Michael Monroe Viking Gracella 19. joulukuuta 2015

Suomen tunnetuimpiin rokkitähtiin jo vuosikymmeniä kuulunut Michael Monroe on nauttinut 2010-luvulla suurempaa suosiota maassamme kuin 80-luvulla Hanoi Rocksin aikoina.

Syynä tähän on etenkin Voice Of Finland -ohjelma, jossa laulaja häärii tuomarina. Televisio on saanut monet pikkulapsista mummoihin kääntymään Monroe-faniksi, vaikka yksikään  uusioihailija tuskin osaa nimetä edes yhtä hänen kappalettaan. Sankari itse sanoi hiljattain jossain haastattelussa, että hän on vähän kuin "sarjakuvahahmo", josta on helppo tykätä. Osuva kuvaus.

Oma Monroe -historiani menee aina vuoteen 1981 ja Hanoi Rocksin ensimmäiseen levyyn Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks. Välillä onkin vähän turhauttavaa seurata pelkästään ulkomusiikillisista syistä Monroeen ihastuneita. Mikäli Monroe näyttäisi vaikka Timo Soinilta tai Petteri Orpolta, ei fanilauma olisi lähellekään tätä luokkaa - vaikka musiikki olisikin tismalleen samanlaista. Mutta toki kaikilla on oikeus hänestä tykätä. 

Michael Monroe keikalla Kaarinan Old Texasissa maaliskuussa 2011.

Michael Monroe on 2010-luvulla tehnyt omaa nimeään kantavalla bändillä kolme albumia. Tuorein niistä ilmestyi viime syksynä. Kammottavasta kannesta huolimatta Blackout States on täyttä rautaa, paras nykybändin kolmesta tuotoksesta.

Sensory Overdrive (2011) oli pätevä punk- ja rock'n'roll -albumi, jolla vieraili hiljattain kuollut Motörheadin Lemmy Kilmister. Syksyllä 2013 ilmestynyt Horns And Halos oli puolestaan valtava pettymys. Se on heikointa mitä Michael Monroe on 35-vuotisen levytyshistoriansa aikana tehnyt.

Horns And Halosin, valtavan ja vähän keinotekoisenkin Voice Of Finland -suosion perustella pitkä fanisuhteeni Michael Monroeen alkoi hieman rakoilla. Hänen loputtomat vierailunsa The Boysin, Alice Cooperin tai Motörheadin keikoilla rupesivat ärsyttämään. Liika on liikaa.

Blackout States -albumi ja joulun alla koettu keikka Viking Linen Grace -laivalla palautti uskoni Monroeen. Se oli varmasti vuoden 2015 paras konserttielämys, ehkä jopa yksi kaikkien aikojen kovimmista.

Blackout States on pullollaan iskeviä ja tarttuvia biisejä. Hoilauskertosäkeitä, kunnon riffittelyä, hyvät soundit ja kiekko on juuri sopivan mittainen. Mikäli levy olisi ilmestynyt 70/80-lukujen taitteessa, olisi se välitön klassikko. Vuonna 2015 kiihkeä punkrokki kelpaa vielä ainakin minulle.

Orkesteri esitti melkein kaikki uuden albumin kappaleet sekä muutaman Hanoi Rocks -klassikon. Niissäkin riittäisi sarkaa vaikka kuinka, mutta Monroe jaksaa hinkata loppuunkulunutta Malibu Beach Nightmarea vuodesta toiseen. CCR-laina Up Around the Bend lienee pakkokauraa, vaikka sitä ei bändin alkuaikoina soiteltu. Hanoi -lainoista toimi parhaiten Oriental Beat.

Monroen varhaisemmasta soolomateriaalista poimittu Man With No Eyes oli odotettu kappale. Keikoilla on veivattu turhan paljon samoja soolouran lauluja, vaikka valinnan varaa olisi poimia melkein mikä tahansa ralli etenkin albumilta Not Fakin' It, -89. Levyn Dead, Jail Or Rock'n'Roll on miehen suurimpia hittejä ja oli nytkin luonnollinen osa keikkasettiä.

Kitaristi Steve Contea tuurasi neljällä Suomen keikalla kanadalainen Todd Kerns. Normaalisti kaveri soittelee bassoa Guns N' Roses -kitaristi Slashin bändissä. Hän sopi Monroen pumppuun mielestäni jopa paremmin kuin Conte, toisen kepittäjän Rich Jonesin hoidellessa oman tonttinsa toisessa päässä lavaa.

Juttelin Kernsin kanssa pariinkin otteeseen laivalla. Hän kertoi olevansa kovasti tyytyväinen kokemuksiina Monroen bändissä ja Suomessa. Mukava heppu ilman minkäänlaisia tähdenelkeitä.

Keikka-areenana Gracen yökerho on pirun hyvä. Sekä ennen ja jälkeen Monroen esiintyneen coverbändin että sankarin itsensä soundit olivat moitteettomat, äänenvoimakkuus juuri sopiva ja tilaa aktiiviseen lavaliikehdintäänkin riitti.

Livekuvat Viking Gracelta: Jarkko Vartija