Rokkia etsimässä Ruisrockissa

Turun Ruissalon Kansanpuistossa 3.-5. heinäkuuta järjestetty Ruisrock oli 46. kerta kun saarella rokattiin. Tai oikeastaan tapahtumasta ei voi enää käyttää "rock" -nimitystä, sillä ohjelmiston luonne on muuttunut viime vuosina sellaiseen suuntaan, että paremminkin tapahtuman nimeksi sopisi vaikka Ruispop tai Ruisfest.

Onkin käsittämätöntä, että rokkifestivaalilla tarjotaan pääosin aivan jotain muuta kuin rokkia. Nykyään kovassa huudossa oleva puhelaulu eli rap kahmaisi leijonanosan ohjelmistosta. Sen lisäksi lavalla nähtiin suuria ulkomaisia naistähtiä, joista minä tai useimmat tuttavani eivät olleet koskaan ennen kuulleetkaan.

Nuoriso ilmeisesti tunsi ulkomaisetkin hömppänimet. Ruisrock nimittäin teki melkein yleisöennätyksensä; kolmen päivän aikana Ruissalossa kävi noin 95 000 ihmistä. Tällainen Suomessa käytetty, harhaanjohtava laskutapa ei tienkään ole realistinen - jos ostit kolmen päivän lipun, olit samalla kolme eri kävijää.

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Turku kylpi helleaallossa. Ruisrockilla kävi ilmiömäinen tuuri sään suhteen. Parempaa festarikeliä ei Suomessa voi enää olla. 

Itse olin jälleen onnekas saadessani kolmen päivän VIP-passin. Muuten olisi varmaan jäänyt Ruissit väliin tällä esiintyjäkattauksella. Joukossa oli toki pari helmeäkin - perjantaina Lounalavalla soittanut ruotsalainen Backyard Babies heitti vallan mainion keikan. Siinä vasta loistava rokkibändi.

Backyard Babies.


Mainittava on myös 90-luvun alkupuolella toimineen ja Ruirockin sivulavalla kesällä 1993 esiintyneen helsinkiläisen Kingston Wallin uudelleenlämmitys nimellä Kingston Wall Freakout. 1995 itsemurhan tehneen pääjehu Petri Wallin tilalla nähtiin peräti kolme kitaristia ja joukko vierailevia laulajia.

Telttavalla nähty spektaakkeli keräsi kovasti kehuja. Valoshow oli huippuluokkaa, eikä sekalainen kokoonpano pystynyt tyrimään arvostetun bändin muistoa. 

Kingston Wall Freakuot. 


Juhlien suurimpia tähtiä kuten Ellie Gouldingia en tainnut nähdä tai kuulla edes vilaukselta, enkä usko mitään menettäneenikään.

Amerikkalainen Public Enemy on rap-ledenga, jonka näin livenä Seinäjoen Provinssirockissa vuonna 1992. Nyt havainnot rajoittuivat vartin verran sivukorvalla kuunteluun kaljajonossa pönöttäessä.  

Pharrell Williams on kuulemma kovinkin kuuluisa tähti, mutta minulle täysin yhdentekevä kaveri, jonka esitystä jaksoin seurata tasan yhden kappaleen ajan.

Ruisrockin ohjelmistoa tuijottaessa jää helposti huomaamatta alueohjelma, josta ei suurta meteliä pidetä. Pellolla ja rannalla kun voi olla mitä tahansa performanssia tanssista graffitinmaalukseen. Ilmeisesti ulkomaisilta festareilta pöllittyä ideaa oli nytkin totetuttamassa varmaan kymmeniä erilaisia ryhmiä.

Parannellessani krapulaa lauantaina iltapäivällä törkeän hintaisilla myyntituotteilla, tuli niemenkärjen annniskelualueen lavalle punaperuukkinen kuvankaunis nainen ja Costello Hautamäkeä muistuttanut kitaristi. Hän luritteli menemään reippaita instrumentaalikappaleita, joista tuli hieman Joe Satriani mieleen. Mies osoittautui Timo Tex Turpeiseksi ja nainen Raggarin morsiameksi.

Raggarin morsian ja Timo Tex Turpeinen.


Samalla lavalla nähtiin pari tuntia myöhemmin 90-luvun alussa valtavan suosittujen Ne Luumäkien kitaristi Heko ja Pojat -yhtyeen laulajakitaristi Miika Söderholm. Kaksikko veto Punk-pajaa, jossa noin tunnin aikana tehtiin uusi punk-kappale. Yleisö heitteli lauseita lavalle ja hiljalleen kappale eteni. Se sai nimekseen Emilia. Tarttuva ralli siitä tulikin.

Punk-pajan vetäjät Heko Luumäki ja Miika Söderholm. 


Kahden päivän Ruissini aikana näin tuttuja todella vähän. Menneinä vuosina olen juuttunut suustani kiinni vähän väliä. Jopa niin, että eteneminen on ollut hankalaa. Nyt sitä hidasti ainoastaan ylisuuri ihmismassa, jonka mukana oli paikoin vaivalloista mennä.

Tuttukadon uskon johtuneen onnettomasta musiikkitarjonnasta, joka ei antanut ainakaan yli neljäkymppisille juuri yhtään mitään. Ruisrockissa on kumminkin perinteisesti käyneet hieman varttuneemmatkin. Mikäli valittu linja jatkuu, pääsevät järjestäjät varmasti lopuistakin eroon.

Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like 2014) saapui vihdoin luettavaksi tähänkin talouteen. Siitä suuri kiitos Miika Hyttiselle. Nopeasti luettu eepos on kuluvan vuoden kohutuimpia ja kehutuimpia rokkikirjoja.

Puustinen on haastatellut teostaan varten kymmeniä Petri Wallin tunteneita ihmisiä. Helsingissä vaikuttanut Walli (1969-1995) oli kolme albumia ja lukuisia hienoja keikkoja tehneen Kingston Wall -yhtyeen kitaristilaulaja ja pomo. Hän oli tunnetun muusikon Hasse Wallin pikkuveli.

Orkesteria pidettiin suuressa arvossa jo sen elinaikana 90-luvun alussa, mutta nyttemmin bändi on kohotettu astetta korkeammalle pallille. Osin aivan syystä. Minusta tosin tuntuu, että suoranaisessa palvonnassa on hiukan mukana trendituulia.

Musiikillisesti Kingston Wall oli 60- ja 70-luvun rokkia. Bluesia ja progea, mukana ripaus alkuaikojen hevirokkia. Loppuaikoinaan yhtyeen tuotanto sai uusia ulottuvuuksia discon ja teknon kautta, kun Walli innostui näistä musiikkityyleistä.

Minulle oli yllätys, että Kingston Wall toimi kaikesta aikansa mediahuomiosta huolimatta melkoisessa marginaalissa. Yhtyeellä oli kova suosio pääkaupunkiseudulla, mutta muun Suomen paitsio kuulostaa hiukan oudolta. Kirjan mukaan levyt myivät vain pari tuhatta kappaletta, joka sekin yllätti. Ehkä sitä ei 20 vuotta sitten osannut ajatella. Orkesteri status kun on nykyään paljon isompi kuin elinaikanaan. 

Petri Wallin tarina soljuu lapsuudesta elämänsä viimeiseen päivään, joka oli kesällä 1995. Tuolloin hän teki itsemurhan hyppäämällä Helsingin Töölön kirkon tornista. Se, miten nuori muusikko päätyi tällaiseen ratkaisuun ei varsinaisesti selviä. Tapausta yritetään ratkoa Wallin bändikaverien, läheisten ja hänet tunteneitten kesken. Huumeilla mässäillään yllättävän vähän, vaikka ne päähenkilön elämään kiinteästi kuuluivatkin.

Puustinen on tehnyt hyvää työtä kasatessaan lukemattomista haastatteluista tällaisen kokonaisuuden. Osa tekstistä on väkisinkin hänen omia olettamuksiaan ja päätelmiä. Teos tuo jollain lailla mieleeni muutama vuosi takaperin ilmestyneen kirjan Cisse Häkkisestä. Tuo kvasidokumentti on viihteellisempi kuin tämä, mutta Walli ei ollutkaan Cisse -tyyppinen hahmo.

Kingston Wallin keikkoja on kovasti hehkutettu varsinkin kirjan ilmestymisen jälkeen. Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä omien sanojensa mukaan kokenut huimia Kingston Wall -keikkoja. Ja monta. Vähän sama kuin muinaiset Helsingin Kulttuuritalon keikat, jossa kaikki aikalaiset muka näkivät Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin.

Omalle kohdalle orkesteri osui muutaman kerran. Varmaksi muistan nähneeni bändin ainakin  Nummirockissa, Turussa Ruisrockissa ja Kårenilla sekä Citysoundissa Humalistonkadulla.

Kirjaa lukiessani silmään pistivät monet asiavirheet. Rockiin vihkiytymätön niitä tuskin huomaa, mutta kaltaiseni aktiiviharrastaja saa nyrpistellä silmäkulmiaan tuon tuosta. Huteja on yllättävän paljon.

"80-luvun loppu oli Suomessa yleisesti vaikeaa aikaa englanninkielisille bändeille, mutta Walli otti sen haasteena", kertoo Kingston Wallin alkuaikojen rumpali Petteri Ståhl. Että mitenkä? Voiko suomalaisessa musiikkihistoriassa parempaa aikakautta ollakaan englanninkieliselle yhtyeelle kuin 80-luvun loppu?

Maa suorastaan tulvi kolmannella kotimaisella laulavia orkestereita. Keikkaa oli vaikka muille jakaa ja levyt moninkertaisesti nykypäivään verrattuna. Nousukausi oli suurimmillaan ennen 90-luvun alun lamaa. Ulkomaillekin kovasti tähyiltiin, mutta sinne harva pääsi ennen vuosituhannnen vaihdetta. Bändit kuten Melrose, Smack, Havana Black, Bogart Co., Boycott, Gringos Locos, Zero Nine,  Hearthill, Peer Günt ja The Nights Of Iguana olivat 80-luvun lopun kuninkaita. 

Piirpauken ensimmäisen albumin kerrotaan ilmestyneen 1972, vaikka se putkahti kauppojen hyllyille kolme vuotta myöhemmin. Led Zeppelin hajosi vuonna 1980, eikä vuotta myöhemmin, kuten kirjasta saa käsityksen. Gary Moore teki ensimmäisen blueslevynsä 1990, eikä 80-luvun lopulla. Häntä syytetään "Pepe Ahlqvistin kanssa vesittäneen bluesin pateettisilla tulkinnoillaan".

Tietenkään Kingston Wall - Petri Wallin saagaa ei ole tarkoitus lukea kuin piru Raamattua. Moiset asiavirheet ja kommentit vaan häiritsevät muuten ansiokaassa kirjassa.

Extraterrestial Teaparty -fotosessio

Extraterrestial Teaparty on progressiivista rokkia soittava turkululaisyhtye. Bändin vaikuttajiin kuuluvat muun muassa Opeth, Kingston Wall, The Doors ja Pink Floyd.

Yhtye on parhaillaan studiossa Turku Rock Academyn kaverien opastuksella. Varmaan vielä tämän vuoden puolella on jonkinlainen ääninäyte kuultavissa.

Rumpali Eepi Karppinen kysyi minua ottamaan valokuvia orkesterista. Homma toteutettiin lauantaina 12. lokakuuta Ruissalon ruskaisissa maisemissa. Syksyn väriloisto taisi olla komeimmillaan juuri kyseisenä päivänä.

Kuvia kertyi kuutisensataa. Kuvauspaikkoina toimivat Ruissalon kasvitieteellinen puutarha ja Saaronniemen Kolkannokka.