Monsterimies

Antti Haasen ohjaama dokumenttielokuva Monsterimies esitettiin YLE1 -kanavalla 26.1.2015. Elokuvateattereissa se sai ensi-iltansa se sai viime vuoden syyskuussa.

Monsterimies kertoo suomalaisesta heviyhtye Lordista. Suuri yleisö tuntee sen vuoden 2006 Euroviisu-voittajana. Pääosin dokumentti seuraa yhtyeen perustajan Mr. Lordin elämää parin vuoden ajan 2010-luvun alussa.

Viime syksynä elokuvan tullessa ensi-iltaan, nosti Mr. Lordi valtavan äläkän, koska hänen mukaansa Monsterimies ei ollutkaan sellainen leffa kuin hän toivoi. Hirviön haaveissa oli dokumentti yhtyeestä esirippujen takana, mutta ohjaaja olikin päättänyt tehdä henkilökuvan Mr. Lordista ja jättänyt lähes kaiken yhtyeen bänditoimintaan liittyvän materiaalin pois.

Mr. Lordin erusteluina kuultiin muun muassa että hänen äitiään näytetään dokumentissa enemmän kuin bändin jäseniä ja että entisen kosketinsoittajan Awan oikeat kasvot näkyvät eräässä kohtauksessa. Ohjaaja Haase painotti, että Awa oli jo eronnut yhtyeestä kun kasvot kuvattin ja kaikki kohtaukset on tehty täydessä yhteisymmärryksessä niissä esiintyvien ihmisten kanssa.

Allekirjoittaneen mielestä Awa -kohtaus on hienosti toteutettu. Mr. Lordin ehdoton fiksaatio yhtyeen jäsenten oikeiden lärvien piilossa pidosta on viety vaan niin pitkälle kuin se tässä maassa on mahdollista. Siksi bändi ei osallistunut linnan juhliinkaan euroviisuvuotensa päätteeksi. Sinne kun ei olisi päässyt maskit kasvoilla. Kuulemma "ei voitu olla varmoja onko kyseessä sama henkilö kuin juhliin kutsuttu". Aivan kuin joku muu nyt olisi marssinut presidentin linnaan Mr. Lordina Tarja Halosta tanssittamaan!

Amerikkalaiselta Kiss -orkesterilta innnostuksena musiikkiin saanut Mr. Lordi hurahti pikkupoikana Hulkiin, E.T.:n ja muihin hirviö- ja fantasiahahmoihin. Sillä tiellä hän on edelleen. "Lapsien ei pidä tehdä lapsia ja minä koen olevani yhä lapsi", hän toteaa dokumentin loppumetreillä, kun iäkäs äitinsä kertoo kameralle toivoneensa lapsenlapsia.

Dokumentin ehkä mielenkiintoisinta antia ovat studiopätkät Nashvillesta, jossa Lordi levyttää tuottajaguru Michael Wagenerin studiolla. Myös uuden rumpalin hakuprosessi on kiinnostava. Kannujen takana kesällä 2012 huhkinut The Drummer on paimiolainen Jari "Jimmy Hammer" Mäkeläinen, joka soitti aikoinaan legendaarissa turkulaishevibändi Ironcrossissa.

Vuonna 1992 Lordin perustanut Mr. Lordi alias Tomi Putaansuu on tekemisissään todella ehdoton. Sillehän ei voi muuta kuin nostaa hattua, vaikka monen ulkopuolisen ja asioihin perehtymättömän silmin hänen touhunsa varmasti näyttääkin perin hölmöltä.

Mr. Lordin jyrkät linjaukset tulevat hyvin ilmi hänen medialle jakamassa tiedotteessaan, koskien Monsterimies -dokumenttia.

"Elokuva voi antaa kuvan, jossa bändiin liittyvät päätökset tehtäisiin parhaan ystäväni ja äitini kanssa, ja siunausta haetaan sitten levy-yhtiöltä. Todellisuudessa bändi päättää tekemisistään kollektiivisesti yhdessä. Lopullisesti asioista päätetään managementin, levy-yhtiöiden ja keikka-agentuurien kanssa. Tahojen, jotka eivät Monsterimies-elokuvan tarinaan mahtuneet. Vaikka toki asioista saatankin keskustella ystävieni kanssa, ei kenelläkään bändin ulkopuolisella ole mitään valtaa bändin lopullisiin päätöksiin, oli kyse sitten kappaleiden valinnoista tai tv-ohjelmiin menemisistä. 
Äitini kanssa en ole koskaan ennen leffan kuvauksia bändin asioista puhunut, vaan kohtaukset kuvattiin vain ohjaajan toivomuksesta elokuvaa varten, itse silmin nähden vaivaantuneena luonnottomasta tilanteesta. 
En muuten ole koskaan myöskään kokenut olevani koulukiusattu, toisin kuin elokuva antaa ymmärtää."

85 minuutin pituinen Monsterimies säilyy digiboksissani toistaiseksi. Aion nimittäin katsoa sen uudestaan joku päivä. Harvoin yhtä mielenkiintoiseen musiikkidokumenttiin törmääkään.

Luontoretki Porissa 7. syyskuuta

Huomasin heinäkuussa Selkämeren kansallispuiston nettisivuilla ilmoituksen, joka herätti oitis mielenkiintoni. Syyskuun 7. päivä Porissa järjestetään arkeologinen luontoretki.

Matkaan lähtivät myös Harri Nato Leino ja siippansa Virpi. Startti oli jo kuuden paikkeilla aamulla. Valtatie 8 oli sumun kyllästämä, eikä näkyvyys ollut järin häävi. Onneksi hirviä ei hypellyt pitkin tietä. Muutenkin liikenne oli tuohon aikaan rauhallista.

Pidimme tauon Raumalla Kortelan ABC:lla. Matkaa Poriin oli vielä viitisenkymmentä kilometriä. Bussi lähti Satakunnan museon edestä kello 09, mutta sitä ennen ehdimme koluta Porin keskustaa ja etenkin museon takana olevaa rantaa.

Minulle lähes tuntemattomat kulmat olivat mielenkiintoista katseltavaa. Porin reissuni rajoittuvat kolmeen viikonloppuun 90-luvun alkupuolella, jolloin kävin alle 25-vuotiaille videoelokuvantekijöille suunnatulla Minun elokuvani -festivaalilla Annankatu 6:ssa.

Voi olla, että Annankatu ohitettiinkin jossain vaiheessa, mutten ainakaan sitä tunnistanut. Sen sijaan eräs vanha matkakoti vaikutti tutulta. Olen todennäköisesti yöpynyt siellä Tomi Putaansuun kanssa samassa huoneessa syksyllä 1994. Nykyään kaveri tunnetaan Mr. Lordina ja euroviisuvoittajana. Hardrock hallelujah.

Tällä kertaa ohjelmassa olivat Reposaari ja Yyteri. Kummassakaan paikassa en ollut käynyt, joten odotukset olivat korkealla.

Bussiretken järjestivät yhteistyössä Satakunnan museo, Porin ympäristöviraston Yyterinniemen luontopalveluiden kehittämishanke ja Metsähallituksen Selkämeren helmet Satakunnassa -hanke. Oppaina toimivat museolehtori Carita Tulkki, Metsähallituksen projektipäällikkö Minna Uusiniitty-Kivimäki, luonnonsuojeluvalvoja Kimmo Nuotio ja Ympäristöviraston projektipäällikkö Antti Mäkelä.

Ensimmäiseksi tutustuimme Preiviikinlahteen, joka myös Langouran alueena tunnetaan. Jälkimmäinen nimi tulee läheisestä talosta, jossa leveää Porin murretta puhuneen Kimmo Nuotion kertoman mukaan on ollut Langoura -sukunimisiä ihmisiä.

Porukka jaettiin kahtia ja toinen puoli täydestä bussilastillisesta lähti Nuotion matkaan muutaman sadan metrin päässä olevalle lintulavalle.

Nuotio selitti maannousemista ja muusta erittäin kattavasti sekä näytti ilmakuvia menneiltä vuosikymmeniltä Preiviikinlahdesta.

Vaikka Nuotion esitelmä oli hyvin asiantunteva ja ilmapiiri rento, minä jännitin. Jalkojen alla oleva lintulava nimittäin oli parhaat päivänsä nähnyt jo aikoja sitten. Osa laudoista oli rikki ja koko hökötys natisi liitoksistaan. Pelkäsin pohjan pettävän ja osan porukasta kohta makaavan ketarat pystyssä kaislikossa.

Ehkä jonkunlainen talkooporukka voisi naputella lautoja uusiksi, kun kerran lavalle johtavat pitkospuutkin olivat hiljattain uusitut.

Nuotion hallinnoiman lintulavan jälkeen vuorossa oli toinen vastaava, joskin vasta viime toukokuussa käyttöönotettu rakennelma. Terva tuoksui ja aurinko porotti siihen malliin, ettei välttämättä olisi uskonut kyseessä olevan syyskuu, vaan keskikesä.

Seuraava etappi oli Reposaaressa sijaitseva Merikappelin muistomerkki. Harva paikallinenkaan kuulemma moista paikkaa tuntee, joten seurueemme ei vierasseutukuntalaisina tehnyt poikkeusta.

Yyterissä tutustuimme ensimmäisen maailmansodan aikaisiin juoksuhautoihin. En tiennyt sellaisia Porin seudulla olevankaan.

Metsässä kiemurteli jo melkein kokonaan umpeutunutta kaivantoa siellä täällä. Tuollaista ei varmaan tavallinen pulliainen edes tiedosta, vaikka kyykkisi juoksuhaudan pohjalla puolukoita poimimassa.

Ruokailu tapahtui ravintola Dyynissä. Ruoka oli oikein maittavaa ja sitä oli riittävästi. Käsittääkseni juuri ruuasta muodostui matkan hinta 18 euroa. Se ei todellakaan ollut paha hinta kattavasta päiväretkestä.

Rauhalliselta vaikuttanut matkailualue ei voi olla sama jossa juhannuksena örvelletään oikein urakalla ja nuorisolaumat juoksentelevat kännissä pitkin hiekkakasoja. Koitin kysellä asiaa paikallisilta - lopputuloksena kaikki asiaan osallistuneet veikkasivat riehapaikaksi noin kilometrin päässä olevaa toista loma-aluetta.

Yyterin hiekkanrannat olivat varmaankin eniten odottamani näky Porin reissulla. Kaikki oli kuitenkin pienempää kuin kuvittelin. Ranta ei ollutkaan mitenkään erityisen massiivinen, joskin Suomen oloissa varmaan ainutlaatuinen Kalajoen hiekkojen kanssa.

Viron Pärnussa tai Latvian Jurmalassa hiekkarannat ovat valtavat tähän verrattuna, ellei muisti vallan heitä kuperkeikkaa. Yyterin kaltainen paikka tosin löytyi viime kesänä Viron Hiidenmaalta - Surfers Paradise.

Ympäristöviraston Antti Mäkelä selvitti dyynien syntyä ja nykytilaa. Rannalla kasvavaa rantavehnää istutetaan hiekan sitomiseksi ja tuuliaitoja pystytetään eroosion estämiseksi. Dyyneissä on myös monta eri vyöhykettä, joka sekin tuli harvinaisen selväksi Mäkelän yksityiskohtaista selostusta kuunnellessa.

Yyteristä paineltiin Kuuminaisten Liinaharjun vanhalle hautaröykkiöalueelle. Kohde ei mielestäni ollut järin kummallinen, vaikka arkeologisesti merkittävä varmasti onkin. Kinttupolku paikan päälle oli jopa vaarallinen törröttävine oksineen ja kuoppineen. Oikein kävi ikäihmisiä sääliksi kun joituivat sinne ramppaamaan. Myöhemmin huomasin, että polusta tosin varoiteltiin etukäteen sähköpostissa.

Hautaröykkiön partaalla esitin eräälle eläkeläisnaiselle henkilökohtaisen kysymyksen. Olin nimittäin jo tovin katsellut häntä sillä silmällä. "Anteeksi, mutta olitkohan viime vuonna Madeiralla?". Vastaus oli myönteinen. Istuimme nimittäin saman pöydän ääressä madeiralaisessa illanvietossa tammikuun alkupuolella 2012. Siellä esiintyi kansantanssiryhmä, viini virtasi ja pöytiin kannettiin tukevia lihavartaita.

Porin retken virallinen osuus päättyi neljän paikkeilla iltapäivällä. Sen jälkeen lähdimme omin nokkinemme uudelleen Reposaareen. Koluttavana oli Linnakepuisto ja sen lähellä oleva ranta.

Reposaaren Linnakepuisto on 1930-luvulla rakennettu rannikkopuolustusjärjestelmä, jota on entisöity lähivuosina. Aiheesta tarkemmin linkissä http://fi.wikipedia.org/wiki/Reposaaren_linnakepuisto

Linnakepuisto näkötorni oli todella korkea, mutta ihan yhtä tyhjän kanssa. Sieltä ei nähnyt yhtään mihinkään, sillä puut estivät tiirailun joka ilmansuuntaan. Maisemametsuria tarvittaisiin kiperästi.

Nato oli jostain lukenut Reposaaren Siikaranta Campingin kallioista. Siellä kun oli kuulemma lukemattomia kalliohakkauksia. Paikka löytyikin helposti ja kalliotaiteen määräkin piti kutinsa. Raapustuksia oli valtavasti.

Siikarannan meren hiomat kalliot olivat erilaisia kuin mihin olen vaikka Kustavissa tottunut. Maisema muistutti välillä jopa laavarantaa, jollaista näin kilometritolkulla Lanzarotella viime talvena.

Reissun viimeinen kohde oli Kallon majakka, jonne ei ollut Siikarannasta kovin pitkä matka.

Majankan ympäristö vaikutti olevan jonkinlainen huviajelukohde. Nuorisoa, lapsiperheitä ja ties minkälaisia kokoonpanoja palloili majakan liepeillä. Mikäpä siinä, komea paikkahan tuo.

Vaikka Porin reissusta tulikin peräti 15 tunnin mittainen, oli päivä todella hieno ja antoisa. Ihmettelen, ettei tällainen retki kiinnostanut enempää ulkopaikkakuntalaisia, koska olimme käsittääkseni ainoat muualta tulleet. Kuitenkin tapahtumailmoitus oli avoin kaikille asuinpaikkakunnasta riippumatta. Oma Pori-tietouteni, tua noi niinku, karttui kummasti.

Lordi tulee taas

Jouluaattona luin Seurasta numero 46 (ilmestynyt 15.11.2012) jutun Lordista. Artikkeli kertoi Lordin levytysmatkasta tuottaja Michael Wagenerin studiolle Nashvilleen Yhdysvaltoihin.

Matkan tuotos julkaistaan ilmeisesti pian ensi vuoden puolella. Lordin yhteistyö saksalaisen Wagenerin kanssa alkoi jo pari vuotta sitten. Mies tuotti orkesterin viidennen albumin Babez For Breakfastin, joka julkaistiin syyskuussa 2010. Levy jäi kumman vähälle huomiolle ainakin Suomessa.

Michael Wagener on arvostettu heppu tuottajapiireissä. Maine periytyy 80-luvulta ja 90-luvun alusta, jolloin miehen kädenjälkeä kuulttiin mm. Dokkenin, White Lionin, Extremen, Mötley Crüen ja Alice Cooperin levyillä.

Michael Monroen surullisenkuuluisa Jerusalem Slim -yhtye 1990-luvun alussa.

Toisenlaisiakin kokemuksia Wagenerista on. Niitä esittää tarmokkaasti ainakin Michael Monroe elämänkertakirjassaan. Katastrofiksi kuvailemansa Jerusalem Slim -yhtyeen levy on Wagenerin tuottama. Kieltämättä levy kuulostaa erilaiselta verrattuna Monroen muiden orkesterien aikaansaannoksiin.

Lordi kuitenkin luottaa Wageneriin. Ovathan Lordin musiikilliset esikuvat 80-luvun tukkahevin kultakaudelta, johon Wagenerin touhut vaikuttivat paljon.

Vuosi 2012 on ollut bändille vaikea. Lordin rumpali Otus, siviilinimeltään Tonmi Lillman, kuoli viime talvena. Kouvolasta kotoisin ollut mies ehti uransa aikana soittaa monissa eri kokoonpanoissa, kuten To/Die/Forissa, Sinergyssä ja Kylähulluissa. Samaan syssyyn kosketinsoittaja Awa otti ja lähti bändistä.

Allekirjoittanut ja Lordin kosketinsoittaja Awa Finnish Metal Expossa Helsingin Kaapelitehtaalla talvella 2007.

Lordin keikoilla oli kumminkin tuota pikaa uudet soittajat. Näin orkesterin Lokalahden Karjurockissa viime heinäkuussa. Keikka oli oikein viihdyttävä ja yhtye tarjoili hyviä kappaleita kuin liukuhihnalta. Mr. Lordikin oli ruvennut puhumaan suomea välikommenteissaan. Ennen hän ei äidinkieltään lavalla jaaritellut, koska kuulemma "hirviö ei voi puhua suomea". Nyt näköjään sekin on oppinut.

Mr. Lordi ja Kilven laulaja Taage Laiho Karjurockin backstagella heinäkuussa 2012.

Tunnen "The Drummerin", joka soitti Lordin keikoilla viime keväänä ja kesänä. Hänen piti olla bändin uusi rumpali, jonka taiteilijanimi ja hahmo julkistettaisiin aikanaan.

Turun seudulta kotoisin oleva The Drummer kuitenkin erosi bändistä kesän keikkojen jälkeen, vedoten perhesyihin. Harmi, sillä kaveria voi hyvällä syyllä kutsua suomalaisen hevin veteraanirumpaliksi, joka olisi ansainnut paikkansa isommilla areenoilla.

The Drummer, jonka ura jäi Lordissa lyhytaikaiseksi.

Pari viikkoa sitten Lordin uudet hahmot esiteltiin. Rumpali on nimeltään Mana. Kosketinsoittaja tottelee, kun kutsuu häntä Hellaksi.

Joulun alla kuulin, että The Drummer haluaa itselleen krediittejä menneistä keikoista, joita Mana ei soittanut. Onhan se tietysti harmillista olla lavalla naamari päässä ja piilotella oikeaa henkilöllisyyttään, mutta hän varmasti tiesi sen bändiin liittyessään.

Lordin nykyinen kokoonpano.

Lordista on tekeillä dokumenttielokuva, jonka ohjaa Mr. Lordin lapsuudentuttu Antti Haase. Leffa on tarkoitus saada teatterilevitykseen ympäri maailmaa. Odotan mielenkiinnolla.

Karjurock 2012

Karjurock järjestettiin kuudennen kerran viime viikonloppuna Uudenkaupungin lähellä Lokalahden Nopperlassa. Pieni maalaisfestari on kasvanut vuosi vuodelta muutaman tuhannen kävijän tapahtumaksi. Lavoja oli tällä kertaa kaksi - isolla lavalla soittelivat kansansuosikit ja pienellä nousevat kyvyt.

Olin paikalla lauantaina. Silmämääräisesti tarkasteluna väkeä oli hieman vähemmän kuin viime vuonna vastaavana päivänä. Liekö sitten perjantain kattaus ollut niin kova, ettei sakki jaksanut enää lauantaina paikalle vaivautua.

Vakka-Suomen Sanomat otsikoi tiistaina 24. heinäkuuta, että "Karjurockissa ennätysyleisö - 10 000". Ilmeisesti luvussa käytettiin harhaanjohtavasti kaikkien kolmen festaripäivän yhteiskävijämäärää, sillä ainakaan lauantaina väkeä tuskin oli muutamaa tuhatta enempää.

Karjurock järjestetään idyllisessä maalaismiljöössä Lokalahdella.


Perjantain nimekkäimmät tähdet olivat Apulanta, Klamydia ja Jukka Poika.

Sunnuntain vetonaulana oli sellohevibändi Apocalyptica. Päivän muut esiintyjät olivat suurelle yleisölle tuntemattomia, mutta ainakin Turun rokkipiireissä arvostettuja nimiä kuten Gangster of Love, Human Temple ja Magna Vice.

Lauantain täkyinä olivat muun muassa Kilpi, Lordi, Paula Koivuniemi ja Lauri Tähkä.

Pirtsakka juontaja Kati Valta.

Ensimmäinen näkemäni artisti oli Noora Soininen. Tarkemmalla tutkimisella hän paljastui kalantilaisneitoseksi, jonka lauluääni muistutti kovasti Tarja Turusta. Klassisen laulun ja rokin yhdistelmä vaikutti sen verran kiinnostavalta, että Soiniselta on luvassa odottaa vielä paljon.

Isolla lavalla esiintynyt laitilalainen Amadeus herätti ensi alkuun kummastusta. Kukaan tutuistani ei tiennyt mikä tällainen kokoonpano on, vai oliko kyseessä peräti tangokuningas-Amadeus? Veikkasin jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta lavalta kuulunut suomirokki paljasti oletuksen vääräksi.

Amadeuksen kitaristin Y&T -paita oli plussaa, mutta bändin musiikki jokseenkin persoonatonta suomenkielistä kasarirokkia. Yhden kappaleen päälle olisi voinut laulaa Tommi Läntisen Via Dolorosaa, toinen muistutti täysin Dingoa, kolmas puolestaan Kilpeä ja Popedakin oli vankasti tunnelmissa mukana.

Orkesteri itse tuntui nauttivan esityksestään täysin rinnoin ja sai temmattua hyvin yleisöäkin mukaansa.

Amadeus

Kai Merilä Rock'n Cover Bandilta en odottanut juuri mitään. Poppoo kumminkin paljastui päteväksi bilebändiksi. Varmojen kasarihittien varaan luottanut ryhmä koostui hevimiesten näköisistä ja soittimiaan rankalla kädellä käsittelevistä hemmoista, joiden keskellä Merilä heilui kuin Billy Idolin suomalainen maalaisserkku konsanaan.

7 päivää -lehden toimittaja Merilää on ehkä helppo pitää pellenä ja Matti Nykäsen "parhaan kaverina", mutta ainakin hän yritti kovasti ja voitti seurueemme puolelleen hyvällä meiningillä. Alice Cooper, Whitesnake, Scorpions ja muut 80-luvun lopun sekä osittain 90-luvun alunkin hitit kuulostivat hyvältä orkesterinsa käsittelyssä.

Kai Merilä Rock'n Cover Band

Kello 19 lavalle asteli piukkoihin farkkuihin ja korkeisiin korkoihin sonnustautunut Paula Koivuniemi. Hän on 65-vuotiaaksi sutjakassa kunnossa. Vetreän bändinsä (muun muassa Tartu mikkiin -ohjelmasta tuttu kitaristi Tuomas Väinölä) kera Koivuniemi sai raikuvat aplodit hittikimaransa sekaan.

Suomen tunnetuin, ja samalla tuntemattomin, naisten välisestä rakkaudesta kertova kappale, Aikuinen nainen, oli jälleen Paulan bravuuri. Itselleni kolahti paremmin vanhat Finnhitsit kuten Sata kesää tuhat yötä.

Koivuniemi ja seuraavana päälavalla esiintynyt Lauri Tähkä toivat varmasti Karjurockiin varttuneempaa yleisöä perjantaihin verrattuna. Loppuiltaan säästetty hevipaketti Kilven ja Lordin kera puolestaan sopi jostain syystä hyvin yhteen Koivuniemen ja Tähkän kaltaisten megatähtien kanssa.

Lauri Tähkän aikana lavalta meni sähköt. Tähkä bändeineen ei ollut tilanteesta moksiskaan, vaan jatkoi soittamista akustisesti. Hieno tapa selvittää moinen ongelma, kun joku itseään täynnä oleva tähti olisi saattanut kävellä pois lavalta ja jättää leikin sikseen.

Yllätyin hieman Lauri Tähkän biisivalinnoista. Ne kun koostuivat pääosin miehen entisen bändin Elonkerjuun ohjelmistosta. Toisaalta mikäpä siinä, juuri niitä yleisö haluaa kuulla. Tähkän uudempi soolomateriaali kun kumminkin huonommin tunnettua.

Lauri Tähkä akustisesti.

Turkulainen hevibändi Kilpi on aina mukava nähdä keikalla. Touhu ei ole liian nyrpeäotsaista ja laulaja Taage Laiho osaa käsitellä sekä instrumenttiaan että yleisöä.

Settilistassa oli kappaleita bändin jokaiselta levyltä. Parhaiten yleisöön upposi Sielut iskee tulta ja Nerokasta ikävää.

Kilpi

Päälavalla illan päättänyt Lordi on ollut Suomessa musiikkinsa puolesta hieman uutispimennossa viime aikoina, mutta on edelleen vetreä ja aktiivinen. Rumpalin kuolema viime keväänä nosti bändin otsikoihin. Nyt kuitenkin uutta levyä suunnitellaan tuottaja Michael Wagenerin johdolla.

Lordin tuorein jäsen on vielä toistaiseksi pimennossa oleva rumpali, jota ei lavallakaan näkynyt kannujensa takaa. Valot oli tahallisesti suunnattu siten, ettei ukkeli näkynyt yleisölle. Hänet kuulemma esitellään sitten kun uusi albumikin ilmestyy.

Mr. Lordi ja Taage Laiho

Lordilla ei tällä kertaa ollut mukana pommeja tai muita tehosteita kuin nimeksi, vaan päähuomio oli musiikissa. Pientä kauhuteatteria lavalla toki nähtiin biisien lomassa.

Lordin biisilista oli kooste yhtyeen parhaista biiseistä. Pimeässä kesäillassa kuultiin muun muassa Who's Your Daddy, Blood Red Sandman, Get Heavy, Would You Love A Monsterman ja tietenkin Lordin tunnetuin kappale, Euroviisut voittanut Hard Rock Hallelujah.

Lordi

Musisointi jatkui vielä Lordin jälkeen. Pikkulavalla soittanut bändi kuulosti ainakin parkkipaikalle asti enemmän Judas Priestiltä kuin Judas Priest itse. Raumalainen After Wildfire vaikutti sen perusteella bändiltä, johon kannattaa tutustua.

Järjestyksenvalvontaa.