Uriah Heep ja W.A.S.P. Karjurockiin

Aamulla ensimmäinen silmiini osunut uutinen käsitteli Karjurockin tulevan kesän esiintyjäkiinnityksiä. Mikäpä sen mukavampaa herätä uuteen päivään.

Lavalla nähdään brittihevin veteraani Uriah Heep ja amerikkalainen, 80-luvulla huimaa suosiota nauttinut hevibändi W.A.S.P. Jottei homma menisi pelkäksi pään heiluttamiseksi, on mukana myös sellaisia nimiä kuin Neljä ruusua sekä Matti ja Teppo.

Kattaus on sen verran kova, että erittäin suurella todennäköisyydellä minäkin lähden jälleen Lokalahden Nopperlaan rokkaamaan. Ensimmäisen kerran olin Karjurockissa 2010, jonka jälkeen siitä on tullut traditio.

Jonkinlaista junttileimaa kantava Karjurock ei ehkä ole esiintyjälistansa puolesta katu-uskottavin festivaali, mutta ainakin minulle moinen on aivan yksi lysti. Karjurockissa on hyvä meininki!

Vuonna 2013 festivaalialueella oli tavattoman ahdasta. Cheek, Paula Koivuniemi, Petri Nygård ja kumppanit vetivät paikalle niin paljon juhlijoita, että olo oli kuin sillipurkissa. Viime kesänä en huomannut tiluksien juurikaan laajentuneen, vaikka vieressä olisi tilaa ja peltoa hehtaarikaupalla. Sakkia oli kuitenkin selvästi vähemmän, eikä ahtaus päässyt häiritsemään. Tulevan suven väkimäärä lienee jotakuinkin sama, koska etenkin W.A.S.P. karkoittaa Paula Koivuniemi- ja Cheek -fanit hyvinkin tehokkaasti.

W.A.S.P. ja Uriah Heep esiintyvät todennäköisesti eri päivinä. Ainakin toisena päivänä paikalle pitäisi päästä. Riippuu vähän siitä joutuuko vielä tuohon aikaan kesästä olemaan töissä vai saako jo nauttia kesälomasta.

Aikuinen nainen matkalla Alabamaan

Pari viikkoa sitten minulta tiedusteltiin kiinnostusta lähteä Aikuinen nainen matkalla Alabamaan -laivaristeilylle Silja Linen Baltic Prinncessille. No, mikä ettei. Lähtö sattui olemaan sopivasti perjantai-ilta ja satama Turussa. 

Tämä jääneekin toistaiseksi viimeiseksi vapaaksi perjantai-illakseni työvuorojeni muuttuessa. Tammikuusta alkaen ei enää paljon risteillä, eikä tehdä juuri muutakaan kuin nostellaan paketteja postikeskuksessa illat pitkät.

Aikuinen nainen matkalla Alabamaan -nimellä mainostettu laivareissu maksoi matkanjohtajallemme 70 euroa hytti, kun järjestelyissä mukana ollut Matkavekka rokotti risteilystä 79 euroa per henkilö! Siihen tosin kuului kai sentään ruokailu mukaan. 

Kuten risteilyn tittelistä voi päätellä, oli esiintyjinä supersuositut Paula Koivuniemi ja Popeda. Molemmat olen nähnyt lähivuosina useinkin, Popedan ensimmäisen kerran jo 80-luvun puolivälissä. 

Mieleen on jäänyt eräs keikka kolmenkymmenen vuoden takaa Kalannin urheilutalolta, jossa laulaja Pate Mustajärvi alkoi strippaamaan. Lopulta mies jätti pelkät kalsarit jalkaan ja veti loppukeikan siten. Vaikea kuvitella, että sama performanssi olisi tapahtunut nyt Baltic Princessin lavalla. 

Paulakaan ei stripannut Itämeren aalloilla. Ei ainakaan lavalla. Nuorekkaan oloinen laulajatar tuntuu vetoavan ikäistään huomattavasti nuorempaan yleisöön. Rokkivetoinen taustabändi pesee helposti monet oikeat rockyhtyeet mennen tullen. Ikivihreät hitit kolahtavat hyvin minullekin.

Ennen Paula Koivuniemen esiintymistä heitti Popedan kitaristi ja pääbiisintekijä Costello Hautamäki trubaduurikeikan laivan pubissa. Paikka oli aivan ylikansoitettu, eikä moiseen ruuhkaan olisi varmasti enää montaa ihmistä sopinut. 

Costello pubikeikalla (Kuva: Miika Hyttinen)


Popedan astellessa lavalle reilusti yön pikkutunteina, oli sakki jo niin kaasussa, että meininkiä valvottiin normaalia tarkemmin. Jopa Popedan soittajat olivat huomanneet lavalta käsin, kuinka tuttuja faneja poistettiin yleisön joukosta kuulemma vedoten turvallisuusriskiin. Tietysti Popeda -hittien parissa vellova ihmismassa ja täyteen myyty laiva voivat olla jonkunlainen uhka, mutta tällainen tuntuu merkilliseltä toiminnalta. Ensin maksetaan suuret setelit että pääsee laivalle, sitten keikkanautinto keskeytetään.

Onneksi en itse ollut alhaalla yleisön joukossa. Kohtaloni olisi varmasti ollut joutua mielivaltaisesti poistetuksi pelkästään ison kokoni takia. Seurasin keikkaa ylhäältä orrelta, jossa en muista olleen ongelmia. Eräs neropatti ei tosin meinannut millään väistää, kun yritin ottaa kuvia bändistä. Hän olikin ainut mieleen jäänyt huonosti käyttäytyvä ihminen koko reissulla.

Laivalla oli kovanluokan Popeda-faneja iso liuta, joista hieman yllättäen suuri osa oli naisia. Monilta löytyi valtavan kokoisia Popeda-tatuointeja. Ennen vanhaan bändiä pidettiin lähinnä ammattikoululaispoikien suosikkina, jotka teiniviikset väpättäen luukuttivat yhtyeen tuotantoa Toyota Corolloissaan pitkin kyläraittia kruisaillessaan. Näin ei taida enää olla.

(Kuva: Jarkko Vartija)

Baltic Princess on laivana vallan mainio ja yökerhon esiintymistila sopii näemmä rokkibändillekin varsin hyvin. Tämänkaltaisia risteilyjä voisi olla enemmänkin.

 (Kuva: Jarkko Vartija)

Kari Riihimäen soololevy Seasons

Turkulaiskitaristi Kari Riihimäen ensimmäinen soololevy Seasons ilmestyi pari kuukautta sitten Bluelight Recordsin kautta.

Julkaisu on saatavana sekä cd- että lp-levyversiona. Jälkimmäinen formaatti lienee tekijälle itselleen rakkaampi, sillä tämäntyylistä musiikkia on perinteisesti totuttu kuuntelemaan juuri vinyylilevyltä.

Riihimäen edustamaa tyyliä on sanottu 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rokiksi, jota nykyään myös classic rockiksi kutsutaan. Cream, Wishbone Ash, Led Zeppelin ja muutama muu aikakauden nimi on nostettu esiin levyn yhteydessä.

Opin tuntemaan 1969 syntyneen Riihimäen 90-luvun alkupuolella. Tuolloin hän soitti Wardance -nimisessä turkulaiskokoonpanossa. Yhtye oli sikäli pahassa saumassa, että sen edustama melodinen heavy rock ei ollut lainkaan muotia noihin aikoihin. Päivän nimet olivat Pearl Jamin, Nirvanan ja Soundgardenin tapaiset ruutupaitabändit Seattlesta.

Rumpuja bändissä soitti entinen Ironcross-kannuttaja Jimmy Hammer alias Jimbo Mäkeläinen. Koskettimia paineli Matti Fredriksson, jonka taannoin huomasin vaikuttaneen pitkään Yölintu-orkesterissa.

Wardance oli valitettavasti täysin väärässä ajassa, vaikka musiikillisesti yhtye oli näin jälkikäteenkin ajateltuna todella kova. Kuvasin videolle pari heidän keikkaansa. Niitä tuli hiljattain katseltuakin.

Riihimäen hevitaustaa vasten levyltä kuuluu yllättävän vähän miehen muinaiset vaikutteet. Ehkä pari levyä tehnyt rock- ja bluesyhtye Doggtown oli hänen urallaan niin merkittävä etappi, että osapuilleen sama linja jatkuu yhä.

Seasonsia tehtiin parisen vuotta porilaisstudiossa. Mukana on kovatasoisia muusikoita. Nykyään ainakin Paula Koivuniemen bändissä vaikuttavat rumpali Anssi Nykänen ja basisti Harri Rantanen ovat arvostettuja heppuja. Koskettimia soittaa Tuomo Vähä-Pesola, joka on myös tuottanut levyn.

Mielenkiintoinen jippo on useiden vokalistien käyttäminen levyllä. Äänessä ovat entinen Garbo -mies Esa Eloranta, Wardancessakin laulanut nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen, 70-luvulla Kaamoksessa vaikuttanut ja 80-luvulla megatähdeksi Bogart Co:n riveissä kohonnut, paremmin rumpalina tunnettu Johnny Gustafsson sekä ainakin minulle vieraammat Tumppi Niemelä, Jukka Lamminen ja Pasi Laihonen.

Vaikka Seasons on kitaristin soololevy, on se mielestäni samalla selkeä bändilevy. Riihimäki ei revittele sooloja otsasuonet pullistuen, eikä kitara ole muutenkaan niin paljon esillä kuin vaikka kantta katsoessa voisi kuvitella.

Tämä levy ei ehkä soi soittolistaradioissa kovinkaan tiuhaan, mutta alan harrastajille se lienee varma nakki.

Kun kuuntelin Tomppaa Itämeren aalloilla

Perinteinen postipurjehdus tehtiin viime viikonloppuna uudenkarhealla Viking Gracella.  Mukana oli yli kolme sataa PAU:n jäsentä.

Tutustuin viime keväänä Viking Linen uuteen lippulaivaan piknikristeilyn paluumatkalla. Siinä ei ehtinyt nähdä juuri mitään. Loppujen lopuksi ei nytkään edes täysmittaisella 23 tunnin Turku-Tukholma-Turku -risteilyllä. Aika kun tuntui suorastaan lentävän.

Gracen aloittaessa risteilyt kohistiin joka puolella, ettei iltalähdöillä myydä viikonloppuisin tax free -kaupassa viinaa. Syynä se, että raha virtaisi nopeammin laivan ravintoloihin, eivätkä ihmiset juopottelisi aluksi hyteissään. Kuulemma terminaalissa suoritetaan tarkastus piilopullojen löytämiseksi.

Sääntö on yhä voimassa. Siksi minäkin salakuljetin laivaan oman pullon. Tungin sen kesäfestivaalityyppisti vyön alle jemmaan. Täysin naurettavaa touhua, mutta minkäs teet.

En kuitenkaan nähnyt ketään ratsattavan laivaan mennessä. Olin tosin melkein varma, että seurueestamme pysäytetään vähintään pari henkilöä. Ilmeisesti resurssit eivät riitä moiseen pelleilyyn, vaikka uho laivayhtiön taholta olikin kova.

Paatti lähti Turusta kello 20:45. Kauhealla kiireellä vedimme hytissä pari vodkapaukkua, jahka olin ensin metsästänyt lantrinkia. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä.

Pitkän hyttikäytävän neljästä juoma-automaatista toimi peräti yksi. Sitäkään ei kukaan osannut käyttää, joten reipas rouva Paraisilta haki henkilökunnan apuun. Kaveri ihme kyllä myönsi, että on heikko suoritus laivayhtiöltä, kun automaateista kolme neljästä on rikki.

Seuraavaksi painelimme yhteisseminaariin, jossa pyöri vaihtelevia arvioita saanut joulunäytelmä. Grace-viikonlopun tähtiartisti Paula Koivuniemi pyörähti hänkin salin etuosassa kummastelemassa venäläistä Pakkasukkoa, supisuomalaista Joulupukkia ja muita satuhahmoja.

Loppuehtoo- ja yö kuluikin laivan baareissa heiluessa ja lukemattomiin hytteihin tutustuessa.

Muistaakseni Gracella on jopa kolmetoista erilaista hyttivaihtoehtoa suurista lukaaleista 5,5 neliön piccolohytiin. Taisin sellaisessakin vierailla jossain vaiheessa yötä. Muistikuvani kopista on, että kun halusin sieltä ulos, piti isännän väistää. Se tosin saattoi johtua muustakin kuin tilanpuutteesta.

Gracen hyttejä kehuttiin viime talvena oikein urakalla. En huomannut suurta eroa muihin Vikingin paatteihin nähden. Uutuudenviehätys varmasti teki vaikutuksen, kun mitään ihmeempää niissä ei ole.

Paula Koivuniemen keikka Gracen isossa ravintolasalissa oli loistava. Näin hänet kesällä kaksi kertaa keikalla, Karjurockissa Lokalahdella ja viikkoa myöhemmin Down By The Laiturissa Turussa.

Paula veti Gracen lavalla tunneituimpia biisejään. Mieleen jäivät eritoten alunperin italialainen sävelmä Sata kesää tuhat yötä, Kun kuuntelen Tomppaa ja Sielun veljet -laina Peltirumpu.

Keikoilla soittamiensa rokkibiisien takia Koivuniemi on nykyään jonkinlaista iskelmän ja rockin crossoveria. Lähes kaikki tuttuni tykkäävät hänestä ainakin keikkojen perusteella; oli kyse sitten tanssijampasta tai rokkihemmosta.

Ainakaan minulle ei tee tiukkaakaan tunnustaa, että Koivuniemi bändeineen toimii kaltaiselleni hevimiehellekin. Orkesterissa soittaa loistavia muusikoita rumpali Anssi Nykäsestä lähtien.

Paulan jälkeen yökerhossa soitteli The Band Of  Brothers -niminen pumppu. Lainabiisejä toisensa perään heitellyt kokoonpano tuntui oikein ammatimaiselta. Yhtye vaikutti olevan hieman samantapainen kuin usein laivoilla esiintyvä Rock'n'Roll Sensation.

Kun on hummannut aamuun asti pitkin poikin laivaa, on aika luonnollista, että seuraavana päivänä on veto poissa. Painelin kumminkin melkein heti herättyäni baariin, jossa jo odottikin joukko tuttuja mukit kädessä. Eipä siinä ollut paljon muutakaan tehtävissä, sekaan vaan.

Gracen suosituin kuppila vaikuttaisi olevan 10. kannella sijaitseva rokkibaari. Perjantai-iltana esiintyneen trubaduuri Garyn olen nähnyt jollain laivalla aikaisemminkin. Yleensä brittitrubaduurit eivät ole genrensä parhaita käsittämättömän suppean musiikkitietämyksensä vuoksi, mutta tämä sälli veti ihan mukavaa settiä.

Seitinohuiden, tai henkilöstä riippuen lyijynraskaiden, päiväkännien jälkeen oli aika tutustua Gracen seisovaan pöytään. Se taisi olla samanlainen kuin muillakin Vikingin aluksilla, en ainakaan mitään eroa huomannut. Samalta maistui ja kattaus oli yhtä sekava kuin vaikka Amorellella.

Huomionarvoista on, että laivaruokailuissa kenelläkään ei ole pienintäkään hajua missä on jonojen kulkusuunta. Ja jos on, kaikki jonottavat samalla puolella pöytää, vaikka vastaavat ruuat ovat tyrkyllä toisellakin puolella pöytää! Näky on kuin suoraan Spede showsta.

Gracen tax free -kauppa on hillittömän kokoinen. Jopa eksymisen vaara on olemassa. Ainakin pitää hakea apua jos aikoo löytää jonkun tietyn tuotteen. Varmaan myyntikin on melkoinen, vaikka hinnat eivät mielestäni ole merkittävästi halvempia kuin Alkossakaan. Ehkä joku tarjous voikin olla sitä. Mutta kauppa kävi kuin siimaa.

Että sellainen postipurjehdus tällä kertaa. Ensi vuonna varmaan taas uudestaan.

Karjurock 2013

Uudenkaupungin Lokalahdella seitsemättä kertaa järjestetty Karjurock keräsi ennätysyleisön.

Karjurockia on sanottu Suomen parhaaksi maalaisfestariksi. Nimitys onkin oikein osuva. Metsän ja peltojen keskellä harvemmin järjestetään enää nykyään juuri mitään.

Silmämääräisesti arvioituna perjantaina 19. heinäkuuta porukkaa oli paikalla noin viisi tuhatta. Ainakin selvästi enemmän kuin viime vuonna. Esiintyjäkaarti oli sen verran nimekästä, ettei mikään ihme.

Saavuimme paikalle isolla taksilla Kustavista käsin. Illansuussa sekä auto- että ihmisjonot olivat valtaisat. Järjestysmiehillä oli täysi työ saada tohina pysymään kontrollissa.

Logistiikkayhteyksien vähyys onkin Karjurockin suurin puute. Pikkutie maaseudulla asettaa omat rajoituksensa. Karjurock ei ehkä tästä voi enää paljon laajentua. Lähipelloilla olisi kyllä tilaa vaikka miten, mutta liikenneyhteydet muodostavat ongelman. Toisaalta porukkaa oli jo nyt liikaakin omaan viihtyvyyteen nähden. Edellisvuosien leppoisasta tunnelmasta ei ollut paljon jäljellä moisessa ryysiksessä.

Maalaisfestivaalin edullisia pääsylippuhintoja on aina ihmetelty. Perjantain biljetti maksoi ennakossa 30 euroa, portilla 35 euroa. Moni muu festivaali ottaisi siitä helposti vaikka tuplahinnan tai ainakin 50 euroa.

Perjantaina lavalla nähtiin Petri Nygård, Paula Koivuniemi, Cheek, Popeda ja Peer Günt. Telttalavalla soitti nousevia kykyjä Turku Rock Academyn suojista sekä The Grammers, Rockin Suomen mestari vuodelta 2002.

Viime vuoteen nähden oluen hinta oli kallistunut. Fostersin tölkki maksoi 6,50 euroa. Saaristo Openin sikahintoihin on onneksi silti vielä matkaa.

Päälava kyyhötti lähellä vanhaa paikkaansa, mutta jotenkin huonommassa kulmassa kuin viime kerralla. Telttalava olisi yhtä hyvin voinut olla samanlainen kuin aikaisemminkin, siis lava ilman telttaa. Kai siihenkin joku syy oli.

Karjurockiin oli saatu monta tämän hetken kuuminta esiintyjää. Supersuosittu Cheek tuntuu vetoavan pieniin ja hiukan isompiinkin naisiin.

Petri Nygårdin fanit erottaa ainakin ammattikouluviiksistä ja autoista, joista kuuluu jumputus kilometrin päähän kun sellainen ajaa jossain lähiseudulla.

Paula Koivuniemi on kestosuosikki, jonka keikat tuntuvat nykyään kelpaavan hevimiehillekin.

Popeda on suomirockin ikoni, joka ei osoita hyytymisen merkkejä sitten millään.

Peer Güntin kultavuodet olivat 80-luvulla, mutta bändi on yhä relevantti.

Petri Nygårdin huumori-rap pillu- ja kakkajuttuineen vetosi etenkin nuoriin miehiin. Kaverin lavashow oli toki hauska jopa minunkin mielestäni. Keikan alussa hän asteli lavalle muovisen jättivitun läpi. Nygårdin kanssa estradilla heilui tatuoitu mies, joka molotti mikrofoniin lähes yhtä paljon kuin sankari itsekin.

Paula Koivuniemen bändi on uskomattoman kovatasoinen. Toinen kitaristi Tuomas Väinölä tunnetaan hyvänä kepittäjänä, eikä muukaan ryhmä ole mitään eilisen teeren poikia. Rumpali Anssi Nykänen takoo sellaisen perustan, että eipä ihme jos äijällä on töitä enemmän kuin pystyy tekemään.

Paulan setti alkoi Sata kesää tuhat yötä -biisillä. Alunperin italialainen ralli oli hyvä aloitus. Hittejä piisasi läpi koko keikan. Naisten välisestä rakkaudesta kertova Aikuinen nainen on varmaan Koivuniemen tunnetuin kappale. Yllätyksekseni lavalta kuului versiot Sielun veljien Peltirummusta ja Uniklubin Rakkautta ja piikkilankaa -rallista.

Illan toinen räppäri, Cheek, ei laulanut pillusta kuten kollegansa Nygård. Tai jos, niin hän ei ainakaan ilmaissut asiaansa yhtä suoraan.

Vaikea ymmärtää mikä tällaisessa musiikissa vetoaa ihmisiin, mutta kovin suosittu poika tuntuu olevan. Ilmeisesti Vain elämää -televisiosarja on tehnyt tehtävänsä Cheekinkin kanssa ja hullaannuttanut suomalaiset.

Popeda on yleensä takuuvarma livebändi. Ensimmäisen kerran näin heidät melkein 30 vuotta sitten. 80-luvun puolivälin tasolle yhtye ei tietenkään enää pääse millään, mutta viihdyttävänä festaribändinä silloin tällöin nähtynä se on paikallaan.

Avauskappaleena toimi Kädet irti!, joka löytyy bändin kakkoslevyltä Raswaa koneeseen (-80). Yllättävä, mutta hyvä valinta. En ole biisiä aikoihin kuullutkaan. Setissä oli myös Delilah, jonka bändi levytti singlenä 80-luvun alussa. Eipä taida sekään olla setissä aikoihin ollut, en ainakaan en muista kuulleeni.

Jotkut Popedan kappaleet ovat nykykokoonpanon käsittelyssä hieman merkkillisesti sovitettuja, mutta sekin lienee vaan tottumiskysymys.

Popedan jälkeen väki alkoi kaikota festarialueelta. Sääli, sillä teltassa yhdeltä yöllä aloittanut The Grammers oli mielestäni Karjurockin kovin bändi. Vain puoli tuntia soittoaikaa saanut turkulaistunut säkyläläiskokoonpano oli jälleen aivan loistava.

Bändi latasi lyhyeen settiinsä kovimpia biisejään kuten Kerosene, Million, Killer ja Another Lick Another Line. Mielellään olisin kuunnelut paljon pitempäänkin. Varmaan turhauttavaa soittajille itselleenkin kun on juuri päässyt hyvään vauhtiin, pitääkin jo lopettaa.

The Grammersin jälkeen päälavalla aloitti Peer Günt. Näin myöhäinen soittoaika harvemmin palvelee oikein ketään.

Joukko uskollisia jäi kumminkin seuraamaan Güntin rymistelyä. Setissä oli tasaisesti vanhoja klassikkoja ja nykykokoonpanon ralleja. Train Train, Backseat ja I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star jytisivät Lokalahden yössä kun porukka valui pois festivaalialueelta.

Kiitokset Karjurockin yleismiehenä toimineelle Mark Bertenyille ja The Grammersille. Kyllä Lokalahdelle kannatti lähteä.

Lokalahden Veskellar

Viime lauantaina ohjelmassa oli varsinainen Vakka-Suomen kierros. Autoon pakkautuivat lisäkseni kuskina toiminut luontoharrastaja Harri Nato Leino sekä arkeologi Timo Sepänmaa. Poikkesimme päivän mittaan sen verran monessa kohteessa, että homman purku pitää tehdä useassa eri osassa.

Reitti kulki ensin Laitilaan. Sieltä Uudenkaupungin kautta Lokalahdelle, josta Taivassalon Helsinginrantaan. Lopuksi vielä Kustaviin, jossa minä jäin pois kyydistä ja muut jatkoivat takaisin Turkuun.

Lokalahdella sijaitsee aikamoinen luonnonnähtävyys, josta olin kuullut juttuja Leinolta. Mies on kovin ihastunut paikkaan, enkä sitä lainkaan ihmettele. Kyseessä on Pärkänvuori ja sen Veskellar.

Puotilan pikkutietä körötelessä ohitimme Karjurockin festivaalialueen. Tähän aikaan vuodesta se näytti kovin erilaiselta kuin heinäkuussa, jolloin keskelle maalaismaisemaa kokoontuu useampi tuhat ihmistä kuuntelemaan esimerkiksi Peer Güntia, Paula Koivuniemeä ja Popedaa - sen minkä alkoholin juomiseltaan ehtivät.

Pian Karjurockin jälkeen saavuimme pellonreunaan, jonne auto jätettiin parkkiin. Amatöörimäinen opaskyltti kyyhötti tienlaidassa. Koska Leino oli vieraillut kohteessa monta kertaa, ei taulun ohjeita tarvittu. Parin sadan metrin jälkeen isot kalliot jo näkyivätkin.

Paikka oli niin metsittynyt, ettei kauempaa pellolta varmaan edes huomaisi vuorta ainakaan kesäaikaan. Ensin kohtasimme ison siirtolohkareen, Morsiuskiven, joka tarinan mukaan on kierinyt ylhäältä paikallisen kihlaparin päälle. Hieman taaempana näkyi komeat vuorenseinämät ja iso avoluola, Veskellar.

Veskellariin oli helppo mennä sisälle. Suuaukosta mahtuu todennäköisesti minkä kokoinen ihminen tahansa. Veskellarin nimi tullee siitä, että vettä kerääntyy luolan pohjalle. Nyt sitä ei ollut mitenkään riesaksi asti, ja sekin vähä oli jäätynyt.

Luola oli sisältä varsin vaikuttavan näköinen. Sinne osui hyvin päivänvalokin, vaikka kirjaimellisesti "kiven sisässä" oltiinkin. Veskellarista huolimatta Pärkänvuoren seinämät olivat yllättävän tasaiset ja pystysuorat. Paikalla kuulemma käy paljon kiipeilijöitä.

Vesi oli muodostanut omia taideteoksiaan luolan pohjalle. Niistä sai pienellä mielikuvituksella hahmotettua esille esimeriksi erektiossa olevan sukupuolielimen.

Mielenkiintoinen ja helposti saavutettava retkikohde. Suosittelen.

Karjurock 2012

Karjurock järjestettiin kuudennen kerran viime viikonloppuna Uudenkaupungin lähellä Lokalahden Nopperlassa. Pieni maalaisfestari on kasvanut vuosi vuodelta muutaman tuhannen kävijän tapahtumaksi. Lavoja oli tällä kertaa kaksi - isolla lavalla soittelivat kansansuosikit ja pienellä nousevat kyvyt.

Olin paikalla lauantaina. Silmämääräisesti tarkasteluna väkeä oli hieman vähemmän kuin viime vuonna vastaavana päivänä. Liekö sitten perjantain kattaus ollut niin kova, ettei sakki jaksanut enää lauantaina paikalle vaivautua.

Vakka-Suomen Sanomat otsikoi tiistaina 24. heinäkuuta, että "Karjurockissa ennätysyleisö - 10 000". Ilmeisesti luvussa käytettiin harhaanjohtavasti kaikkien kolmen festaripäivän yhteiskävijämäärää, sillä ainakaan lauantaina väkeä tuskin oli muutamaa tuhatta enempää.

Karjurock järjestetään idyllisessä maalaismiljöössä Lokalahdella.


Perjantain nimekkäimmät tähdet olivat Apulanta, Klamydia ja Jukka Poika.

Sunnuntain vetonaulana oli sellohevibändi Apocalyptica. Päivän muut esiintyjät olivat suurelle yleisölle tuntemattomia, mutta ainakin Turun rokkipiireissä arvostettuja nimiä kuten Gangster of Love, Human Temple ja Magna Vice.

Lauantain täkyinä olivat muun muassa Kilpi, Lordi, Paula Koivuniemi ja Lauri Tähkä.

Pirtsakka juontaja Kati Valta.

Ensimmäinen näkemäni artisti oli Noora Soininen. Tarkemmalla tutkimisella hän paljastui kalantilaisneitoseksi, jonka lauluääni muistutti kovasti Tarja Turusta. Klassisen laulun ja rokin yhdistelmä vaikutti sen verran kiinnostavalta, että Soiniselta on luvassa odottaa vielä paljon.

Isolla lavalla esiintynyt laitilalainen Amadeus herätti ensi alkuun kummastusta. Kukaan tutuistani ei tiennyt mikä tällainen kokoonpano on, vai oliko kyseessä peräti tangokuningas-Amadeus? Veikkasin jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta lavalta kuulunut suomirokki paljasti oletuksen vääräksi.

Amadeuksen kitaristin Y&T -paita oli plussaa, mutta bändin musiikki jokseenkin persoonatonta suomenkielistä kasarirokkia. Yhden kappaleen päälle olisi voinut laulaa Tommi Läntisen Via Dolorosaa, toinen muistutti täysin Dingoa, kolmas puolestaan Kilpeä ja Popedakin oli vankasti tunnelmissa mukana.

Orkesteri itse tuntui nauttivan esityksestään täysin rinnoin ja sai temmattua hyvin yleisöäkin mukaansa.

Amadeus

Kai Merilä Rock'n Cover Bandilta en odottanut juuri mitään. Poppoo kumminkin paljastui päteväksi bilebändiksi. Varmojen kasarihittien varaan luottanut ryhmä koostui hevimiesten näköisistä ja soittimiaan rankalla kädellä käsittelevistä hemmoista, joiden keskellä Merilä heilui kuin Billy Idolin suomalainen maalaisserkku konsanaan.

7 päivää -lehden toimittaja Merilää on ehkä helppo pitää pellenä ja Matti Nykäsen "parhaan kaverina", mutta ainakin hän yritti kovasti ja voitti seurueemme puolelleen hyvällä meiningillä. Alice Cooper, Whitesnake, Scorpions ja muut 80-luvun lopun sekä osittain 90-luvun alunkin hitit kuulostivat hyvältä orkesterinsa käsittelyssä.

Kai Merilä Rock'n Cover Band

Kello 19 lavalle asteli piukkoihin farkkuihin ja korkeisiin korkoihin sonnustautunut Paula Koivuniemi. Hän on 65-vuotiaaksi sutjakassa kunnossa. Vetreän bändinsä (muun muassa Tartu mikkiin -ohjelmasta tuttu kitaristi Tuomas Väinölä) kera Koivuniemi sai raikuvat aplodit hittikimaransa sekaan.

Suomen tunnetuin, ja samalla tuntemattomin, naisten välisestä rakkaudesta kertova kappale, Aikuinen nainen, oli jälleen Paulan bravuuri. Itselleni kolahti paremmin vanhat Finnhitsit kuten Sata kesää tuhat yötä.

Koivuniemi ja seuraavana päälavalla esiintynyt Lauri Tähkä toivat varmasti Karjurockiin varttuneempaa yleisöä perjantaihin verrattuna. Loppuiltaan säästetty hevipaketti Kilven ja Lordin kera puolestaan sopi jostain syystä hyvin yhteen Koivuniemen ja Tähkän kaltaisten megatähtien kanssa.

Lauri Tähkän aikana lavalta meni sähköt. Tähkä bändeineen ei ollut tilanteesta moksiskaan, vaan jatkoi soittamista akustisesti. Hieno tapa selvittää moinen ongelma, kun joku itseään täynnä oleva tähti olisi saattanut kävellä pois lavalta ja jättää leikin sikseen.

Yllätyin hieman Lauri Tähkän biisivalinnoista. Ne kun koostuivat pääosin miehen entisen bändin Elonkerjuun ohjelmistosta. Toisaalta mikäpä siinä, juuri niitä yleisö haluaa kuulla. Tähkän uudempi soolomateriaali kun kumminkin huonommin tunnettua.

Lauri Tähkä akustisesti.

Turkulainen hevibändi Kilpi on aina mukava nähdä keikalla. Touhu ei ole liian nyrpeäotsaista ja laulaja Taage Laiho osaa käsitellä sekä instrumenttiaan että yleisöä.

Settilistassa oli kappaleita bändin jokaiselta levyltä. Parhaiten yleisöön upposi Sielut iskee tulta ja Nerokasta ikävää.

Kilpi

Päälavalla illan päättänyt Lordi on ollut Suomessa musiikkinsa puolesta hieman uutispimennossa viime aikoina, mutta on edelleen vetreä ja aktiivinen. Rumpalin kuolema viime keväänä nosti bändin otsikoihin. Nyt kuitenkin uutta levyä suunnitellaan tuottaja Michael Wagenerin johdolla.

Lordin tuorein jäsen on vielä toistaiseksi pimennossa oleva rumpali, jota ei lavallakaan näkynyt kannujensa takaa. Valot oli tahallisesti suunnattu siten, ettei ukkeli näkynyt yleisölle. Hänet kuulemma esitellään sitten kun uusi albumikin ilmestyy.

Mr. Lordi ja Taage Laiho

Lordilla ei tällä kertaa ollut mukana pommeja tai muita tehosteita kuin nimeksi, vaan päähuomio oli musiikissa. Pientä kauhuteatteria lavalla toki nähtiin biisien lomassa.

Lordin biisilista oli kooste yhtyeen parhaista biiseistä. Pimeässä kesäillassa kuultiin muun muassa Who's Your Daddy, Blood Red Sandman, Get Heavy, Would You Love A Monsterman ja tietenkin Lordin tunnetuin kappale, Euroviisut voittanut Hard Rock Hallelujah.

Lordi

Musisointi jatkui vielä Lordin jälkeen. Pikkulavalla soittanut bändi kuulosti ainakin parkkipaikalle asti enemmän Judas Priestiltä kuin Judas Priest itse. Raumalainen After Wildfire vaikutti sen perusteella bändiltä, johon kannattaa tutustua.

Järjestyksenvalvontaa.