Isokarin majakkasaarella

Isokarin majakka (ruotsiksi Enskärs fyr) sijaitsee Isokarin saarella noin 24 kilometriä (noin 13 meripeninkulmaa) Uudestakaupungista lounaaseen ja kuuluu Kustavin kuntaan.

Isokari kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Saaren näkymää hallitsee merenpinnasta 49,4 metriä korkea punavalkoraitainen majakka. Majakka valmistui vuonna 1833 ja se on Pohjanlahden korkein.

Isokarin majakka- ja luotsiyhdyskunta on Museoviraston vuonna 2009 julkistamassa inventoinnissa määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.

 
Kävin edellisen kerran saarella elokuussa 2012. Tuolloinkin matka tehtiin Uudestakaupungista käsin vesibussilla. Heinäkuun alkupuolella reissussa oli isompi alus kuin neljä vuotta sitten, mutta merenkäynti jotain vallan muuta. 


Paatti keinui merellä siihen malliin, että eräillä oli oksennus herkässä. Vaikka henkilökunta vakuutteli aallokon olevan vielä niissä rajoissa jolloin Isokariin pystyy rantautumaan, en ollut asiasta lainkaan varma. Olisi meinaan harmittanut vietävästi, mikäli 59 euron satsaus olisi ollut turha.

Isokarin laiturilla vastassa oli Kari Laaksonen, joka vaimonsa kanssa pyörittää saarella opastus- ja majoitusbisnestä. Miehellä on todella hyvä muisti, koska hän tervehti heti tuttavallisesti ja myöhemmin jutellessamme muisti nimenikin. Olemme tavanneet tasan kaksi kertaa ja Isokarissa käy vuosittain noin 4500 matkailijaa.


Laaksosen sujuvia tarinointeja oli mielenkiintoista kuunnella, vaikka paljon uutta infoa ei minulle ollutkaan. Sen sijaan uutta oli reitti laiturilta majakalle. Laaksonen oli räätälöinyt merkityn luontopolun, joka kiemurteli keskellä saarta ohittaen muun muassa lehtoja ja entisiä armeijarakennusten kivijalkoja. 

180 hehtaarin kokoiselle saarelle mahtuu monenlaista luontotyyppiä vehreistä lehdoista karuihin kalliorantoihin. Isokari on myös kuuluisa käärmeistään. Bongasin kolme kappaletta muutaman tunnin aikana. Tuulettomalla säällä saldo olisi varmasti ollut suurempi. 

Isokarissa on merkillisiä kiemurtevia mäntyjä, joita kutsutaan käärmemännyiksi. Harvemmin tuollaisiin törmää.

 
Kiipesin ylös majakkaankin, mutta ulkotasolle en sentään tunkenut. Ensinnäkin sinne vievä luukku on todella pieni tämän kokoiselle äijälle ja toiseksi poden korkeanpaikankammoa. Noin kovalla tuulella ahtaalla tasanteella olisi takuulla ollut hyvin orpo olo. 

Tuulisesta ilmasta huolimatta Isokarin matka oli jälleen hieno kokemus. Majakkaan kavutessa tuli armoton hiki, mutta se  kuivui ulkona ennätystahtia hillittömässä tuulessa. Paikoissa, joihin tuuli ei sopinut, oli puolestaan vähän liiankin kuuma.

Kari Laaksosen aikana Isokari on selvästi saanut uutta puhtia. Saarella on nykyään palveluja kuten majoitusta ja kesäterassi. Viime käynnilläni ei ollut lampaitakaan maisemaa hoitamassa, mutta nyt iso lauma rouskutteli kasvillisuutta minkä ehti.

Kuppilan terassilla kelpasi imuroida Laitilan Kukko -olutta, joka maistui kylmänä pullosta suorastaan taivaalliselta.