Isokarin majakkasaarella

Kustavin kuntaan ja Saaristomeren kansallispuistoon kuuluva Isokari on ollut minulle tuttu saari pikkupojasta asti. Aikoinaan siellä käytiin Kustavista isäni tai jonkun tuttavan veneillä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen vieraillut useamman kerran tällä 180 hehtaarin saarella vesibussilla Uudestakaupungista käsin.

Tämänkertainen majakkasaariretki sisältyi edellisessä blogikirjoituksessani käsiteltyyn Sandbäckin hyljesafariin. Hyljebongauksen jälkeen suuntana oli Isokari, jonne MS Kerttu-alus ajeli Sandbäckistä noin tunnin verran.

En ollut aiemmin lähestynytkään Isokaria tästä vinkkelistä. Majakan takana olevat kalliot näyttivät vaatimattomilta, vaikka paikan päällä kävellessä ovat melkeinpä hienoimpia missä olen tallustellut.

Saaren satamassa vastassa olivat riskilät. Äkkiseltään katsottuna hieman pingviiniä muistuttavat linnut ovat vallanneet saaren aallonmurtajat ja riskiläkolonna onkin Isossakarissa maamme suurin.

Hyljesafariporukkaan kuului noin 25 henkilöä. Suurin osa oli aivan Isokari-ummikkoja, mutta lisäkseni mukana oli muutama saaren jo tunteviakin.

Kaukaisimmat vierailijat olivat pääkaupunkiseudulta. Eräs matkailija kertoi, että hänen oli tarkoitus mennä Kotkan saaristoon hylkeiden perään, mutta kun tällä retkellä näkyvyys oli takuuvarma, valitsi hän sitten tämän. Samalla pääsi Isoonkariin.

Ryhmää vastassa saarella oli kesähommia Isossakarissa paiskiva Jyväskylästä kotoisin ollut nuorimies. Hänellä oli sana hallussa ja riittävästi informaatiota uteliaille.

Isossakarissa, kuten muillakin ulkosaarilla, on valtava määrä käärmeitä. En huomannut tosin kuin yhden kyyn, mutta puheista päätellen lähes kaikki matkalaiset olivat nähneet niitä muutaman tunnin saarivierailun aikana.

Jututin erästä seurueeseemme kuulunutta englantia puhunutta naista. Hän oli kotoisin Slovakiasta ja töissä Uudenkaupungin autotehtaalla. Kuulemma sieltä asti haalitaan porukkaa autoja kokoamaan, kun Suomessa ei työvoima riitä. Tuntuu melkoisen oudolta yhtälöltä, kun samaan aikaan maassa on suurtyöttömyys.

Isokarin majakka on valmistunut 1833. Sen suunnitteli luotsimajuri Gustaf Brodd. Majakan alkuperäinen väri oli keltainen, mutta se on ollut myös mustavalkoinen. Sellaisena minäkin sen alunperin muistan.

En mennyt sisälle majakkaan, mutta luullakseni koko muu seurue meni. Olen ollut siellä niin monta kertaa, ettei muutoin oikein komea rakennus näköaloineen tarjoa oikein mitään uutta. Suuntasin majakan takana oleville kallioille, joka on käsittämättömän upea paikka.

Alkumatkasta oppaan johdolla edetty reitti saaren keskiosassa on merkitty valkoiseksi maalatuilla kivillä. Toinen vaihtoehto mennä majakalle on satamasta lähtevä reilun kilometrin mittainen soratie. Poistuin sitä pitkin.

Paluulähtöä odottelessa ehti hyvin istuskella saaren kioskin terassilla. Tarjolla oli niin olutta kuin jäätelöäkin turistihintaan.

Satamassa yritin kuikuilla aalonmurtajasta käärmeitä. Eipä tullut ainuttakaan näköpiiriin, vaikka niitä on siellä valtavat määrät.

Hyljesafari Sandbäckin luodolle

Lauantaina 12. toukokuuta ohjelmassa oli jotain todella spesiaalia. Nimittäin reissu Kustavin uloimmalle luodolle Sandbäckiin, hylkeidensuojelualueelle.

Olin parina edeltävänä vuotena huomannut Isokarin majakkasaaren nettisivuilla mainoksen hyljesafareista. Ajankohta vaan ei ollut koskaan suotuisa. Nyt päätin tarttua tilaisuuteen ja se kannatti.

En ollut ennen tätä matkaa nähnyt hyljettä muuta kuin eläintarhan altaassa. Viime syyskesällä tosin löysin Vepsän saaren rannalta hylkeen raadon, mutta siinäpä olikin ainut kohtaaminen tämän eläimen kanssa.

Tapani mukaan ehdotin matkaa muutamille kavereillekin, joiden oletin ja toivoin olevan tällaisesta kiinnostunut. Kyselyn perusteella varasin retkelle kolme paikkaa. Yhden varauksen peruutin noin viikkoa ennen, mutta lähtöä edeltävänä ehtoona härskisti tehty ohari puolestaan oli jotain aivan käsittämätöntä. Aamulla retkelle ilmoittautuessa oli suunnattoman noloa kertoa, että lähtijöitä onkin vaan yksi.

Sandbäckin hylkeidensuojelualueella oli ainutlaatuinen tilaisuus päästä katsoamaan ja kuvaamaan Itämeren suurimpia hylkeitä eli halleja niiden luonnollisessa ympäristössä. Matkaan kuului myös usean tunnin vierailu Isokarin saarella, josta lisää seuraavassa blogikirjoituksessa.

Sandbäckin luodolle ei mennäkään ihan noin vain. Uudenkaupungin vierasvenesatamasta aamuyhdeksältä lähtenyt MS Kerttu eteni sinne kolme ja puoli tuntia. Matkalla ehti katsella saaristoluontoa ja ottaa tunnin torkutkin.

Ilma oli jo aamulla aurinkoinen ja odotettavissa komea kevätpäivä. Istuskelin kumminkin lämpimästi sisätiloissa ja aina kun jotain kuvattavaa ilmaantui, kapusin kannelle. Talvivarusteet eivät olleet yhtään liioiteltuja, koska merellä kävi kova viima.

Parikymmentä minuuttia ennen Sandbäckiä menin kannelle. Sää muuttui vauhdissa aurinkoisesta lähes hyytävän kylmäksi. Tuli mieleen muutama kauhuelokuva, jossa usvasta ilmestyy jotain mitä ei uskoisi näkevänsä. Tällä kertaa näkyviin ei kumminkaan tullut aavelaivaa, vaan kymmenittäin monisatakiloisia hylkeitä.

Sandbäckin luoto oli paljon pienempi kuin luulin. Siellä on parhaimmillaan nähty satoja hylkeitä. Tällä kertaa luku jäi siitä, mutta eräästä kuvastani sain laskettua 75 yksilöä. On sitä siinäkin aikamoinen määrä.

Kun tällaiseen erikoiseen paikkaan pääsee, tarkoittaa se sitä, että kamera saa kyytiä. Onneksi laitteessani oli niin paljon zoomia, että eläimet tallentuivat jopa odotettua paremmin muistikortille. Heiluvasta veneestä käsin kuvaaminen tosin tuo omat vaikeutensa, eikä kuvien rajaaminen ja sommittelu moisessa tilanteessa ole helpoin tehtävä. Mutta yllättävän hyvin onnistui.

Isokarin majakkasaarella

Isokarin majakka (ruotsiksi Enskärs fyr) sijaitsee Isokarin saarella noin 24 kilometriä (noin 13 meripeninkulmaa) Uudestakaupungista lounaaseen ja kuuluu Kustavin kuntaan.

Isokari kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Saaren näkymää hallitsee merenpinnasta 49,4 metriä korkea punavalkoraitainen majakka. Majakka valmistui vuonna 1833 ja se on Pohjanlahden korkein.

Isokarin majakka- ja luotsiyhdyskunta on Museoviraston vuonna 2009 julkistamassa inventoinnissa määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.

 
Kävin edellisen kerran saarella elokuussa 2012. Tuolloinkin matka tehtiin Uudestakaupungista käsin vesibussilla. Heinäkuun alkupuolella reissussa oli isompi alus kuin neljä vuotta sitten, mutta merenkäynti jotain vallan muuta. 


Paatti keinui merellä siihen malliin, että eräillä oli oksennus herkässä. Vaikka henkilökunta vakuutteli aallokon olevan vielä niissä rajoissa jolloin Isokariin pystyy rantautumaan, en ollut asiasta lainkaan varma. Olisi meinaan harmittanut vietävästi, mikäli 59 euron satsaus olisi ollut turha.

Isokarin laiturilla vastassa oli Kari Laaksonen, joka vaimonsa kanssa pyörittää saarella opastus- ja majoitusbisnestä. Miehellä on todella hyvä muisti, koska hän tervehti heti tuttavallisesti ja myöhemmin jutellessamme muisti nimenikin. Olemme tavanneet tasan kaksi kertaa ja Isokarissa käy vuosittain noin 4500 matkailijaa.


Laaksosen sujuvia tarinointeja oli mielenkiintoista kuunnella, vaikka paljon uutta infoa ei minulle ollutkaan. Sen sijaan uutta oli reitti laiturilta majakalle. Laaksonen oli räätälöinyt merkityn luontopolun, joka kiemurteli keskellä saarta ohittaen muun muassa lehtoja ja entisiä armeijarakennusten kivijalkoja. 

180 hehtaarin kokoiselle saarelle mahtuu monenlaista luontotyyppiä vehreistä lehdoista karuihin kalliorantoihin. Isokari on myös kuuluisa käärmeistään. Bongasin kolme kappaletta muutaman tunnin aikana. Tuulettomalla säällä saldo olisi varmasti ollut suurempi. 

Isokarissa on merkillisiä kiemurtevia mäntyjä, joita kutsutaan käärmemännyiksi. Harvemmin tuollaisiin törmää.

 
Kiipesin ylös majakkaankin, mutta ulkotasolle en sentään tunkenut. Ensinnäkin sinne vievä luukku on todella pieni tämän kokoiselle äijälle ja toiseksi poden korkeanpaikankammoa. Noin kovalla tuulella ahtaalla tasanteella olisi takuulla ollut hyvin orpo olo. 

Tuulisesta ilmasta huolimatta Isokarin matka oli jälleen hieno kokemus. Majakkaan kavutessa tuli armoton hiki, mutta se  kuivui ulkona ennätystahtia hillittömässä tuulessa. Paikoissa, joihin tuuli ei sopinut, oli puolestaan vähän liiankin kuuma.

Kari Laaksosen aikana Isokari on selvästi saanut uutta puhtia. Saarella on nykyään palveluja kuten majoitusta ja kesäterassi. Viime käynnilläni ei ollut lampaitakaan maisemaa hoitamassa, mutta nyt iso lauma rouskutteli kasvillisuutta minkä ehti.

Kuppilan terassilla kelpasi imuroida Laitilan Kukko -olutta, joka maistui kylmänä pullosta suorastaan taivaalliselta.