Raumakari helmikuisena sunnuntaina

Raumakari on Naantalissa Ukko-Pekan- ja Naantalinsalmen siltojen alla sijaiseva saari. Harvemmin kai tulee ajateltua, että sielläkin voi poiketa vaikka kävelylenkin yhteydessä. Homma ei vaadi kuin pujahtamista sillankaiteessa olevasta aukosta kalliolle.

Ukko-Pekan silta valmistui vuonna 1934. Se yhdisti Luonnonmaan saaren mantereeseen. Raumankarille rakennettiin pyöreä puurakenteinen Kahvila Siltapaviljonki, joka purettiin Naantalinsalmen sillan tieltä 1980-luvulla.

Kävin Raumakarissa ensimmäisen kerran kesällä 2015. Turkulainen luonto- ja historian harrastaja Harri Nato Leino oli poikennut saaressa ja kehui kovasti näkemäänsä.

Leino oli mukana helmikuisena sunnuntainakin, jolloin extempore-kohteenamme oli Naantali. Turusta lähtiessä päivä ei olut vielä edes kunnolla valjennut, mutta matkalla muumikaupunkiin alkoi aurinko paistella. Valokuvausilma oli liki täydellinen.

Valtavan jäämuodostelman edustalla hyppeli koskikara. Ikävämpi kohtalo näytti olleen sorsalla, jonka joku eläin oli syönyt lähes tunnistamattomaksi.

Vajaa kaksi vuotta sitten en löytänyt Raumankarista Ystävyyden kiveä. Kahleen päässä oleva lohkare on tarkoitettu Naantalissa ennen vanhaan taistelleille nuorisojengeille, jotka hakkasivat toisiaan verissäpäin. Kiveä saisi nostella voimiensa tunnossa ja purkaa aggressioita.

Siltojen alla Raumakarissa

Naantalissa, Ukko-Pekan sillan ja Naantalinsalmen sillan alla oleva Raumakari ei ehkä ensimmäiseksi tule mieleen paikkana, jonne voisi lähteä vaikka piknikille.

Olen vuosia katsellut Raumakaria ylhäältä Kuparivuoren näköalapaikalta ja ajellut lukuisia kertoja sen yli. Vasta noin kuukausi takaperin havahduin, että sinnehän voi jopa mennä, kun turkulainen luontoharrastaja Harri Nato Leino kävi tonkimassa saaren vanhoja kalliohakkauksia.

1934 valmistunut Ukko-Pekan silta on nykyään kevyen liikenteen käytössä ja suunnilleen sillan keskikohdalta pystyy pujahtamaan kätevästi Raumakarille, koska siinä kohtaa kaiteessa on rako.

Ukko-Pekan sillan valmistuttua Raumakarille tien itäpuolelle rakennettiin kahvila. Pyöreä puurakenteinen rakennus oli alkujaan yksikerroksinen ja korotettiin kaksikerroksiseksi vuonna 1937. Kahvila oli auki vain kesäisin. Se purettiin Naantalinsalmen sillan tieltä 1980-luvulla.

Ukko-Pekan sillan vieressä on heinäkuussa 1986 avattu Naantalinsalmen silta, jossa autot huristelevat joko Rymättylän tai Turun suuntaan. Keskimäärin liikennemäärä on noin 10 000 ajoneuvoa vuorokaudessa ja kesäkuukausina 12 500 ajoneuvoa vuorokaudessa. Nopeusrajoitus tiellä on 50 km/h.

Vuonna 1989 sillan mantereen puoleiseen päähän rakennettiin 320 metriä pitkä Kuparivuoren tunnneli, joka oli manner-Suomen ensimmäinen maantietunneli. Tunneli rakennettiin vuosina 1985–1988.

Raumakarin kalliohakkauksia ei tarvinnut kauan etsiä. Niitä oli lukuisia aivan vesirajan tuntumassa saaren mantereen puoleisella laidalla. Vanhimmat 1850-luvun puolivälistä.

Kahleella kiinni oleva Ystävyydenkivi jäi lähes löytämättä. Kahleen sentään näin ja kivenkin takaapäin. Olisi vaan pitänyt tajuta kurkata väylän puolelle, jolloin kivessä oleva kyltti olisi näkynyt.

Tarinan mukaan siltojen yhdistämät Luonnonmaan saaren ja Naantalin nuoret miehet tappelivat aikoinaan kovasti keskenään. Ystävyydenkiven tarkoituksena olisi kohdistaa heidän tarmonsa satakiloiseen kivenmöhkäleeseen. 

Raumakari yllätti monipuolisella luonnollaan. Kuparivuoren näköalapaikalta katsellessa saari näyttää karulta rantakalliolta, mutta siltojen toisella puolella on hyvinkin vehreää, vihreää ja värikästä.

Veneväylän reunassa viihtyvät joutsenet eivät olleet moksiskaan liikenteen tuomasta aallokosta. Saarella vaikutti olevan moninainen lokkiyhdyskunta, joka ei oikein tykännyt siitä, että Kimmo Lepa Lehdon kanssa tunkeuduimme heidän tonteilleen. Ulostetta ei onneksi tullut niskaan, mutta pari emoa teki valehyökkäyksiä.

Naantalin Haijaisten laavu

Haijainen on Naantalin kaupunginosa kolmisen kilometriä kaupungin keskustasta lounaaseen. Se sijaitsee Luonnonmaan saarella.

Haijaisissa on toimintakeskus entisessä koulurakennuksessa, neljän kilometrin pituinen Silmu -luontopolku, laavu, pallokenttä ja ja talvella kaupungin ylläpitämä 1,7 kilometrin pituinen valaistu hiihtolatu.

Sain pari viikkoa sitten vihiä luontopolusta. Kaupunginosan nimikin oli aivan uusi tuttavuus, sillä olin kuvitellut ajelevani Kukolaan ja Käkölään, kuten tienviitassa isolla lukee. Pari kertaa aiemmin seudulla körötelessäni olen päätynyt Raision kaupungin omistamaan Villa -kesäkotiin, jossa on muun muassa karavaanialue.

Haijaisten koulu löytyi helposti ennen Villan aluetta osoitteesta Suutarintie 5. Koulu on ilmeisesti myös asuttu, sillä takapihalla oli parkissa pari henkilöautoa, jotka lumikerroksesta päätellen eivät olleet liikahtaneet vähään aikaan. Etupihan isolla kentällä oli yksi hiljattain saapunut auto.

Netin mukaan "rakennuksen nurkalta alkaa neljän kilometrin mittainen Silmu-luontopolku, joka tutustuttaa monipuolisesti varsinaissuomalaiseen luontoon ja kulttuurimaisemaan. Lenkin varrella voi levähtää laavulla, jossa on mahdollisuus myös tulentekoon. Laavu on noin kilometrin päässä Haijaisista ja vapaasti käyttävissä. Sen luona on puucee ja kaupungin puolesta puut tulentekoa varten". 

Viime viikonloppuna Varsinais-Suomessa satoi lunta ja maisema aluksi oudon näköinen. Yhdessä päivässä oli tullut täysi talvi. Niinpä luontopolun alkua oli ensin vaikea löytää. Aivan "rakennuksen nurkalta" se ei alkanut, vaan pallokentän laidalta. Samasta paikasta lähtee hiihtolatu, joka kiemurtelee luontopolun vieressä.

Matkalla laavulle ihastelimme Hannu Toivosen ja Matti Vikströmin kanssa potentiaalisia joulukuusia ja valtavan kokoista pahkaa sekä totaalista hiljaisuutta, jollainen metsässä vallitsi. Vaikka olimme lähellä asutusta, tuntui paikka olevan täysin korvessa ja eristyksissä muusta maailmasta. Harvemmin näin tyyni keli onkaan.

Laavu löytyi helposti. Paikat olivat siistissä kunnossa. Polttopuita oli riittävästi ja jopa kuivia. Mukana olleita sanomalehtiä ja sytytyspaloja ei olisi tarvittu ollenkaan, mutta varmuuden vuoksi oli parempi tehdä kunnon alkuvalmistelut, ettei vaan jäisi herkulliset makkarat grillaamatta.

Nettisivuilla kerrotusta puuceestä ei näkynyt vilaustakaan. Ainakaan se ei ollut puuvajan yhteydessä tai sitten se oli siihen pirun hyvin piilotettu.

Aikani kuluksi lueskelin laavun seiniin tuherrettuja tekstejä, joista osa oli jopa tavanomaisia "Ville-Pekka ja Katariina olivat täällä 15.7.2003" parempia.

Haijaisten laavu ja Silmu -luontopolku vaikuttivat sellaisilta, että varmasti tulee vielä käytyä uudelleenkin.

Luonnonmaan uusi luontopolku

Kultaranta Resortin ja Turun Aikuiskoulutuskeskuksen matkailu- ja luonnonvara-alan opiskelijoiden yhteistyönä toteuttama ulkoilureitistö Naantalin Luonnonmaalla, Särkänsalmen sillan lähimaastossa, on avattu aivan lähiaikoina.

Vaikka luontopolku kulkee Turun saariston sydänmailla Luonnonmaan saaressa, ei merta näy sen varrella. Naantalista Merimaskuun ja Rymättylään vievän tien läheisyydessä oleva reitistö ei siten yllättävää kyllä edusta perinteistä saaristoluontoa, koska samankaltaiseen metsään voi törmätä muuallakin päin Suomea. Polut mutkittelevat niin talousmetsätyyppisillä mäntyvoittoisilla alueilla kuin soisilla ja kallioisillakin osuuksilla.

Täysin valmis reitistö ei vielä ole, mutta mikään ei estä lähteä metsään tallustelemaan. Keskeneräinen vaikuttaisi ainakin olevan opastetaulu, jonka kehys oli jo pystyssä, mutta tekstintynkää ei näkynyt vielä ollenkaan.

Luontopolun virallinen parkkipaikka on Kultaranta Resortin alueella, Rymättyläntien toisella puolella. Siitä on helppo loikkia tien, joskin vilkkaan sellaisen, yli etsimiään luontopolun alkupistettä.

Reitit on erittäin hyvin merkitty. Valkoisia täpliä on läiskitty todella tiheään. Sinistä ja punaista eristysnauhaa killuu puissa, eikä opastetolpissakaan ole säästelty.

Parkkipaikalta on vajaa kaksi kilometriä Isäparkkiin, josta voi valita joko keskivaativan Ilveskallion reitin tai Legendaarisen Ketunkallion reitin, joka on vaativuusluokittelultaan helppo. Jos molemmat lenkit kiertää ja palaa takaisin parkkipaikalle, kertyy reissulle mittaa noin kuusi kilometriä.

Merkillisesti nimetystä Isäparkista tulee mieleen perheenpää, joka jätetään penkille mutustelemaan lenkkimakkaraa ja juomaan olutta, kun voimat tai mielenkiinto eivät riitä kummankaan reitin kiertämiseen. Tiedä sitten kuka moisen nimen takana on.

Isäparkki ei ole ainoa nimikummajainen matkan varrella. Muita ihmetystä tai hilpeyttä herättäviä nimiä ovat ainakin Kolmensolan Koivula ja Mäyräsolan lankonki.

Kolmensolan Koivulassa on iso tulentekopaikka ja upouudet puuceet. Sinne pääsee jopa autolla. Ilmeisesti paikalla on pidetty jonkinsortin kokoontumisiakin. Penkkejä nimittäin on kuin kesäteatterissa ja isolla aukiolla mahtuisi vaikka itse Niinistö pitämään puheen.

En huomannut Ilveskallion reitissä ja Legendaarisessa ketunlenkissä pahemmin eroja, vaikka ne onkin luokiteltu vaativuustasoltaan erilaisiksi. Nousuja ja laskuja on mielestäni aikalailla yhtä paljon. Maasto vaikutti samanlaiselta, joskin Legendaarisen ketunlenkin varrella oli enemmän suota.

Koska reitistö on juuri avattu, on siellä vielä melkein maalille tuoksuvat pitkospuut, rappuset ja muut rakenteet. Metsäpolkuja on kuitenkin selvästi kävelty jo vuosikausia aikaisemmin, sillä polut eivät itsekseen muodostu.

Ilveskallion reitillä oli merkillinen aaltopeltinen hökötys, jota veikkasin ensin vanhaksi pontikkatehtaaksi. Se kumminkin osoittautui koulupoikinen vuonna 1958 rakentamaksi Emma -nimiseksi laavuksi. Ihme ja kumma, se on pystyssä vielä 56 vuoden jälkeen.

Legendaarisella ketunlenkin varrelta löytyi komea uusi Karpaloiseksi nimetty laavu. Se on rakennettu kalliolle suon ylle. Tuuli sopi ikävästi juuri laavulle ja sateen piiskaamat sisätilat olivat märkiä. Paikka vaikutti muuten kyllä sellaiselta, että aion vielä joskus mennä sinne kabanossejani grillaamaan.

Verrattuna vaikka Kurjenrahkan kansallispuiston Pukkipalon reittiin, oli tämä kuin toiselta planeetalta kiinnostavuutensa suhteen. Varmasti tulee käytyä uudelleenkin.