Jäällä Kolkannokasta Kukkarokivelle

Viime viikon lauantaina Turun seudulla oli komea pakkaspäivä. Puolenpäivän tienoilla lämpömittari näytti -12 lähtiessäni ajelemaan kohti Ruissalon saarta.  

Saaren kärjessä Saaronniemessä oli keliin nähden verrattain vähän sakkia. Odotin suoranaista ryntäystä pakkaslukemista huolimatta. Talviuimareitakaan ei ollut vielä kovin montaa. 

Tänä talvena on pakkanen paukkunut sen verran innokkaasti, että uskaltauduin jäälle. Rannalta lähti matkaan muutamakin eri kokoonpano. Tilannetta hetken seurattuani ei enää tarvinnut pohtia kantaako jää vai ei. Seurailin varmuuden vuoksi muiden jälkiä, enkä lähtenyt haahuilemaan laivaväylän suuntaan. Sinnekin tosin riitti porukkaa. 

Kävely ohuehkolla lumipeitteellä kuorrutetulla jäällä oli letkeää. Askeleet eivät upottaneet, eikä tarvinnut pelätä liukastumista. Ilman nastakenkiäkin olisi pärjännyt loistavasti. 

Kamerani lauloi jo alkumetreillä. Sain tallennettua onnistuneita kuvia vastavaloon tallustelevista ihmisistä. Kameran akkukin kesti pakkasessa hyvin. 

Kolkannokan edustan kallioluodot olivat ensimmäinen etappini. Olen käynyt niitä katsomassa näin läheltä tasan kerran aikaisemmin, maaliskuussa 2018. Viimeksi tuolloin Turun seudulla on ollut näin kantava jää. 

Optinen harha iski luotoja tutkiessani. Kolkannokan rantaan vaikutti olevan pitempi matka kuin sieltä kallioille. Taisi johtua vaan eri vinkkelistä. Vähän sama juttu kun tiirailee Saaronniemestä Rajakarin ja Vepsän väliä, näyttää se sieltä käsin näyttää valtavan pitkältä. Kun taas Vepsästä katselee Rajakaria, vaikuttaisi se olevan kivenheiton päässä. 

Koska ulkoilukeli oli vallan mainio pakkaslukemista huolimatta, päätin kävellä Saaronniemen pohjoispuolelle. Siellä sijaitsee Suomen suurin selvästi näkyvissä oleva siirtolohkare Kukkarokivi.

Saaronniemen tällä puolen oli selvästi vähemmän ihmisiä kuten muulloinkin vuodenajasta riippumatta. Ruissalon ja Iso-Kaskisen saarten välissä olevaa valtavaa kivimöhkälettä oli lisäkseni saapunut kummastelemaan muutama muukin. 

Eräs rouvaansa lohkareen edustalla valokuvannut herra ei uskonut kertomaani, jonka mukaan Kukkarokivi on lajissaan maamme suurin. Toivottavasti kuvat kumminkin onnistuivat. 

Sosiaalisen median voima tuli taas todistettua. Autolle päästyäni latasin muutaman Kukkarokivi-kuvan Facebookiin. Siitä innostuneena lukuisat tuttuni kävivät paikalla viikonlopun aikana. Harvinaista herkkuahan tällainen jääkanto on. 

Kukkarokiven historiasta tarkemmin blogilinkissäni kuuden vuoden takaa https://kaislatuuli.blogspot.com/2018/03/kukkarokivi-suomen-suurin-siirtolohkare.html