Suomen suosituimpiin metalliyhtyeisiin kuuluva Battle Beast esiintyi Turun Logomossa torstaina 20. marraskuuta.
Helsingissä vuonna 2008 perustettu Battle Beast on julkaissut seitsemän studioalbumia, joista neljä on ollut kotimaan listaykkösiä. Tuorein pitkäsoitto Steelbound ilmestyi lokakuussa.
Ahkerasti ympäri maailmaan reissaava yhtye on parhaillaan Euroopan kiertueella. Tiedä sitten kuka on tökkinyt nuppineuloja karttaan, kun välillä käydään kotimaassa ja heti perään painellaan Saksaan, Itävaltaan ja Unkariin. Konsertteja tuntuu olevan lähes päivittäin ja niitä voi myös katsella suorina lähetyksinä Youtubesta.
Viime maanantaina Slovakian Bratislavassa Battle Beast joutui lopettamaan konserttinsa kahden kappaleen jälkeen, kun yleisössä ollut mies sai sairauskohtauksen ja menehtyi elvytysyrityksistä huolimatta.
Logomossa tästä ei vielä ollut tietoakaan. Arki-illasta huolimatta konserttia saapui seuraamaan yli tuhat ihmistä.
Turkuun oli juuri satanut ensilumi, jonka olomuoto oli paksua floskaa. Parkkipaikan löysin muutaman sadan metrin päästä sivukadulta puutalojen keskeltä. Lätäköitä väistellen Logomoon kesti kävellä viitisen minuuttia.
Yli tuhannen ihmisen joukosta bongasin vain muutaman tutun, hekin tulivat vastaan valoisassa aulassa narikoiden lähellä. Pimeässä konserttisalissa ei juuri muuta näkynytkään kuin lava.
Battle Beastin lämmittelijänä oli ruotsalainen Dynazty. Orkesteri on vieraillut ahkerasti Suomessa ja olen törmännyt siihen vähän väliä festivaaliohjelmistoja tutkiessani.
Jostain syystä oletin bändin edustavan glam metallia Mötley Crüen tyyliin ja soittajien olevan kajalilla naamansa tuhrineita kauniita poikia. Musiikki oli kuitenkin Mötiköitä rankempaa, eivätkä muusikotkaan olleet mitään siloposkia.
Dynazty sai turkulaisyleisöltä hyvän vastaanoton. Pitäänee tutustua bändiin tarkemmin jahka ehtii.
Battle Beast on ollut suosikkiyhtyeitäni jo useita vuosia. Kappaleet ovat levystä toiseen pääosin erinomaisia ja laulaja Noora Louhimo aivan mahtava. Parempaa ja energisempää keulakuvaa on vaikea kuvitella.
Rumpali Pyry Vikin valtavan patteriston vierustoilla oli pienemmät kannut, joita kummastelin keikan alkua odotellessa. Pian selvisi, että yhtyeellä oli lisävahvistuksena kaksi lyömäsoittajaa, jotka osallistuivat noin puoleen kappaleista.
Yhtyeen muut jäsenet ovat basisti Eero Sipilä, kitaristi Juuso Soinio, kosketinsoittaja Janne Björkroth ja kitaristi Joona Björkroth.
Puolisentoista tuntia kestäneen konsertin aikana kuulutiin useita kappaleita tuoreelta Steelbound-albumilta. Omalta suosikiltani, vuonna 2017 ilmestyneeltä Bringer Of Painilta tuli siltäkin muutama esitys, jolloin jalan vipatusta ei voinut estää mikään.
Aivan jokainen Battle Beast-biisi ei minullekaan sentään kolahda. Esimerkkinä konsertissakin kuultu TwilightCabaret. Siinä bändi yhdistelee heviä ja latinorytmejä. Voin kuitenkin kuvitella, että monille se on suoranainen mestariteos.
Sodasta kertova The Long Road samaiselta Steelbound-levyltä puolestaan edustaa normaalia tanakampaa linjaa. Se tuo mieleen ruotsalaisen Sabatonin, jonka kanssa BB on kiertänyt maailmalla.
Valoshow, pyrotekniikka ja soundit olivat täysin kansainvälistä tasoa. Yhdessä välissä kuultiin kaksi valtavaa pamausta, jolloin edessäni seissyt heppu pelästyi niin, että hyppäsi ilmaan. Noorakin köhi lavalla pahimpia ruudinjämiä kurkustaan, kunnes kiekaisi seuraavan kappaleen aloituksen.
Jos Battle Beastin esiintymisestä hakee jotain miinuspuolia, ovat ne turhan pitkät välihöpinät. Kun laulajan pitää välillä käydä verhon takana ehostamassa pukuaan ja kostuttamassa kurkkuaan, pääsee basisti Sipilä ääneen. Kaveri innostuu usein tarinoimaan kuin Runeberg, eikä jutustelulle ole tulla loppua.
Nooran palatessa lavalle, hän ei välttämättä spiikkaa heti seuraavaa biisiä, vaan jatkaa juttelua siitä mihin Sipilä jäi. Pahimmassa tapauksessa he pälpättävät yhdessä vielä tovin, kunnes odottava kappale vihdoin polkaistaan käyntiin.
Mutta mitäpä pienistä. Yhtyeen biisit ja ammattitaito ovat niin kovaa luokkaa, että moni muu orkesteri jää lehdelle soittelemaan.
Maanantaina 1. joulukuuta tarjoutui mahdollisuus osallistua tutustumiskierrokselle Turun kaupunginteatteriin.
Kaupunginteatterin sydän on sen kolmella näyttämöllä, joiden kausittain vaihtuva ohjelmisto sisältää esityksiä musikaaleista draamaan ja komedioista lastenteatteriin.
Talon vuosittainen katsojamäärä on noin 140 000 ihmistä. Henkilökuntaa sen eri osastoilla työskentelee noin 150. Teatteri tuottaa vuosittain 8-10 ensi-iltaa ja toistakymmentä vierailevaa esitystä. Yhteensä näytöksiä on vuodessa noin 400.
Vaikka en teatteri-ihminen pahemmin olekaan, kiinnosti tällainen tapahtuma välittömästi siitä tiedon saatuani. Keväällä 2008 olin vastaavalla kierroksella, mutta muistaakseni se ei ollut näin kattava. Nyt reilussa puolessatoista tunnissa käytiin läpi lähes koko valtava talo.
Oppaana oli sujuvasanainen Maria Peltoniemi, joka kertoi olleensa kolmetoista vuotta talossa erilaisissa tehtävissä. En enää muista mitä kaikkea hän cv:stään luetteli, mutta maanantaisen perusteella hän on löytänyt paikkansa.
Kierrokselle osallistui viitisentoista ihmistä. Valokuvaus oli sallittua, joten kännykät räpsyivät vähän väliä.
Ihmisistä en tietoisesti en kuvannut kuin opasta, vaikka muitakin saattaa yleiskuvissa näkyä. Eräs mies livahti välittömästi pakoon huomatessaan kännykkäni kohoavan lähellekään kuvausasentoa. Luulisi tuollaisen valppauden olevan kuluttavaa, ellei sitten ole esimerkiksi vankikarkuri.
Opas Peltoniemen juttuja olisi kuunnellut kauemminkin, mutta ymmärrettävistä syistä aika tuli vastaan. Ehkä mielenkiintoisinta antia oli tutustua tarpeistonvalmistaja Pauliina Uotilan työtiloihin. Ja olipa ison salin näyttämöllä seisoskelukin melkoisen reteetä.
Pauliina muuten sattuu olemaan yläasteaikainen luokkakaverini Trappulan koulusta Taivassalosta. Olen viimeksi tavannut hänet vuoden 2008 tutustumiskierroksella. Mielelläni olisin tälläkin kerralla.
Turun kaupunginteatterin seuraava iso satsaus on The Addams Family-musikaalikomedia, jonka näytökset alkavat ensi viikolla. Charles Addamsin luoma goottiperhe on tuttu elokuvina, televisiosarjoina ja videopeleinä.
Addamsin perheen lavasteita katsellessani mieleen tuli brittiläisen elokuvatuotantoyhtiö Hammer FilmProductionsin vuosina 1955-1976 tuottamat kauhuelokuvat. Dracula ja Frankenstein olisivat varmasti onnesta soikeina päästessään tällaisiin kulisseihin.
Kierroksen jälkeen käväisin läheisellä Teatterisillalla katsomassa hienoa valaistusta. Lamppujen takana on sama porukka, joka pakertaa valaistuksen parissa teatterissakin.
Kyllä Aurajoen yli kelpaa talsia tällaisissa puitteissa. Kiinnostaisi myös tietää, mitä näin komeaa rakennelmaa aikoinaan vastustaneet ihmiset ajattelevat nykyään. Olihan vuonna 1997 rakennettu silta monien mielestä jotain aivan kauheaa.
Syyskuun viimeisenä sunnuntaina auton keula osoitti kohti Lohjaa. Turusta moottoritietä pitkin huristellessa sinne ei kauan ajele. Tarkoitus oli katsastaa millainen Lohjan laajin ulkoilualue Karnaistenkorpi on.
En tarkalleen muista mistä idea tähän tuli. Saattoipa olla niin, että huomasin Retkipaikan artikkelin sosiaalisesta mediasta, jonka jälkeen lähetin linkin työkaverilleni Petterille. Erähenkisenä miehenä hän innostui oitis.
Noin kahdensadan hehtaarin Karnaistenkorvessa on erimittaisia luontopolkuja, jotka kiemurtelevat korkeiden kalliojyrkänteiden, soiden, metsäpurojen- ja lampien lomassa.
Seurasimme punaisella täplitettyjä puita, jolloin olimme pääreitillä. Keltaista maaliakin oli siellä täällä. Sen perässä mennessä reitistä olisi tullut pitempi.
Koiran kanssa liikkeellä ollut rouvashenkilö tuli polun alussa juttelututuksi. Hän kertoi ulkoilevansa alueella aina silloin tällöin. Kierroksemme loppuvaiheessa kaksikko puolestaan tuli vastaamme, jolloin totesimme heidän kävelleen jossain kohdassa väärään suuntaan. Ehkä metsikkö ei sittenkään ollut kovin tuttu.
Maasto ei ollut ihan helpoimmasta päästä, mutta ei mikään ylivoimainenkaan. Pitkospuilla kävellessä piti olla tarkkana, koska lankut olivat osin irti ja porrastettuja.
Reitit kulkevat kahden lammen, Ahvenlammen ja Sorvalammen ympäri tai sivuitse. Molemmissa paikoissa on laavu, nuotiopaikka, polttopuita ja puuceet.
Etenkin Sorvalammen taukopaikassa olisi voinut pysähtyä grillaamaan, mutta mukana ei ollut kuin kamera ja vesipullo. Mikäli tuonne joskus toistekin tulee mentyä, niin ehkä silloin sitten.
Matkan erikoisuus oli kalliojyrkänne, jossa oli valtava määrä viivasuoria jälkiä. Jääkauden muovaama seinämä näytti kuin jättiläisen tekeleeltä.
Sorvalammen taukopaikan jälkeen alkoi päättymättömältä tuntunut nousu ylös rinnettä. Jollei siinä ahertaessa tule hiki, niin tuskin sitten missään. Ehdottomasti matkan rankin kohta.
Seuraamamme punatäpläinen reitti osoittautui noin kolmen ja puolen kilometrin mittaiseksi. Kävelyyn ilman isompia hengähdystaukoja meni puolisentoista tuntia.
Tässä loppusyksyllä en ole pahemmin kameraa ulkoiluttanut. Syynä pääosin se, että on joko satanut tai tuullut, yleensä molempia yhtä aikaa. Lisäksi valo loppuu jo aikaisin iltapäivällä. Luontoretkiltä löytyy kyllä aina kuvattavaa.
Katselin hiljattain talvella 2016 tehdyn Fuerteventuran reissun kuvia. Tammikuussa siitä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. Lomaviikko on yksi matkusteluhistoriani onnistuneimmista; hotelli all inclusive-palveluineen täysi kymppi, samoin matkaseura ja saariretket.
Kanarian saariin kuuluva Fuerteventura on saariryhmän toiseksi isoin. Kuulemma siellä tuulee aina kovasti. Itse en moista muista tai sitten sitä ei ollut häiritsevästi. Karu luonto oli vallan upea ja kameralle tuli käyttöä.
Moniosainen matkakertomus löytyy linkeistä kuvien alta.
