota juonsi Heikki "Hector" Harma. Tapitin sitä mustavalkoruudusta aina kun mahdollista.
Popeda oli Hullujen koirien aikoihin Tuubissa vieraana. Muistaakseni bändi esitti kaksi kappaletta. Toinen oli singlenä julkaistu ja jostain kumman syystä albumilta uupuva Minä elän, toinen uutuusalbumin avausraita Onnenpyörä. En ole sittemmin nähnyt taltiointeja. Niitä ei ole tullut vastaan edes Youtubessa. Elettiin aikoja ennen videonauhurien yleistymistä, joka on todennäköisin syy moiseen.
Eppu Normaalin kitaristin Pantse Syrjän tuottama Hullut koirat on Popedan kolmas albumi. Levy-yhtiö Poko Rekords asetti sille suuret odotukset, mutta albumi ei tyydyttänyt levypomoa eikä itse bändiäkään. Kuulemma soundit olivat kehnot ja biisit keskinkertaisia. Popeda teki lopullisen läpimurtonsa vasta pari vuotta myöhemmin Kaasua -levyllään.
Minusta Hulluilla koirilla ei huonoa raitaa olekaan. Vain joko hyviä tai erinomaisia. Mainittakoon vaikka nimikappale, Onnenpyörä, Blues, Vankilalaulu, Taivaanrannan maalari ja Avaruusseikkailu. Popedan levyillä usein jopa kiusaksi asti esiintyviä vaivaannuttavia sanoituksiakaan ei tällä albumilla ole.
Levyn kannet ovat Juho Juntusen käsialaa. Kautta aikojen paras Popeda -logo koristaa apokalyptista maailmankuvaa.
Popedan nykykokoonpanossa ei ole muita Hullujen koirien aikaisia jäseniä kuin laulaja PateMustajärvi. Yhtyeessä soittivat albumin ilmestymisen aikoihin kitaristit Ari Puukka ja Arwo Mikkonen, basisti Eebo Lehtinen ja rumpali Kai Holm.
Orkesteri ei tietääkseni ole enää vuosiin esittänyt keikoillaan yhtään Hullujen koirien kappaletta. Se on harmi.
70-luvun lopulla Tampereen Ikurissa perustettu suomirockin ikoni Popeda soitti keikan maanantaina 27. heinäkuuta Naantalin Kaivohuoneella.
Vaikka kyseessä oli arkikeikka ja heti viikonlopun perään, oli Kaivohuoneella tupa täynnä. Naantalissa vietettiin parhaillaan perinteistä Unikeonpäivää, joten ilmeisesti oletettiin, että sakkia on kumminkin liikkeellä. Ja niin myös oli; Kaivohuoneella näkyi kaikenlaista menijää veneilijöistä eläkeläisten kautta teinityttöihin. Yleisöjakauma oli todella laaja.
Ainakin viimeiset 25 vuotta olen nähnyt Popedan ulkona festivaalikeikoilla. Sisäesiintymisestä on aikaa valtavasti, lukuunottamatta viime joulukuussa Silja Linen laivakeikkaa, jossa Popeda rymisteli Paula Koivuniemen jälkeen Itämeren aalloilla.
Kaivohuone oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Olen tiennyt rakennuksen jo kymmeniä vuosia, mutten ainakaan muistaakseni ole siellä koskaan käynyt. Todennäköisesti tämänkertainen ei jää viimeiseksi visiitikseni, sillä paikka oli varsin mukava.
Bändi vetäisi sellaisen hittikavalkadin, että oksat pois. Matkalla Alabamaan, Sukset, Kellot lyö, Eläinten vallankumous, Repe ja Lissu, Kersantti Karolina, Da da, Palle and the Boys, Tahdotko mut tosiaan ja monia muita tuttuja biisejä.
Popedan keikoilla on ilmeisesti nykyään tapana vaihtaa kokoonpanoa kesken esityksen. Tällä kertaa se tapahtui niin, että lavalle jäivät kitaristi Costello Hautamäki ja rumpali Lacu Lahtinen. Loput ukkelit poistuivat takahuoneeseen. Bassoon tarttui nuori kolppi, jonka tunnistin Costellon jälkikasvuksi. Hänet esiteltiin hetken kuluttua, mutta moni yleisössä oli monttu auki mitä hemmettiä tämä oikein on.
Popedan legendaarinen keulahahmo, laulaja Pate Mustajärvi lopetti tai ainakin vähensi tenuttamista radikaalisti kymmenisen vuotta sitten. Tällä keikalla hän oli mielestäni jonkun verran porossa, sillä välipuheet olivat paikoin hyvinkin merkillisiä. Aina Pate ei ehtinyt kertosäkeisiinkään heti mukaan, mutta mitäpä pienistä.
Puolitoista tuntia kestänyt keikka alkoi 23.30, vaikka sen olisi suonut arkena starttaavan ainakin tuntia aikaisemmin. Siitä huolimatta vesiselvänä koettu Popedan keikka-ilta oli varsin hyvä.
Pari viikkoa sitten minulta tiedusteltiin kiinnostusta lähteä Aikuinen nainen matkalla Alabamaan -laivaristeilylle Silja Linen Baltic Prinncessille. No, mikä ettei. Lähtö sattui olemaan sopivasti perjantai-ilta ja satama Turussa.
Tämä jääneekin toistaiseksi viimeiseksi vapaaksi perjantai-illakseni työvuorojeni muuttuessa. Tammikuusta alkaen ei enää paljon risteillä, eikä tehdä juuri muutakaan kuin nostellaan paketteja postikeskuksessa illat pitkät. Aikuinen nainen matkalla Alabamaan -nimellä mainostettu laivareissu maksoi matkanjohtajallemme 70 euroa hytti, kun järjestelyissä mukana ollut Matkavekka rokotti risteilystä 79 euroa per henkilö! Siihen tosin kuului kai sentään ruokailu mukaan. Kuten risteilyn tittelistä voi päätellä, oli esiintyjinä supersuositut Paula Koivuniemi ja Popeda. Molemmat olen nähnyt lähivuosina useinkin, Popedan ensimmäisen kerran jo 80-luvun puolivälissä.
Mieleen on jäänyt eräs keikka kolmenkymmenen vuoden takaa Kalannin urheilutalolta, jossa laulaja Pate Mustajärvi alkoi strippaamaan. Lopulta mies jätti pelkät kalsarit jalkaan ja veti loppukeikan siten. Vaikea kuvitella, että sama performanssi olisi tapahtunut nyt Baltic Princessin lavalla. Paulakaan ei stripannut Itämeren aalloilla. Ei ainakaan lavalla. Nuorekkaan oloinen laulajatar tuntuu vetoavan ikäistään huomattavasti nuorempaan yleisöön. Rokkivetoinen taustabändi pesee helposti monet oikeat rockyhtyeet mennen tullen. Ikivihreät hitit kolahtavat hyvin minullekin. Ennen Paula Koivuniemen esiintymistä heitti Popedan kitaristi ja pääbiisintekijä Costello Hautamäki trubaduurikeikan laivan pubissa. Paikka oli aivan ylikansoitettu, eikä moiseen ruuhkaan olisi varmasti enää montaa ihmistä sopinut.
Costello pubikeikalla (Kuva: Miika Hyttinen) Popedan astellessa lavalle reilusti yön pikkutunteina, oli sakki jo niin kaasussa, että meininkiä valvottiin normaalia tarkemmin. Jopa Popedan soittajat olivat huomanneet lavalta käsin, kuinka tuttuja faneja poistettiin yleisön joukosta kuulemma vedoten turvallisuusriskiin. Tietysti Popeda -hittien parissa vellova ihmismassa ja täyteen myyty laiva voivat olla jonkunlainen uhka, mutta tällainen tuntuu merkilliseltä toiminnalta. Ensin maksetaan suuret setelit että pääsee laivalle, sitten keikkanautinto keskeytetään.
Onneksi en itse ollut alhaalla yleisön joukossa. Kohtaloni olisi varmasti ollut joutua mielivaltaisesti poistetuksi pelkästään ison kokoni takia. Seurasin keikkaa ylhäältä orrelta, jossa en muista olleen ongelmia. Eräs neropatti ei tosin meinannut millään väistää, kun yritin ottaa kuvia bändistä. Hän olikin ainut mieleen jäänyt huonosti käyttäytyvä ihminen koko reissulla.
Laivalla oli kovanluokan Popeda-faneja iso liuta, joista hieman yllättäen suuri osa oli naisia. Monilta löytyi valtavan kokoisia Popeda-tatuointeja. Ennen vanhaan bändiä pidettiin lähinnä ammattikoululaispoikien suosikkina, jotka teiniviikset väpättäen luukuttivat yhtyeen tuotantoa Toyota Corolloissaanpitkin kyläraittia kruisaillessaan. Näin ei taida enää olla.
(Kuva: Jarkko Vartija)
Baltic Princess on laivana vallan mainio ja yökerhon esiintymistila sopii näemmä rokkibändillekin varsin hyvin. Tämänkaltaisia risteilyjä voisi olla enemmänkin.
YLEn TV2 esitti pari päivää sitten dokumentin tamperelaisen Popeda -yhtyeen keulahahmosta Pate Mustajärvestä. Dokkari oli tuore, sillä kuvamateriaalia oli taltioitu kuluvan vuoden aikana.
35 vuotta Popedassa laulanut Mustajärvi on nykyään raitistunut mies. Se muistettiin ohjelmassa mainita muutaman kerrankin. Vuosikymmenten ryyppääminen ei päällisin puolin ole jättänyt pahoja jälkiä mieheen. Ulosanti vaan tuppaa selvinpäin olemaan kovin verkkaista, mutta Paavo Lipposen surkeaan artikulointiin Patella on silti matkaa.
Mustajärven haastatteluosuus oli kuvattu kai laulajan kotitalon kellarissa. Seinällä roikkui työkaluja ja mies itse notkui kiikkustuolissa kuin vanha papparainen konsanaan. Erikoislähikuvia päähenkilön lärvistä oli turhankin paljon, eikä kameramies ollut oikein valppaana muutenkaan.
Dokumentissa oli kummallisia kuvaleikkauksia. Välillä tuli arkistopätkiä, kuten Yölinjalla -ohjelmaa vuodelta 1990. Sitä näytettiin päällekkäin uusien tapahtumien kanssa. Kun Pate ja silloinen kosketinsoittaja Jukkis Järvinen istuvat keikkabussissa matkalla jossain päin Suomea, leikkautui kuva yhtäkkiä nykypäivään ja Popedan roudariin, joka näppäili älypuhelintaan. Mahtoiko leikkaajan tarkoitus olla tehdä tästä osuudesta jonkunlainen tieteiselokuva, jossa parinkymmenen vuoden takaiset ajat sekoittuvat tähän päivään? Tätä sekamelskaa jatkui useaan kertaan ja kaltaiseni valpas ja alaa opiskellut katsojakin oli tippua kärryiltä.
Kuten televisiodokumenteissa yleensä, ei tässäkään pahemmin käsitelty ryyppäämistä ja naimista. Sama vika kuin suomalaisartistien elämänkertakirjoissa. Toisaalta Topi Sorsakoski, Tommi Läntinen tai Pate Mustajärvi eivät taida olla Mötley Crüen Vince Neilin tai Tommy Leen veroisia hepin heiluttajia, mutta viinaa he ovat varmasti juoneet uransa aikana enemmän kuin nuo amerikanpellet.
Olen jo pitkään ollut siinä uskossa, että Popedan kappale Matkalla Alabamaan kertoo naimisesta, vaikka siinä pullien leipomisesta lauletaankin. Alabama lienee keikkabussissa keksitty synonyymi naisen alapäälle. Kun Pate laulaa lavalla "pullat pystyyn, beibi nyt leipomaan", olisi halukkaita naisia jonoksi asti "leipurinhommiin".
Toisaalta todella moni Popeda-biisi kertoo panemisesta. Pienellä mielikuvituksella jopa Sukset (Vaikeata tämä hiihtäminen) on ihan jotain muuta kuin sivakointia hiihtoladulla. Ja kuulostaahan se juhannusyössä vakuuttavalta, kun Pate huutaa Nummirockin lavalla "Kamoon beibi, nyt mennään nussii!", kuten 90-luvun alkuvuosina joka juhannus.
Televisiodokumentissa bändäritouhut ja kiihkeät naisihailijat käsiteltiin todella lyhyesti. Vehmassalmen lavan pihalla haastateltu nainen totesi huokaillen "Pate, tule ja ota minut!". Hän muuten sattui olemaan yläasteella Taivassalossa samaan aikaan. En ainakaan muista hänen tuolloin olleen Popeda- tai Pate -fani. Ehkä silloin hänen mielessään pyöri jotain muuta. Kuten vaikka saksalaisduo Modern Talkingin söpöläiset.
Tulee taas mieleen, kuinka naisihailijat voivat sumeilematta kertoa medialle mitä tahansa. Jos kyseessä olisi vaikka dokumentti Arja Korisevasta, jossa isokokoinen miesfani huohottaisi hikisenä ja möreällä äänellä "Arjaaah, tule ja ota minut!", se tuskin päätyisi mukaan valmiiseen ohjelmaan. Miestä varmasti pidettäisiin täytenä perverssinä ja ehkä jopa ympäristölleen vaarallisena!
Dokumentissa näytetyllä viime kesän Vehmassalmen lavalla tuntui olevan hyvä meininki. Suunnitelmissani oli mennä kyseiselle keikalle, mutten muista mikä este siihenkin tuli. Popeda ja Yö ovat viime vuosina käyneet Vehmassalmella keikoilla joka heinäkuu. No, ehkä ensi kesänä sitten.
