Lauantaina 23. syyskuuta suuntanani oli Turun Hirvensalon Maanpää. Siellä sijaitsee Kaasavuori, josta on komeat näkymät Airiston merialueelle.
Kallion laelta katsellessa erottaa muun muassa Loistokarin-, Rajakarin- ja Vepsän saaret. Muuten sitten pitääkin olla enemmän asiantuntemusta, koska ainakaan minä en osaa nimetä horisontissa näkyvän Rymättylän puolen saaria.
Kaasavuorella oli kauniina lauantai-iltana jonkun verran porukkaa. Perhe teini-ikäisine lapsineen nautti piknikistä. Paikalle saapui myös eläkeläispariskunta Hirvensalon Pikisaaresta. Heidän kanssaan juttelinkin tovin, aiheena Rajakarin läheltä puolitoista vuotta sitten löytynyt vuonna 1994 kadonneen lakimiehen ruumis.
Iltalehti uutisoi viimeksi eilen, että Keskusrikospoliisi etsii ruumiita Airistolla. Meren pohjassa on kymmeniä potentiaalisia kohteita. Ylen jutussa aiheesta tarkemmin https://yle.fi/a/74-20052615
En lähtenyt Kaasavuorelle ruotsinlaivat mielessä, mutta yhtäkkiä huomasin Baltic Princessin lipuvan Iso-Pukin saaren takaa. Pian näkyi Viking Gracekin.
Latailin näitä samoja auringonlaskukuvia Facebookin kuvasivulleni. Tykkäyksiä on tullut huimat 104 tähän mennessä, mikä lähentelee sivustoni ennätyslukemia.
Viime viikonloppuna legendaarinen suomirockyhtye Eppu Normaali esiintyi kahtena iltana Viking Linen Grace-laivalla.
Kun kuulin Eppu-risteilystä elokuun lopulla, tein siltä istumalta varauksen. Suureksi ihmetyksekseni mukaan oli yllättävän vaikea haalia kavereita. Pidin itsestään selvänä, että sekä laivaristeily ja Eppu Normaali kiinnostavat.
Kun korona-aikana risteilyjä on tehty sen verran harvoin, oli ainakin minulle aivan yksi lysti ketä laivalla esiintyy, koska siellä kumminkin on hyvä meininki.
Lähtöiltana Turun terminaalissa alkoi näkyä tuttuja. Lopulta heitä olikin kymmenittäin ja kaikkiin en varmaan törmännytkään. Sattui vielä ammattiosaston risteilykin samaan syssyyn, jota en matkaa varatessani vielä tiennyt.
Koronaepidemia ei laivalla juuri näkynyt. Kasvomaskejakin pitivät vain harvat. Toki täpötäydessä laivassa on vaarana saada tartunta, mutta ainakin minä olin rauhallisin mielin. Suurin osa lienee rokotteensa hakenut, eikä lähde pilaamaan toisten risteilyä 5G-sirun kytkentäkaavioilla tai muilla huuhaajutuilla.
Hytissä nautitut pohjat ja bluetooth-kaiuttimesta kuunneltu erinomainen musiikki saivat aikaan fiiliksen, jonka pohjalta oli hyvä lähteä seikkailemaan laivan ylempiin kerroksiin.
Rockmore-baarissa esiintynyt trubaduuri Ilja Jalkanen viihdytti kansaa ennen Ylöjärven suuria poikia. Minuun Jalkanen ei suurta vaikutusta tehnyt, mutta hyvä kun joku tykkäsi.
Viking Gracen yökerho ja esiintymistila ovat hyvin suunniteltuja. Yleensä katselen siellä keikat ylätasanteelta. Ongelmana oli nyt vaan täpötäysi laiva. Helppoa tuskin oli alhaalla lavan edessäkään.
Puolenyön tienoilla aloittanut Eppu Normaali vetäisi sellaisen hittiputken, ettei suomalaisista rokkibändeistä vastaavaan pysty kuin ehkä Popeda.
Umpituttujen Eppu-biisien joukkoon oli ujutettu muutama vähän harvinaisempi pala. Minun aurinkolasit, Urheiluhullu ja Suomi-ilmiö sopivat joka tuutissa muutenkin soivien Murheellisten laulujen maan, Tahroja paperilla ja Pimeyden tangon lomaan.
Eppujen matkassa laivalla oli pianisti Iiro Rantala. Minua ei sinänsä haittaa vaikka hän pimputteleekin instrumenttiaan ylöjärveläisten kanssa aina toisinaan, mutten näe moiseen kovin suurta funktiotakaan.
Pantse Syrjän laulama Baarikärpänen oli virkistävä vaihe keikan puolivälissä. Miehen lauluääni ei järin häävi ole, mutta esitys toimi. Juha Torvisen soolonumeroa John Fogertyä olen odotellut vuosikymmeniä kuulevaksi, mutta taitaa jäädä haaveeksi.
Yleensä yhtyeet säästävät encoreihin suurimmat hittinsä, mutta Eppujen repusta oli kaivettu niinkin vieraat kappaleet kuin On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa sekä Kaikki häipyy, on nyt vain.
Vihoviimeisenä soitettu Njet njet oli hieno lopetus pitkälle keikalle. Kappaleen tekoaikoihin vuonna 1979 Eppu Normaali oli nousukiitoinen punkrockbändi, eikä suinkaan kaiken kansan orkesteri, joka vetää tuhansia ihmisiä Viking Gracelle.
Muutama päivä sitten etsin erästä kuvaa muistikortilta. Päädyin selaamaan kortin läpi muiltakin osin. Vastaan tuli fotoja Turun Ruissalon Kansanpuistosta viime heinäkuun lopulta.
Edellinen suvi oli siitä erikoinen, että kesäkuussa oli tajuttomat helteet. Viikko juhannuksen jälkeen lysti sitten loppui kuin seinään.
Äkillinen ilmastonmuutos oli esteenä eräälle mallikuvauksellekin, koska neito ilmoitti "ettei hän tällaisella talvikaudella lähde mihinkään". Kyseessähän oli tavallinen suomalainen kesä, joka nyt sattui kesäkuussa olemaan normaalia lämpimämpi.
Näissä kuvissa odotellaan massiivista Viking Gracea saapuvaksi Turkuun. Tarkkasilmäinen saattaa huomata, että kameramiehellä on varmaan pitänyt kiirettä ehtiäkseen satojen metrien matkan rantapromenadin parkkipaikalta Kansanpuistoon.
Oikeasti kuvat ovat kahdelta eri päivältä. En tosin muista miksi Ruissalossa niin tiheään olin. Gracea en varsinaisesti käynyt bongaamassa, vaan se nyt sattui sopivasti hollille molempina päivinä.
Kävellessäni pitkin Pikku-Pukin rantapromenadia sieraamini leijui vasta sahatun puun tuoksu. Vanha herra Timo Blyn vuosia pitämän pienen kioskin molemmin puolin oli kaadettu puita valtava määrä. Huvilan nykyinen omistaja oli innostunut heilumaan moottorisahan kanssa oikein kunnolla.
Turun Sanomista saimme viime viikolla lukea kuinka puita oli pantu kumoon huomattavasti enemmän kuin lupa oli. Kaataja varmaan selviää huomatuksella, etenkin jos löytyy kavereita kaupungin silmäätekevistä.
Ei kulunut kuin neljä kuukautta kun suomalaisen rockin legenda Michael Monroe esiintyi jälleen Turun ja Tukholman väliä seilaavalla Viking Grace-laivalla. Vaikka marraskuinen keikka oli vielä tuoreessa muistissa, päätin itsekin lähteä risteilemään.
Terminaalissa huomasin, että ihmisiä oli vähemmän kuin normaalisti viikonloppulähdöllä. Ehkä se oli vain sattumaa. Tuskin moinen johtui illan esiintyjästä, joka muuten soitti samalla paatilla toisenkin keikan seuraavana ehtoona.
Tuttuja bongasin jo terminaalin edustalla ja viereisessä Hotel Seaportissa, jossa kävin imuroimassa yhden lonkeron. Sakkia oli selvästi saapunut Monroen takia, mutta suurin vaikutti olevan tavallisia risteilyturisteja.
Sitten viime syksyn Monroen settilista oli jonkun verran vaihtunut. Itse asiassa yllättävänkin paljon ottaen huomioon, että muutamat samat vanhat kappaleet roikkuvat mukana vuodesta toiseen.
Monroen vanhan orkesterin Hanoi Rocksin Malibu Beach Nightmare-renkutuksen voisi jo suosiolla tiputtaa laidan yli. Creedence Clearwater Revival-laina Up Around The Bendin mukanaoloa voi perustella sillä, että sen suurin osa yleisöstä kai haluaa sen kuulla.
Vaikka Monroen omassa materiaalissa ei mielestäni vikaa olekaan, on lainabiisien määrä yhä tässäkin vaiheessa soolobändiuraa hämmästyttävän suuri. Edellä mainittujen lisäksi laivalla kuultiin materiaaliaa yhtyeiltä Demolition 23 (Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändi), Cheap Trick, Johnny Thunders & The Heartbreakers ja Flamin' Groovies. Illan kappalevalikoima löytyy kokonaisuudessaan täältä https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2019/ms-viking-grace-turku-finland-39205a7.html
Omaan korvaani hunajaa olivat harvinaisemmat Hanoi Rocks-palat Cutting Corners ja Tooting BecWreck. Myös Monroen nykybändin omat Old King's Road, '78 ja Ballad Of The Lower East Side olivat loistavia.
Yleisössä näkyi olevan aikamoinen kattaus ihmisiä vauvasta vaariin. Salin ylätasolla pikkulapsetkin heiluivat kuin kokeneemmatkin rokkarit.
Monroe sanoi taannoin jossain haastettelussa, että hän on vähän kuin sarjakuvahahmo ja se pitää kyllä paikkansa. Hänen musiikista ei välttämättä ymmärretä paljoakaan kun pääasia on, että televisiosta tuttu meikattu setä heiluu lavalla.
Yksi Suomen tunnetuimmista rocktähdistä, vuosia sitten turkulaistunut Michael Monroe, esiintyi kotisatamastaan startanneella Viking Linen Grace-laivalla myöhään perjantai-iltana 9. marraskuuta.
Monroe on heittänyt Gracella keikkaa ennenkin. Itse olen todistanut tapahtumaa kaksi kertaa, joulukuussa 2015 ja 2016. Tällä kertaa ajoitus ei mennyt aivan samoihin, mutta joulu on kumminkin pian jo ovella.
Hytilliseen innokkaita Monroe- ja risteilyfaneja tarvittiin lopulta vain muutama viesti ja homma oli sillä selvä. Risteilyn hinta vaan pomppasi h-hetken lähestyessä melkein pilviin, mutta neljään pekkaan jaettuna summa oli aika inhimillinen.
Gracen perjantai-iltalähtö oli käsittääkseni täynnä. Jonkun verran tuttujakin näkyi, mutta niinhän aina. Oli laivalla sitten esiintymässä Vaakku Varjus, Paula Koivuniemi tai Michael Monroe.
Monroe on ollut esillä, entisen soittokumppaninsa Andy McCoyn sanoja lainatakseni, liikaa viime vuosina. Käy jo melkein vitsistä käy hänen heilumisensa joka maailmantähden erikoisvieraana Helsingissä huuliharppunsa kera tai vääntelemässä koipiaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Moinen touhu saa kummasti aikaan inflaation.
Minulle on aivan yksi lysti jos Monroe on X-Factorissa tai Idolsissa tuomarina, kun en edes katso näitä ohjelmia. Nykyään hänet tunnetaankin paremmin paremmin television kautta kuin musiikillista saavutuksistaan. Hanoi Rocks varmaan osataan mainita, mutta jos pitäisi luetella kolme Monroen omaa kappaletta, olisi se liian suuri pähkinä purtavaksi suurimmalle osalle tämän mediapersoonan ihalijoista.
Viking Gracella Monroen keikan alkua sai odotella lähes puolille öin ja siinä ajassa ehti kummasti humaltuakin. Asettauduin vakiopaikkaani estradin yläpuolelle, koska sieltä on mielestäni parhaat näkymät. Alhaalla ihmispaljoudessa ei juuri huvita olla tönittävänä.
Orkesteri aloitti Ballad Of The Lower East Sidella, jossa otettiinkin heti löysät pois. Loistava biisi muuten aika onnettomalta Horns And Halos -albumilta vuodelta 2013. Levystä kertonee paljon sekin, että Monroen nykyisessä keikkasetissä se on ainoa ralli tuolta levyltä.
Hyviä kappaleita tuli peräkanaa kuin konekiväärin suusta. Kiivas tahti saattoi olla suurimmalle osalle vähän liikaakin, etenkin kun olen satavarma, ettei lisäkseni kovin moni edes tiennyt biisejä. Tavalliselle ristelyvieraalle riitti, että televisiosta tuttu meikattu setä heilui lavalla.
Lukuisat Hanoi Rocks-lainat sen sijaan saattoivat ollakin tutumpia jopa takarivin taaville. Malibu Beach Nightmare, Don't You Ever Leave Me, Boulevard Of Broken Dreams, Lost In The City, Oriental Beat ja tunnetuin Hanoi-kappale, CCR-laina Up Around The Bend aikaansaivat ylimääräisiä aaltoja Itämerelle.
Monroen bändin syksyn kiertueen päättäneellä Grace-keikalla ei ollut lainkaan akustista osuutta, jollainen oli muun muassa Turun Logomossa. Siellä bändi istahti tuoleille ja näppäili sulosointuja solistinkin lopettaessa riehumisensa. Ja hyvä niin, eipä sellainen olisi tänne sopinutkaan.
Kappalevalikoimasta jäi kummastuttamaan Alice Cooper-laina Long Way To Go, joka on peräisin Love It To Death -albumilta 1971. Merkillinen valinta, etenkin kun tuolla shokkirokkarilla olisi saman vuosikymmenen alusta lukuisia paljon parempiakin biisejä mistä ammentaa.
Encoren alkaessa Michael Monroe yltyi paukuttamaan Karl Rockfistin rumpuja oikein tuelta. Hän ei olekaan lainkaan hassumpi kannuttelija. Hanoi Rocksin vuoden 1983 Lontoon Marqueella kuvatun All Those Wasted Years-videon tavoin rumpuhommaa seurasi Ramones-laina Blitzkrieg Bop, jonka Monroe tulkitsi patteriston takaa. Marqueella sen lauloi edesmennyt Hanoi-rumpali Razzle.
Hieman harmittaa ulkomaisten Hanoi Rocks- ja Michael Monroe -fanien puolesta, että miehen ura on keskittynyt nykyään lähes pelkästään Suomeen. Kansainvälinen, pirun kova bändi, pesisi mennen tullen monet muniinpuhaltelijat maailman estradeilla. Mutta ilmeisesti ulkomaiset keikkapalkkiot- tai paikat eivät oikein vedä puoleensa ja kotimaasta kerätään kirsikat kakun päältä.
Settilista Viking Grace 9.10.2018: Ballad Of The Lower East Side Trick Of The Wrist Malibu Beach Nightmare Old King's Road This Ain't No Love Song Long Way To Go '78 Smoke Screen Nothin's Alright Hammersmith Palais Goin' Down With The Ship Don't You Ever Leave Me Not Fakin' It Up Around The Bend Dead, Jail Or Rock'n'Roll
encore: Blitzkrieg Bop Lost In The City Boulevard Of Broken Dreams Oriental Beat
Viime viikonloppuna Viking Linen risteilyalus Gracella järjestetty metallimusiikkitapahtuma Nordic Metal Cruise keräsi laivan täyteen monennäköistä karvapäätä.
Kuulin risteilystä joskus viime syksynä. Tuolloin kaverini Jani Pirilä otti asian jossain sivulauseessaan puheeksi; varmasti olettaen, etten minä ole siitä kiinnostunut, koska esiintymässä on niin sanottuja örinäbändejä. Olenhan perinteisesti ollut sitä mieltä, että bändissä pitää olla laulaja, eikä huutaja. Näin aggressiivinen musiikki ei yleensä puhuttele.
Pirilää loppuunmyydylle laivalle veti etenkin ruotsalainen Dark Tranquillity. Se on melodisen deathmetalin saralla on varsin suosittu ja arvostettu yhtye. Muut esiintyjät olivat suomalaiset Finntroll, Kalmah ja Wolfheart.
Olemattomasta mainostuksesta huolimatta Grace oli tupaten täynnä. En meinaan nähnyt yhtään risteilyä koskevaa ilmoitusta missään. Antti Tuiskua sekä muita iskelmä- ja popartisteja oli kyllä joka tuutissa. Vasta pari päivää ennen lähtöä Facebookissa alkoi vilahdella Nordic Metal Cruisea mainostava sivu.
Viking Linen puolelta kyseessä taisi olla jonkinlainen kokeilu, olihan tämä sarallaan ensimmäinen metallimusiikkiristeily Turusta Tukholmaan. Toisinpäin vastaavaa on harrastettu jo vuosia. Homma vaan menee niin hankalasti, etteivät suomalaiset pääse kyytiin kuin menemällä ensin Tukholmaan ja vasta sieltä kyseiseen laivaan.
Ilmeisesti järjestävänä tahona Viking Linen ohella oli pohjanmaalainen juhannusfestivaali Nummirock, sillä sen logo komeili julisteissa ja olipa yksi Gracen baari nimetty Nummirock Loungeksikin.
Dark Tranquillty jakeli nimikirjoituksia laivalla.
Terminaalin yläkerrassa alkutahdit soitti täysin luokatonta älämölyä esittänyt ryhmä. Se oli kai olevinaan jonkinlaista huumoria, mutta ainakaan minulle ö-luokan Kummeli ei uponnut millään tavalla. Onneksi tuli kipattua kaupungin keskustassa Daily Newsissä reippaasti pohjia ennen terminaaliin saapumista, ettei moinen metelöinti liioin häirinnyt.
Tiedä sitten mistä kaikki nuo tatuoidut partakorstot olivat luunsa Turkuun raahanneet, mutta jessus sentään heitä oli paljon.
Varttuneempien matkustajien ilmeet olivat paljon puhuvia. Lähelläni istuskellut noin seitsemänkymppinen pariskunta pyöritteli päitään ihmetyksestä. Mihin Helvetin esikartanoon he olivatkaan joutuneet, melkein kuulin ajatusten sanovan.
Jo terminaalissa havaitsin muutamia tuttuja. Olihan se kumma, jollei näin isossa sakissa heitä olisi ollut. Ihan tavallisellakin risteilyllä on aina jonkun verran tuttavia, mutta nyt saattaisi varmasti normaaliakin enemmän kun metallimusiikki raikaa Itämeren aalloilla.
Dark Tranquillityn meet&greed -istuntoa kävimme katsomassa vähän laivan lähdön jälkeen. Mukavan oloiset göteborgilaisherrat jakelivat nimikirjoituksia ja poseerasivat kännykkäkameroille.
Yhdeltä yöllä alkaneesta keikasta en sitten muistakaan juuri muuta kuin valtaisan ruuhkan. Varmasti oli hyvä meininki.
Dark Tranquillty.
Hyttimme oli kuudennessa kerroksessa. Muuten oikein mukava paikka, mutta äärimmäisen huonosti saavutettavissa. Ulkokannelta kiertämällä sen löysi paremmin kuin sisällä seikkailemalla.
Vastoin odotuksia, oli hyttikäytävä todella hiljainen. Olin valmistautunut siihen, että lähes jokainen ovi on auki ja mekastus raikaa. Mutta meno oli rauhallisempaa kuin strandardiristeilyllä.
Kuten eräs musiikkimakuni hyvin tunteva kaverini ennen risteilyä totesi, "tuolla ei ainakaan tarvitse yhtään bändiäkatsoa". Kännin puolellehan sitä pääosin mentiin ja esiintyjät jäivätkin silkan välinpitämättömyyden takia paitsioon.
Tukholman saaristoa.
Pohjoissuomalaista Kalmahin keikkaa yritin jonkin aikaa seurata, mutta siitä ei tullut pitemmän päälle mitään. Ei vaan ole minun mieleistäni musiikkiani. Kumminkin kaikki kunnia sillekin bändille. Suurta yleisöä kello 16 alkanut veto tuntui kovasti kiinnostavan.
Melkein Turun satamaan asti soittanut helsinkiläinen peikkometallibändi Finntroll oli sikäli erikoinen ilmestys, että se esittää asiansa ruotsiksi. Jostain kumman syystä olen aina tykännyt yhtyeestä ainakin jossain määrin. Livenä se on varsin pätevä.
Oli merkillistä nähdä Gracella ison salillisen ja yläparvellisen väkeä diggailevan aivan hulluna tästäkin bändistä. Kun on tuttunut näkemään samassa paikassa lähinnä Paula Koivuniemen tai jonkun vastaavan, oli kontrasti valtava. Mutta rankkaa örinäähän tänne oli tultu kuulemaan.
Finntroll.
En ole jälkikäteen kuullut lainkaan järjestyshäiriöistä ja muista ongelmista. Enemmän niitä aiheuttavat känniset maanomistajat kuin palmikkopartaiset metallimiehet. Suomalaisista festivaaleista vähiten poliisihälytyksiä, yhtenä vuonna puhdas nolla, tulee Helsingin Tuska Festivaalilta ja eniten Seinäjoen Tangomarkkinoilta. Joten miksei Viking Gracekin panostaisi lisää tällaisiin tapahtumiin.
Michael Monroe bändeineen esiintyi lauantaina 17.12. Turun ja Tukholman välillä seilaavassa Viking Linen Grace -laivassa.
Paatti ei kumma kyllä ollut loppuunmyyty ainakaan vielä lauantaina iltapäivällä, jolloin eräs kaveri tutki hytinsaantimahdollisuutta. Sakkia oli kuitenkin niin paljon, ettei jonotuksilta voinut välttyä baaritiskeillä tai kaupassa.
Terminaalissa bongasin jonkun verran tuttuja naamoja. Kaarinalainen levynkeräilijä Angerpuro oli mukana kuten viime vuonnakin vastaavalla reissulla. Eräs festarituttu oli perheineen lähdössä Malesiaan kolmeksi viikoksi. Viereisessä Hotelli Seaportissa vastaan tuli lähes koko Monroen poppoo.
Gracella on poikkeava tapa muihin ruotsinlaivoihin verrattuna. Menomatkalla kaupasta ei nimittäin saa kuin kuuden tölkin verran mietoja juomia eli joko kaljaa, lonkeroa tai siideriä. Syynä moiseen on, ettei porukka ryyppäisi hyteissä, vaan menisi oitis baariin imuroimaan kalliita drinkkejä.
Puolenyön aikoihin alkanut keikka valtavan kokoisessa yökerhossa oli pullollaan ihmisiä. Paras paikka löytyi yläorrelta, josta on hyvä näkyvyys lavalle, eikä liian kovaa tungosta.
Koska Michael Monroe on nykyään koko kansan suosikki vauvoista vaareihin, on melkein sama vaikka hän laukoisi vitsejä lavalla. Hurraata ja taputuksia tulisi joka tapauksessa. Onneksi musiikki on pääosassa, vaikka settilistaa voisikin rukata uuteen uskoon isolla kädellä.
Jo ennen keikkaa satuin näkemään vilauksen biiseistä, kun törmäsin laivan käytävällä kiertuemanageri Janne Tammiseen. Eipä kai suuria muutoksia voi odottaakaan, mutta kun on tuhat kertaa kuullut Hanoi Rocksin Tragedyn tai Malibu Beach Nightmaren, olisi vaikka Beer AndCigarette ja Visitor välillä mukava yllätys.
Show on lähes toisinto vuodentakaisesta Grace-keikasta. Silloin tosin kitaristi Steve Contea tuurasi Slashin bändistä Todd Kerns, joka hoitikin tonttinsa hienosti.
Monroen tyyli heilua lavalla ja kiipeillä saatavilla olevissa rakenteissa aiheutti jälleen jännitysnäytelmän. Pysyykö vai eikö pysy. Pysyi. Joku kerta voi käydä niin ikävästi, että mies rojahtaakin alas sellaisella ryminällä, että se oli sitten siinä. Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.
Suomen tunnetuimpiin rokkitähtiin jo vuosikymmeniä kuulunut Michael Monroe on nauttinut 2010-luvulla suurempaa suosiota maassamme kuin 80-luvulla Hanoi Rocksin aikoina.
Syynä tähän on etenkin Voice Of Finland -ohjelma, jossa laulaja häärii tuomarina. Televisio on saanut monet pikkulapsista mummoihin kääntymään Monroe-faniksi, vaikka yksikään uusioihailija tuskin osaa nimetä edes yhtä hänen kappalettaan. Sankari itse sanoi hiljattain jossain haastattelussa, että hän on vähän kuin "sarjakuvahahmo", josta on helppo tykätä. Osuva kuvaus.
Oma Monroe -historiani menee aina vuoteen 1981 ja Hanoi Rocksin ensimmäiseen levyyn Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks.
Välillä onkin vähän turhauttavaa seurata pelkästään ulkomusiikillisista
syistä Monroeen ihastuneita. Mikäli Monroe näyttäisi vaikka Timo Soinilta tai Petteri Orpolta,
ei fanilauma olisi lähellekään tätä luokkaa - vaikka musiikki
olisikin tismalleen samanlaista. Mutta toki kaikilla on oikeus hänestä
tykätä.
Michael Monroe keikalla Kaarinan Old Texasissa maaliskuussa 2011.
Michael Monroe on 2010-luvulla tehnyt omaa nimeään kantavalla bändillä kolme albumia. Tuorein niistä ilmestyi viime syksynä. Kammottavasta kannesta huolimatta Blackout States on täyttä rautaa, paras nykybändin kolmesta tuotoksesta.
Sensory Overdrive (2011) oli pätevä punk- ja rock'n'roll -albumi, jolla vieraili hiljattain kuollut Motörheadin Lemmy Kilmister. Syksyllä 2013 ilmestynyt Horns And Halos oli puolestaan valtava pettymys. Se on heikointa mitä Michael Monroe on 35-vuotisen levytyshistoriansa aikana tehnyt.
Horns And Halosin, valtavan ja vähän keinotekoisenkin Voice Of Finland -suosion perustella pitkä fanisuhteeni Michael Monroeen alkoi hieman rakoilla. Hänen loputtomat vierailunsa The Boysin, Alice Cooperin tai Motörheadin keikoilla rupesivat ärsyttämään. Liika on liikaa.
Blackout States -albumi ja joulun alla koettu keikka Viking Linen Grace -laivalla palautti uskoni Monroeen. Se oli varmasti vuoden 2015 paras konserttielämys, ehkä jopa yksi kaikkien aikojen kovimmista.
Blackout States on pullollaan iskeviä ja tarttuvia biisejä. Hoilauskertosäkeitä, kunnon riffittelyä, hyvät soundit ja kiekko on juuri sopivan mittainen. Mikäli levy olisi ilmestynyt 70/80-lukujen taitteessa, olisi se välitön klassikko. Vuonna 2015 kiihkeä punkrokki kelpaa vielä ainakin minulle.
Orkesteri esitti melkein kaikki uuden albumin kappaleet sekä muutaman Hanoi Rocks -klassikon. Niissäkin riittäisi sarkaa vaikka kuinka, mutta Monroe jaksaa hinkata loppuunkulunutta MalibuBeach Nightmarea vuodesta toiseen. CCR-laina Up Around the Bend lienee pakkokauraa, vaikka sitä ei bändin alkuaikoina soiteltu. Hanoi -lainoista toimi parhaiten Oriental Beat.
Monroen varhaisemmasta soolomateriaalista poimittu Man With No Eyes oli odotettu kappale. Keikoilla on veivattu turhan paljon samoja soolouran lauluja, vaikka valinnan varaa olisi poimia melkein mikä tahansa ralli etenkin albumilta Not Fakin' It, -89. Levyn Dead, Jail Or Rock'n'Roll on miehen suurimpia hittejä ja oli nytkin luonnollinen osa keikkasettiä.
Kitaristi Steve Contea tuurasi neljällä Suomen keikalla kanadalainen Todd Kerns. Normaalisti kaveri soittelee bassoa Guns N' Roses -kitaristi Slashin bändissä. Hän sopi Monroen pumppuun mielestäni jopa paremmin kuin Conte, toisen kepittäjän Rich Jonesin hoidellessa oman tonttinsa toisessa päässä lavaa.
Juttelin Kernsin kanssa pariinkin otteeseen laivalla. Hän kertoi olevansa kovasti tyytyväinen kokemuksiina Monroen bändissä ja Suomessa. Mukava heppu ilman minkäänlaisia tähdenelkeitä.
Keikka-areenana Gracen yökerho on pirun hyvä. Sekä ennen ja jälkeen Monroen esiintyneen coverbändin että sankarin itsensä soundit olivat moitteettomat, äänenvoimakkuus juuri sopiva ja tilaa aktiiviseen lavaliikehdintäänkin riitti.
