Hevinkelium Klubilla 21. joulukuuta

Pitkänlinjan turkulaismuusikoista koottu Hevinkelium on vuonna 1997 koottu porukka, joka esiintyy nykyään noin kerran vuodessa. Joulun alla.

Viime vuosina bändi on heittänyt Turun Klubilla perinteisen joulukeikkansa. Päivä on ollut yleensä 23. joulukuuta. Se on ehdottomasti yksi vuoden huonoimmista päivistä mennä keikalle, mutta ilmeisesti väkeä on siitä huolimatta riittänyt. Tänä vuonna sattui kumma kyllä niin, että päivämäärä oli eri ja vielä lauantai.

En muista koska olen viimeksi virsiheviä livenä kuunnellut. Tuskin ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vuonna 1998 olin saman orkesterin joulukeikalla. Baarin nimi oli Citysoundi ja se sijaitsi Klubin naapurissa. Samassa tilassa on nykyään karaokekuppila Silvermoon. Aikoinaan siellä soitti moni rokkibändi Tarotista Michael Monroen ja The 69 Eyesin kautta Andy McCoyn Briad Revisitediin.

Hevinkelium on ymmärtyääkseni täysin vitsinä liikkeelle lähtenyt bändi, joka on tehnyt yhden täyspitkän levyn ja pari singleä. Suurimman yleisön orkesteri on varmaankin saanut Ruisrockissa 1998, jossa se tuurasi pikkulavalla keikkansa perumaan joutunutta esiintyjää. En enää muista kuka tai mikä se mahtoi olla. Virret kumminkin raikuivat mallikkaasti aurinkoisessa Ruissalon Kansanpuistossa vuodenajasta huolimatta.

Muistan Ruisrockin keikasta etenkin bändin alkuintron. Kirkonkellojen pauke kesti yllättävän kauan ennen kuin yhtye asteli lavalle. Sama juttu viime lauantaina Klubilla.

Yllättävän kauan myös kesti päästä Klubin yläkerran esiintilaan. Sinne kun piti luovia merkillisen sokkelon läpi ja monen kerroksen kautta. Ennen on päässyt suoraan päätyovesta ja siitä kapuamalla rappuset ylös. Se olisi nytkin ollut järkevintä.

Hevinkeliumin biisit olivat rankempia kuin muistinkaan. Monet sovitukset noudattivat Black Sabbathilta tuttuja raskaustasoja. Kappaleita ei olisi tunnistanut millään pelkästä soitosta, mutta kun murjaanin ja manoliiton välimuodoksi meikattu laulaja Taage Laihon avoi suunsa, löysivät jo ala-asteelta tutut virret muotonsa.

Bändi on ujuttanut sovituksiin reippaasti hevihistoriasta tuttuja riffejä ja kohtia, joiden tunnistamiseksi tarvitsee olla vähintään jonkinlainen alan harrastaja. Välillä jokin biisi saattaa kulkea aivan kuin Gillanin Running White Face City Boy, kun taas toinen puolestaan muistuttaa Deep Purplen Burnia. Sellainen tuo väkisinkin hymyn suunpieleen.

Hevinkelium on niin rautainen porukka, että esitystä seuratessa ei uskoisi keikkoja olevan vain yksi vuodessa. Treenäjäkään tuskin kovin montaa järjestetään. Moni saattaa pitää hommaa silkkana pelleilynä, mutta sopii mennä vaikka ensi jouluna kuuntelemaan kuinka Tiellä ken vaeltaa, Heinillä härkien kaukalon, herraa hyvää kiittäkää ja muut kirkosta tutut rallit kulkevat heviversioina.

Hevinkeliumin 90-luvun lopulla otettu promokuva valittiin pari vuotta sitten eräällä internetsivustolla maailman 36. huonoimmaksi bändikuvaksi.

Tomi Palsan tunnelmalliset kuvat

Moni on varmasti nähnyt rokkifestivaaleilla lyhyen partasuisen kaverin, joka päivystää kameroineen lavanedustoilla melkein jokaisen esiintyjän aikana. Hän on Tomi Palsa, livekeikkoihin erikoistunut valokuvaaja.

Forssasta kotoisin oleva ja nykyään tietääkseni Tampereella asuva Palsa on puolituttu mies, jonka kanssa taisin jutella ensimmäinen kerran Provinssirockissa 1997. Sittemmin olemme törmänneet useinkin. Lähivuosina etenkin Ruisrockissa.

Turkkusexissä Turun Messukeskuksessa hän on vuosia ollut virallinen tissien ja perseiden kuvaaja. Taisipa Palsa myös ottaa kamerallani kaverikuvan minusta ja Ron Jeremystä vuoden 2008 karkeloissa.

Palsan ensimmäinen julkaistu kuva ilmestyi vuonna 1991 Rumba-lehdessä. Siinä Rytmihäiriön laulaja Pate Vuorio karjuu mikrofoniin niin antaumuksella että kitarisat melkein näkyvät. Sittemmin hänen otoksiaan on nähty Rumbassa satapäin.

Vuonna 2009 Palsan valokuvia koottiin yksiin kansiin. Kirja nimeltä Tomi Palsan kuvat ja tunnelmat on ollut hankintalistallani siitä saakka. Nyt vasta sain sen hommattua, kun Cdon.comista löytyi huokeaan hintaan.

Teos ei ole pelkkä valokuvakirja perinteisessä mielessä. Kuvien ohella puoliruokaa ovat Palsan rustaamat mielenkiintoiset selitykset kuvien syntyperistä. Teknisesti monet fotoista saattavat olla heikkoja, mutta tarkoitus on ollut välittää enemmän tunnelmaa kuin elvistellä taidoilla.

Kirjassa on monia todella hienoja otoksia. Näiden vastapainoksi on liuta vähän yhdentekeviä kuvia, mutta niihinkin löytyy perustelu miksi ovat kansien väliin päätyneet.

Valtaosa Palsan kuvista on mustavalkoisia. Vanhan liiton mies kertoo kuvanneensa ennen digiaikaa pitkälti mustavalkofilmille ja kehittäneensä kuvat itse pimiössä. Photoshoppailua hän ei ymmärrä. Asia, jossa olemme samoilla linjoilla. Valokuvaaja ja photoshoppaaja ovat kaksi eri asiaa.

Muistan kun Soundissa oli pieni artikkeli kirjasta sen ilmestymisen aikoihin. Itse päätoimittaja Timo Kanerva oli perehtynyt aiheeseen. Mies rusikoi painotuotetta kovin sanoin. Ihmettelinkin, onkohan tässä jotain henkilökohtaista takana. Taisin olla oikeassa. Palsa nimittäin ruotii Soundia erään kuvan yhteydessä, eikä kovin hellin lausein.

Keväällä 2003 arvoin turkulaisessa musiikkilehdessä ehkä hiukan tavanomaista tyyliäni hurjemmin sanankääntein erään suomalaisen tyttöbändin uutuuslevyn. Mielestäni heidän albuminsa oli heikompi kuin edeltäjänsä. Lisäksi kirjoitin, etten pidä eräästä tietystä kappaleesta.

Noin kuukautta myöhemmin eräs yhtyeen jäsen oli vähällä käydä kimppuuni Turun Klubilla. "Saatanan paska, kuinka sinä kehtaat" ja muuta, sihisi hän pää punaisena.

Kesällä samana vuonna törmäsin Ruisrockissa kahteen yhtyeen muusikkoon. Toinen tervehti tavanomaiseen kohteliaaseen tapaansa, toinen sen sijaan näytti keskisormea ja käski painumaan helvettiin.

Palsan kirjaa lukiessani mietin, että mahtaako hänelle olla koskaan käynyt vastaavasti? Rokkikuvaaja ei nimittäin ole pahemmin säästellyt sanan säiläänsä Rumbaan kirjoittamissaan keikka- ja levyarvosteluissaan. Niitä hän alkoi rustaamaan kesällä 1996.

Palsan juttuja luki mielenkiinnolla, koska ne poikkesivat täysin valtavirrasta. Hän haukkui ja teilasi useimmat artistit aivan maanrakoon ja sukkelat sanankäänteet saivat ainakin minut pitämään miestä verbaalisena nerona. En tiedä kirjoittaako hän enää Rumbaan, koska en ole lehteä viime vuosina enää tilannut tai lukenut.

Kaikki eivät aina palautetta niele. Sellaisesta kirjassa on esimerkkitapaus. Porilainen Manboy -yhtye pillastui Palsan Rumbaan kirjoittamasta liveraportista oikein kunnolla. Sotakirveet on kumminkin haudattu aikoja sitten. Mukana on jopa Manboyn kitaristin Antti Majurin kommentti aiheesta kuvansa alla.

Palsa tuo kirjansa kuvateksteissäkin selvästi ilmi inhokkibändinsä. Myös lempilapsiaan tämä melkoisen laajan musiikkimaun omaava mies muistaa. Jopa siihen malliin, että minun oli pakko tutustua Youtubessa The Posiesiin, koska hän sitä niin kovasti kehui.

Kirjan alkusivuiltakin löytyvä Palsan haastattelu luettavissa http://dome.fi/musiikki/haastattelut/haastattelu-jarkko-martikaisen-20-kysymysta-rokkikuvaaja-tomi-palsalle

Elisa Day Louhisaaren maisemissa

Talvipäivänseisausta ei ensimmäisenä miellä hyväksi kuvauspäiväksi. Joulukuun päivät kun ovat pirun lyhyitä muutenkin.

Kuvausaikatauluja on usein vaikea saada sopimaan yhteen muiden kuin itsensä kanssa. Siinähän ei ole yleensä esteenä kuin työvuorot, jotka tuppaavat olemaan iltapainotteisia.

Kysyin muutamaa päivää aikaisemmin turkulaiselta pin-up-mallilta Elisa Daylta mitä hän mahtaa puuhailla lauantaina 21. joulukuuta. Jos kiinnostaisi lähteä kuvaamaan jonnekin. Moinen järjestely sitten sopikin.

Tutustuimme muutama kuukausi sitten syyskesällä. Huomasin Elisan ilmoituksen eräällä mallit- ja valokuvaajat -sivustolla. Kävimme tuolloin kuvaamassa Kakskerrassa Brinkhallin kartanon tiluksilla. Juttu löytyy linkistä http://kaislatuuli.blogspot.fi/2013/09/elisa-day-brinkhallissa.html

Askaisissa sijaitseva Louhisaaren kartanolinna tunnetaan parhaiten marsalkka Mannerheimin syntymäpaikkana. Viime lauantaina alueella oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Nurmikko vihersi siihen malliin, että eipä olisi uskonut jouluaaton olevan muutaman päivän kuluttua!

Talvipäivänseisaus on vuoden lyhin päivä. Koska kuvaan yleensä aina vallitsevassa luonnonvalossa, oli reissu vähän tuurin kauppaa valon puolesta. Loppujen lopuksi sitä riitti melko mukavasti, vaikka toki taivas olisi saanut olla kirkkaampi.

Mielessäni oli aika selvät visiot kuvaamisen suhteen. Ylimääräistä säätämistä ja ihmettelyä kuvauspaikoilla pyrin aina muutenkin välttämään. Elisan ei tarvinnut, toivottavasti ainakaan, turhan kauan palella parin plusasteen ulkoilmassa.

Elisa Day on todella upea ja kuvauksellinen nainen sekä Louhisaaren kartanomiljöö on Suomen oloissa ainutlaatuinen. Vuodenaika asetti omat esteensä, mutta ainahan ei voi olla kesä!

Horse Face Dog - rokkijunttausta Torniosta

Horse Face Dog on tuorehko rokkibändi Torniosta. Trion jäsenet ovat kokeneita konkareita, tuttuja muun muassa bändeistä kuten Lambs, Howl, Frostbite ja Free Ride.

Tutustuin bändin basistiin Tony Rebeliin 90-luvun lopulla. Hän pyöritti Tornion keskustassa levykaupaa nimeltä Rebel Music. Opiskelin tuolloin kaupungissa viestintää. Olin kuulemma kautta aikojen ensimmäinen asiakas, joka pyysi tuolia avuksi levyjen salaamista varten. Palli kun helpotti kummasti kykkimistä vinyylilevylaatikoiden parissa! Kaupassa tuli pyörittyä sen verran usein, että hiljalleen ystävystyimme.

Rebel Music oli rockin erikoisliike. Metallin eri genret, southern rock ja punk olivat hyvin edustettuina, mutta Smurffeja tai Madonnaa et kaupasta löytänyt. Siitä pisteet. Tony teki kauppaa rakkaudesta musiikkiin, eikä kahisevan kuvat silmissään.

Nyttemmin Rebel Music on menneen talven lumia ja tilalla on ollut viitisen vuotta Tornion Musiikki. Siellä myydään pääasiassa soitinvehkeitä.

Syksyllä 1998 teimme Tornion paikallistelevisiolle opiskelutyönä Meän väylä -nimistä ohjelmaa. Tiimit jakautuivat työstämään eri aiheisia inserttejä lähetyksiin. Olin mukana porukassa, joka teki ohjelmia paikallisesta musiikkielämästä.

Taisi olla peräti ensimmäinen jakso työn alla, kun menimme Lambsin treenikämpälle bändiä kuvaamaan. Kuulin orkesteria ensimmäisen kerran edellisenä keväänä, jolloin opiskelukaverini Toni Buckman soitti bändin debyyttidemolevyä kotistereoissaan. Kolahti välittömästi.

Lambsissa lauloi ja kitaroi Antti Lindholm, joka tekee samaa hommaa nyt Horse Face Dogissa. Levyn sanoitukset näyttää tehneen Tuomo Lindholm, joka puolestaan oli Lambsin basisti. Ja jotteivat Lindholmit vaan loppuisi kesken, rumpalina bändissä toimii Timo Lindholm.

Tony Rebel lähetti minulle yhtyeen debyytti-cd:n pari viikkoa sitten. Muutaman kerran sen kuunneltuani käväisee mielessä bändit kuten Peer Günt, Motörhead ja Dr Feelgood. Joissain rauhallisemmissa kohdissa HFD kuulostaa jopa Dire Straitsilta. Yhtyeen jäsenet tuskin moisesta mielleyhtymästä pitävät, mutta otan riskin.

Alun rankan runttauksen jälkeen neljäs biisi Won't Make It Back Home pysähdyttää. Sen kaltaisia kappaleita voisi olla mukana enemmänkin. Nyt paahdetaan hieman liikaa nopealla temmolla. Biisejä on välillä vähän vaikea erottaa toisistaan.

Horse Face Dogin musiikki ei kauheasti poikkea heppujen aikaisemmista orkestereista. Southern rock -vaikutteet ovat tosin nyt vähemmällä. Antti Lindholmin ääni on kehittynyt vuosien saatossa varmemmaksi ja möreämmäksi. Sopii kyllä.

https://www.facebook.com/horsefacedog

Alwari Tuohitorven kokoelmalevy

Olen viimeaikoina innostunut ostelemaan lp- ja cd-levyjä siihen malliin, ettei meinaa kaikkia edes ehtiä kuuntelemaan. Yksi tuoremmista hankinnoista on Alwari Tuohitorven kokoelmalevy Rokkitorvesta tuohivirsuihin - 36 valittua laulua.

80-luvun alussa alkanut musiikkiharrastus on välillä enemmän esillä, välillä huomattavasti vähemmän. Toisinaan on pitkiä kausia, jolloin levysoittimessa ei ole edes pohjavirta päällä moneen viikkoon. Levyhankinnatkin ovat harventuneet kovasti, mutta silloin tällöin tulee innostuttua.

Tietokoneen ääressä istuessa pidän melkein aina Youtubea päällä. Etenkin nyt kun viimeiset puolitoista, kaksi vuotta sitä kautta on voinut kuunnella kokonaisia albumeja ja livekeikkoja.

Juuri nyt Youtubessa soi Bob Seger & The Silver Bullet Bandin Night Moves vuodelta 1976. Samaa aikakautta edustaa tamperelainen Alwari Tuohitorvi. Leveiden lahkeiden vuosikymmenellä se oli suosittu orkesteri.

Alwari Tuohitorvi perustettiin Ähtärissä vuonna 1968. Bändi soitteli aluksi Jukka Kuoppamäen taustalla. Yhtyeen tunnetuin kokoonpano vaikutti Tampereella vuosina 1974-79. Mukana olivat Jukka Rautiainen (kitara, laulu), Mika Sundqvist (basso, laulu), Seppo "Kala" Alajoki (kitara, laulu) ja Rape Pikanen (rummut). Hänet korvasi debyyttialbumin jälkeen Seppo Tammilehto.

Alwari oli suosittu keikkabändi ja Suosikin Karvapäägalleriassa yhtye notkui aivan Hurriganesin perässä. Aluksi sen musiikissa oli progressiivisia vaikutteita, mutta pian biisit vaihtuivat ajalle suosituksi purkaksi ja jytäksi ulkomaisten esikuvien kuten Sladen vaikutuksella.

1976 bändin nimi lyhyennettiin Alwari T:ksi ja laulukieli vaihtui suomesta englanniksi. Kolmisen vuotta jatkettuaan yhtye päätti vielä kerran koittaa suomeksi, mutta suosion hiivuttua lähes täysin se luovutti ja hajosi. 2000-luvulla bändi on esiintynyt satunnaisesti silloin tällöin.

Alwarien jäsenistä tunnetuin on Mika Sundqvist. Mies on menestyksekkäästi pyörittänyt omaa studiotaan jo 35 vuotta. Monet Poko Rekordsin alkuaikojen ja 80-luvun levytykset on tehty hänen huomassaan. Eppu Normaali ja Popeda varsinkin olivat vakioasiakkaita.

Koko kansan tutuksi Sundqvist nousi 80-luvun alussa Moottoripyörä on moottoripyörä -kappaleellaan. Jatkoa seurasi 1982 Syksyn sävel -voitolla Hormoonihiiret. Miestä kiidätettiin keikoilla pari vuotta ympäri maata, mutta hän päätti keskittyä studiovelhon uraansa.

Vähemmän tunnettua lienee, että Sundqvist on tehnyt Moottoripyörä -hitistään uusintaversion nimellä Pimperopillu on pimperopillu. Se ei saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin alkuperäinen.

Oma Alwari Tuohitorvi -historiani on suhteellisen lyhyt, muttei kuitenkaan olematon. 80-luvun alussa innostuin jossain määrin Piikkiön serkkuni Sateenkaaren taa -älppäristä. Tuo Alwarien ensimmäinen albumi soi silloin sen verran usein soittimessani, että muistin vielä sen kappaleita noin 33 vuoden jälkeenkin. Ainakin Miss Tekstiili ja Rokataan vaan ovat jääneet kaaliin noilta ajoilta.

Alwari T:n glamrockia sisältäneet Light Me (-76) ja Silver Ball (-78) ovat jääneet tätä kokoelmaa ennen muistaakseni aivan pimentoon. Ihan päteviä ralleja nekin tuntuvat sisältävän, vaikka 70-luvun soundit ja tuotanto ovat jälleen heikkoja. Jostain syystä Suomessa onnistuttiin pilaamaan melkein kaikki tuon ajan levyt, vaikka itse biisit ovatkin pääosin kelpo materiaalia. Eipä ihme, että esimerkiksi Ronski Gangin sanotaan olleen kova livebändi, mutta levyllä he eivät onnistuneet.

Alwari Tuohitorven tunnetuin kappale lienee ärsyttävän tehokkaasti mieleen jäävä Älä iske Tuijaa. Se löytyy Asia on ananas -lp:ltä vuodelta 1975. Muistan sen 70-luvulta vähän samoin kuin vaikka Juicen Jyrki Boyn.

Alwarin kokoelmalevystä kannatti maksaa viitisen euroa ja tehdä pikku nostalgiamatka vuosikymmenten taakse.

Arno Carlsted - Takapirujen kuningas

Hämeenlinnalainen toimittaja Kimmo Miettinen on entinen levy-yhtiömoguli ja suomalaisen punkrockin kummisetä. 2009 ilmestyi hänen toinen varsinainen kirjansa. Se käsitteli miestä nimeltä Arno Carlsted.

A.C. - Takapirujen kuningas (Like) on mielenkiintoinen kertomus miehestä, jollaista ei varmasti ole toista Suomessa ollut. Eikä koko maailmassa.

Miettinen tutustui poikavuosinaan 70-luvun alussa Carlstediin, joka tuolloin toimi levykauppiaana Hämeenlinnassa. Mies oli jo keski-ikäänsä mennessä ehtinyt kokea vaikka mitä. Tahti ei laantunut viimeisinä vuosikymmeninäkään. Carlsted menehtyi tämän vuoden elokuussa 86-vuotiaana.

1927 syntynyt Carlsted  toimi nuorukaisena Valpon (valtiopoliisi) agenttina sodanaikaisessa Helsingissä. Nuorelle sällille jännittävä työ haihtui dokumentteineen kuin tuhka tuuleen Suomen hävittyä sodan ja Neuvostoliiton alkaessa vaikuttaa poliisiviranomaistenkin arkeen.

Seuraavat pari vuosikymmentä vierähti elokuvabisneksessä, jossa Carlsted toimi pääasiassa tuottajana. Ohjaajat kuten T.J. Särkkä, Jörn Donner, Matti Kassila, Mikko Niskanen ja Teuvo Tulio olivat hänen yhteistyökumppaneitaan. Legendaarisin Carlstedin tuottamista elokuvista lienee 1966 valmistunut, Mikko Niskasen ohjaama Käpy selän alla.

Carlsted ei liioin kainostele menneitä muistellessa.

"Muutaman metrin päässä parkkipaikasta he huomasivat, että Olavi Virran Yhdysvaltojen suurlähetystä ostama upa amerikanrauta keikkui kummallisesti. Sisällä autossa olivat Puupää-elokuvan tähdet Virta ja Ruth Johansson. Siiri Angerkoski, rouva Justiina Puupää, koko kansan rakastama äidillinen hoivaajahahmo ja herttaisen humorististen mammaroolien tulkki, hihkaisi: "Jos tuossa autossa ei nyt nussita, niin sitten ei nussita missään!"

1970-luvun alussa alkanut levykauppiaan ura laajeni 80-luvulla viihdebisnekseen. Carlstedin toimesta Suomen ensimmäinen heavyrockfestivaali järjestettiin Hämeenlinnassa Ahveniston moottoriradalla. Giants Of Rock jytisi vuosina 1987-1992, jonka jälkeen sitä vielä yritettiin jatkaa erinimisenä.

Giantsissa esiintyivät muun muassa Dio, Anthrax. Sepultura, Helloween, Winger ja U.D.O. Kirjasta selviää minkälainen joukko tuon ajan bändejä oli sinne tuloillaan tai ainakin suunnitteluasteella. Valitettavasti Faith No More, Poison, Megadeth, Slayer tai Great White eivät koskaan Ahvenistoa nähneet.

Vaikka etenkin 80-luvun lopulla elettiin valtaisaa heviaikaa, olivat Giants Of Rockin viiden tuhannen ihmisen kävijämäärät suorastaan kärpäsenpaskoja tämän päivän menoon verrattuna. Nykyään liput viedään käsistä kun vaikka Iron Maiden, Judas Priest tai Metallica saapuvat maahan. Niinpä Carlstedille jäi Giantseista mukavat 600 000 markan velat.

Carlstedin mukaan Ahvenistolle yritettiin erillisiin ulkoilmakonsertteihin jopa Rolling Stonesia, ZZ Topia ja Metallicaa.

1990-luvulla Carlsted toimi kymmenisen vuotta Remu Aaltosen managerina. Tästä riittääkin tarinaa ehkä eniten koko kirjassa. Mies ei muistele erityisellä lämmöllä entistä suojattiaan. Teoksen mukaan Remu on hankala ja kiittämätön ihminen. Moinen uutinen ei tullut ainakaan minulle yllätyksenä.

Palstatilaa saa myös kitaristi Andy McCoy. Hän soitti kesällä 1995 soitti Remun bändissä parikymmentä keikkaa, kunnes sai potkut.

Calrstedin hommat eivät loppuneet Remun hoivaamiseen, vaan jatkuivat sairasteluista huolimatta aivan viime vuosiin saakka.

A.C. - Takapirujen kuningas on harvinaisen mielenkiintoinen elämänkertateos. Erittäin harva ihminen kokee näin tapahtumarikkaan elämän.

Miettinen ja Carlsted. 

Michael Monroe itsenäisyyspäivänä Caribiassa

Viisikymppisenä kotimaassaan suosionsa huipulle päässyt Michael Monroe valloitti bändeineen Turun Caribian Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta.

Voice Of Finlandin tuomarointipestin myötä tuulipukukansallekin tutuksi tullut entinen Hanoi Rocks -laulaja on pari vuotta nauttinut kansan syvien rivien suosiosta. Toista oli 80-luvulla, jolloin häntä pidettiin homona ja narkomaanina.

Tuolloin lähinnä teinitytöt tykkäsivät "Makkosesta", mutta sentään jotkut pojatkin uskalsivat ilmaista mieltymyksenä Hanoi Rocksiin. Olin yksi heistä. Joulukuussa 1981 isältä lahjaksi saatu Hanoin ensimmäinen lp-levy Bangkok Shocks, Saigion Shakes, Hanoi Rocks pyörii tänäkin päivänä silloin tällöin levysoittimessani. Se oli alkusysäys Hanoi-diggailulleni.

Caribian keikalla tavallaan sulkeutui kolmenkymmenen vuoden ympyrä. Kuten pari blogikirjoitusta aiemmin mainitsin, näin Hanoi Rocksin ensimmäisen kerran livenä joulukuussa 1983. Caribian lavalla Monroen ohella heilui basisti Sami Yaffa, joka kuului Hanoin 80-luvun kokoonpanoon.

Alkuvauhtia iltaan kävin ottamassa työkaverin luona Turun Itäharjulla. Ohjelmassa oli muun muassa viinanjuontia ja sähkörumpujen soittelua. Sieltä hujautimme taksilla Ylioppilaskylän naapurissa olevalle Caribialle. Normaalisti se on kylpylä-hotelli, mutta tarvittaessa myös konserttiareena.

Turun Sanomat ja sosiaalinen media rummuttivat mainoksissaan keikkaa kuin se olisi ollut jotenkin normaalia erikoisempikin spektaakkeli. Ainakin näkyvyyttä tapahtumalle oli standardikeikkaa enemmän.

Iso sali oli täyttynyt väenpaljoudesta. Se varmasti johtui massiivisesta mainostamisesta ja toisaalta Monroen mediaseksikkyydestä. Tällaiset tapahtumat yleensä keräävät runsaasti ihmisiä, jotka saapuvat paikalle vain koska muutkin tekevät niin. Silloin musiikki on täysin toissijainen asia.

Michael Monroen levyt tai keikat eivät ole muuttuneet kaupallisemmaksi tai radioystävällisemmäksi uuden menestyksensä myötä. Siitä isot pisteet. Hänen musiikkinsa ja nykyfaniensa kesken on kumminkin aikamoinen vastakkainasettelu, ainakin Suomessa. Nimittäin uskon, ettei kolmasosakaan yleisöstä olisi tiennyt edes muutamaa illan pääesiintyjän kappaletta nimeltä, mikäli pientä galluppia olisi tehty satunnaisille vastaantulijoille.

On vaan niin hienoa tulla katsomaan televisiosta tuttua ikinuorta rokkaria. Pienemmässä mittakaavassa se on vähän sama homma kuin Ozzy Osbournella, joka toikkaroi pilleripäissään The Osbournes Showssa ja kansa hurrasi, vaikka tuskin oli koskaan kuullutkaan yhtään Ozzyn kappaletta. Korkeintaan Black Sabbathin Paranoid saattoi olla biisinä tuttu, mutta esittäjä tuntematon.

Ruotsalaiskitaristi Dregen on poistunut MM:n kokoonpanosta ainakin toistaiseksi. Joidenkin arvailujen mukaan mies tuskin enää palaakaan ruotuun. Hänen tilallaan nähtiin brittiläinen Rich Jones, joka on ainakin minulle tuntematon hemmo. Rankasti tatuoitu kaveri suoriutui hommastaan vallan mainiosti, eikä Dregeniä tullut ollenkaan ikävä.

Keikan alkupuoli koostui pelkästään syksyllä ilmestyneen Horns And Halosin ja sitä pari vuotta vanhemman Sensory Overdriven kappaleista. Loppuolella kuultiin Hanoi Rocksin biisejä, Monroen ja Yaffan 90-luvun puolivälin Demolition 23 -yhtyeen tuotantoa sekä melkoinen määrä lainabiisejä. Samoja ralleja, joita jo Demolition 23 veivasi keikalla tässä samassa paikassa elokuussa 1994.

Vanhana fanina toivoisin jo vaihtelua settilistaan. Peruskaava on ollut liian kauan sama, vaikka uuden albumin kappaleita mukana nyt onkin. Ainakin kaikki Hanoi-biisit voisi pistää kiertoon. Tosin nyt ennenkuulemattomana Monroe-versiona soinut Underwater World oli piristävä poikkeus, vaikkei se Hanoin parhaimmistoon kuulukaan.

Loppupuolella konserttia tulleet ankarat punkkipläjäykset Problem Child ja In The Year '79 eivät varmaan sanoneet 90 prosentille yleisöstä yhtään mitään, mutta ainakin minua ja paria tuttuani niiden mukanaolo lämmitti kovasti. Kappaleet ovat Hanoi Rocksin tuntemattomampaa tuotantoa.

Hienoa, että Michael Monroe on keikalla näin hyvässä vedossa ja musiikillisesti tinkimätön, vaikka settilistaa voisi uusia rankalla kädellä.

Seuraavalla studiolevyllä soisi myös olevan kappaleita, jotka jäävät mieleenkin. Horns And Halos nimittäin on aikamoinen pettymys. Jos nyt jotain saa toivoa.

Settilista Caribialla 6.12. oli seuraavanlainen:

Horns and Halos
Trick of the Wrist
TNT Diet
Eighteen Angels
Ballad of the Lower East Side
'78
Stained Glass Heart
Soul Surrender
Child of the Revolution
Got Blood?
Modern Day Miracle
Underwater World
Motorvatin'
Hammersmith Palais
Malibu Beach Nightmare
Dead, Jail or Rock 'n' Roll
Nothin's Alright
Do Anything You Wanna Do
Saturday Night Special
I Wanna Be Loved/1970
Problem Child
In the Year 79
Love Song
Machine Gun Etiquette