Kurre Las Vegasissa

Yksi viime aikojen yllättävimpiä musiikkivideoita on varmasti suomalaislaulaja Kurren In Las Vegas. Lokakuussa Youtubeen ladattu pätkä osui kohdalle vasta hiljattain. Se on ehtinyt herättää jonkinlaista kohua sosiaalisessa mediassa, mutta valtamedian en ole huomannut aiheesta kirjoittaneen lainkaan.

Kurt Kurre Westerlund on suomalainen muusikko. Hän voitti Syksyn sävel -kilpailun vuonna 1991 kappaleella Jäit sateen taa. Westerlund on aviossa Miss Suomi Kirsi Syrjäsen kanssa.
Vuonna 2012 Westerlund lauloi Maki Kolehmaisen säveltämän kappaleen Kuuden vuoden kuuliaisuus, joka tehtiin Sauli Niinistön tasavallan presidentiksi valinnnan kunniaksi.
Westerlund on myös toiminut salibandyseura SSV:n managerina ja harjoittanut yritystoimintaa tuoden Suomeen mm. Hello Kitty -hahmoon liittyvän brändin. 

Tällaista tietoa antaa Wikipedia 90-luvun alussa julkisuuteen tulleesta laulajasta. Yli kahdenkymmenen vuoden julkkisurastaan huolimatta hän oli vielä eiliseen saakka tuntematon eräälle turkulaiselle musiikkiharrastajalle. Kaveri ihmetteli kovaan ääneen "Kuka vitun Kurre? Orkku on mulle paljon tutumpi!". Sama homma lienee tosin monien muidenkin kohdalla.

Kurren esittämä kappale Kuuden vuoden kuuliaisuus oli pari vuotta sitten kohun alla. Presidentti Sauli Niinistöä ylistävään lauluun ei osattu oikein suhtautua. Ei ainakaan muuta kuin negatiivisesti.

Minä puolestani en tiedä miten suhtautuisin Kurren uusimpaan, Las Vegasista kertovaan tuotokseen. Pelimiesten kaupungissa kuvattu musiikkivideo on varsin hyvin tehty ja kappalekin oikein tarttuva. Rainalla esiintyvät jenkkimisukat Sara X ja Karley C ovat kuin piste i:n päälle.

Yrittääkö Kurre kansainvälisille markkinoille? Kappale voisi aivan hyvin jossain päin maailmaa upotakin, ovathan melodia ja kertosäe tarttuvia. Video sen sijaan on jotenkin koominen, mutta se saattaa olla tarkoituskin.

Eilen eteen tupsahti Iltalehden linkki Kurren videolla esiintyvän Sara X:n joulutervehdykseen. Tähän asti minulle aivan tuntematon kaunokainen omaa näköjään hyvän rytmitajun ja taidon käyttää rintalihaksiaan.

Hieman rivakampikin meno Saralta tuntuu luonnistuvan.

Nazarethin konserttitaltiointi vuodelta 1981

Olen viime aikoina linkittänyt Facebookin 70's Rock -ryhmään useita skotlantilaisen rokkibändin Nazarethin videoita. Pari päivää sitten innostuin katsomaan kokonaisen livekoosteen, joka on taltioitu yhtyeen Amerikan kiertueella 1981.

Ensikosketukseni Nazarethin tapahtui 70- ja 80-luvun taitteessa. Selailin Piikkiössä serkkuni lp-levyjä. Ted Nugentin, Sladen, Uriah Heepin, Mudin, Hurriganesin ja muiden 70-luvun bändien joukossa oli useita Nazarethinkin levyjä.

Jossain vaiheessa lainasinkin häneltä  70-luvun alkupuoliskolla tehdyt Razamanaz ja Loud'n'Proud -älppärit, mutta musiikki osoittautui poikaselle tuolloin vielä liian vaikeaksi. Pelle Miljoona, Sig ja Sleepy Sleepers olivat helpommin lähestyttäviä.

Nazareth vuosimallia 1976.


1960-luvun lopulla perustettu Nazareth toimii yhä edelleen. Yhtyettä luotsaa basisti Pete Agnew. Orkesteri on ensi viikolla keikoilla Suomessa Uriah Heepin, toisen 70-luvulla suosionsa huipulla olleen bändin kanssa.

Veteraanien keikkapaikat ovat Jyväskylä ja Rovaniemi. Mikäli asuisin jomman kumman kaupungin lähellä, varmasti rientäisin paikalle. Lounais-Rannikolta asti ei ole haluja noin kauas lähteä.

70-luvulla Nazareth tehtaili useita listahittejä, jotka soivat nykyäänkin ahkerasti radiossa. Bad Bad Boy, Love Hurts, Broken Down Angel, Shanghai'd in Shanghai ja Hair Of The Dog muutaman mainitakseni.

Olen nähnyt Nazarethin kaksi kertaa livenä. Turun Kårenilla keväällä 1990 ja Sweden Rock Festivalilla 2004.

Jo vuonna -90 yhtye oli vahvasti vanhat pierut -kategoriassa ja tuntui merkilliseltä nähdä moinen dinosaurusbändi keikalla Turussa. Vaikka konsertti oli onnistunut ja 1940-luvun lopulla syntyneillä muusikoillakin ikää tuolloin vasta neljäkymmentä ja rapiat, oli ilmassa vahva nostalgian maku. Ja bändi keikkailee yhä, melkein 25 vuotta Turun keikan jälkeen!

Kårenin lavalla esiintyi Nazareth samassa kokoonpanossa, jolla se tuli 70-luvun alussa tunnetuksi. Laulaja Dan McCafferty, basisti Pete Agnew, kitaristi Manny Charlton ja rumpali Darrell Sweet.

Heistä on Sweet kuollut, McCafferty lopetti hommat 2013 ja Charlton ei ole kitaroinut yhtyeessä sitten vuoden 1990. Nykyään Nazarethissa vaikuttavat Agnewin ohella hänen poikansa, rumpali Lee Agnew, laulaja Linton Osborne ja basisti Jimmy Murrison.

Nazareth opittiin tuntemaan McCaffertyn vanhvasta raspikurkusta. Nykyinen laulaja ei oikein hänelle pärjää, eikä Pietarissa taannoin kuvattu konserttiveto saanut ainakaan minua innostumaan. Kuusimiehisellä kokoonpanolla tehty Live 1981 tuntuu sen sijaan todella hyvältä. 

Willie and The Goodsouls

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa The Grammersin Electra Magic -levyä. Tuo 2011 ilmestynyt kiekko on orkesterin viides pitkäsoitto. Kuulemma ensi vuoden puolella on jatkoa tulossa ja sitä kovasti jo odottelenkin.

The Grammersin kitaristi Ville Vesalainen teki kuluneena vuonna soololevyn Willie and The Goodsouls -nimen alla. Fortunate Son ilmestyi syyskuussa.

En ole Fortunate Sonia kuullut vielä, mutta siitä irroitettu videobiisi Always And Endless on pyörinyt tiuhaan koneella. Kantrilta, bluesilta ja ylipäätänsä amerikkalaiselta juurimusiikilta kuulostava kappale ei muistuta lainkaan The Grammersia, joka tässä tapauksessa on vain hyvä asia. Rankemmat paukut voikin säästää sille bändille.

Always And Endlessistä on tehty mainio video. Turun Ruissalossa kuvattu pätkä on varsin maanläheinen kaikenmaailman salamaleikkausten seassa.

Kepeät mullat, Huuhaa-setä!

Torstaina 4. joulukuuta 2014 suruviesti tavoitti Martti Innasen fanit ympäri Suomen maan. Huuhaa-setänäkin tunnettu Innanen menehtyi lyhyen sairauden jälkeen Meilahden sairaalassa keskiviikkona aamupäivällä.

Tunnettu muusikko, laulaja ja taidemaalari oli kuollessaan 83-vuotias. Viime vuosikymmeninä naivistisia taidemaalauksia tehnyt Innanen tuli kuuluisaksi 1960-luvulla. Hän löi läpi vuonna 1967 Elsa kohtalon lapsi -kappaleella. Se oli Suomen listaykkösenä neljä kuukautta, ja Innasen levy Suomen myydyin sinä vuonna. Hän sai Billboard-palkinnon Suomen ykkösartistina.

Ennen uraansa humoristisen studiomusiikin parissa, Innanen soitti instrumentaalijazzia kitaralla ammattimuusikkona. Lisäksi hän teki radiokuunnelmia Yleisradiossa. 1970-luvulla Innanen kiinnostui maalaustaiteesta.

Allekirjoittaneelle Martti Innanen on ollut merkittävä henkilö vuonna 1978 tekemänsä Huuhaarallit -kasetin ansiosta. 1980-luvun alussa naapurin pojalta saamani nauha ehti pyöriä kymmeniä kertoja vuosien saatossa eri tilaisuuksissa ja kaveriporukoissa.

Vielä nykyäänkin Huuhaarallien mainioita juttuja kuunnellaan toisinaan, nyt tosin cd-muodossa. Yleensä kun on kumottu tarpeeksi maljoja, alkaa Huuhaa-setä kummasti ilmaantumaan paikalle.

Kerran tunnistin Huuhaa-fanin siitä, kun hän eräässä tilaisuudessa tokaisi aplodien päätteeksi "Hyvä Kymäläinen!". Moinen lause nimittäin on Huuhaarallien Hevosrakastajan laulun lopussa taputusten jälkeen. Ajattelin, että on pakko kysyä mahtaako kaveri kenties olla Huuhaan ystävä? Osui ja upposi!

Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like 2014) saapui vihdoin luettavaksi tähänkin talouteen. Siitä suuri kiitos Miika Hyttiselle. Nopeasti luettu eepos on kuluvan vuoden kohutuimpia ja kehutuimpia rokkikirjoja.

Puustinen on haastatellut teostaan varten kymmeniä Petri Wallin tunteneita ihmisiä. Helsingissä vaikuttanut Walli (1969-1995) oli kolme albumia ja lukuisia hienoja keikkoja tehneen Kingston Wall -yhtyeen kitaristilaulaja ja pomo. Hän oli tunnetun muusikon Hasse Wallin pikkuveli.

Orkesteria pidettiin suuressa arvossa jo sen elinaikana 90-luvun alussa, mutta nyttemmin bändi on kohotettu astetta korkeammalle pallille. Osin aivan syystä. Minusta tosin tuntuu, että suoranaisessa palvonnassa on hiukan mukana trendituulia.

Musiikillisesti Kingston Wall oli 60- ja 70-luvun rokkia. Bluesia ja progea, mukana ripaus alkuaikojen hevirokkia. Loppuaikoinaan yhtyeen tuotanto sai uusia ulottuvuuksia discon ja teknon kautta, kun Walli innostui näistä musiikkityyleistä.

Minulle oli yllätys, että Kingston Wall toimi kaikesta aikansa mediahuomiosta huolimatta melkoisessa marginaalissa. Yhtyeellä oli kova suosio pääkaupunkiseudulla, mutta muun Suomen paitsio kuulostaa hiukan oudolta. Kirjan mukaan levyt myivät vain pari tuhatta kappaletta, joka sekin yllätti. Ehkä sitä ei 20 vuotta sitten osannut ajatella. Orkesteri status kun on nykyään paljon isompi kuin elinaikanaan. 

Petri Wallin tarina soljuu lapsuudesta elämänsä viimeiseen päivään, joka oli kesällä 1995. Tuolloin hän teki itsemurhan hyppäämällä Helsingin Töölön kirkon tornista. Se, miten nuori muusikko päätyi tällaiseen ratkaisuun ei varsinaisesti selviä. Tapausta yritetään ratkoa Wallin bändikaverien, läheisten ja hänet tunteneitten kesken. Huumeilla mässäillään yllättävän vähän, vaikka ne päähenkilön elämään kiinteästi kuuluivatkin.

Puustinen on tehnyt hyvää työtä kasatessaan lukemattomista haastatteluista tällaisen kokonaisuuden. Osa tekstistä on väkisinkin hänen omia olettamuksiaan ja päätelmiä. Teos tuo jollain lailla mieleeni muutama vuosi takaperin ilmestyneen kirjan Cisse Häkkisestä. Tuo kvasidokumentti on viihteellisempi kuin tämä, mutta Walli ei ollutkaan Cisse -tyyppinen hahmo.

Kingston Wallin keikkoja on kovasti hehkutettu varsinkin kirjan ilmestymisen jälkeen. Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä omien sanojensa mukaan kokenut huimia Kingston Wall -keikkoja. Ja monta. Vähän sama kuin muinaiset Helsingin Kulttuuritalon keikat, jossa kaikki aikalaiset muka näkivät Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin.

Omalle kohdalle orkesteri osui muutaman kerran. Varmaksi muistan nähneeni bändin ainakin  Nummirockissa, Turussa Ruisrockissa ja Kårenilla sekä Citysoundissa Humalistonkadulla.

Kirjaa lukiessani silmään pistivät monet asiavirheet. Rockiin vihkiytymätön niitä tuskin huomaa, mutta kaltaiseni aktiiviharrastaja saa nyrpistellä silmäkulmiaan tuon tuosta. Huteja on yllättävän paljon.

"80-luvun loppu oli Suomessa yleisesti vaikeaa aikaa englanninkielisille bändeille, mutta Walli otti sen haasteena", kertoo Kingston Wallin alkuaikojen rumpali Petteri Ståhl. Että mitenkä? Voiko suomalaisessa musiikkihistoriassa parempaa aikakautta ollakaan englanninkieliselle yhtyeelle kuin 80-luvun loppu?

Maa suorastaan tulvi kolmannella kotimaisella laulavia orkestereita. Keikkaa oli vaikka muille jakaa ja levyt moninkertaisesti nykypäivään verrattuna. Nousukausi oli suurimmillaan ennen 90-luvun alun lamaa. Ulkomaillekin kovasti tähyiltiin, mutta sinne harva pääsi ennen vuosituhannnen vaihdetta. Bändit kuten Melrose, Smack, Havana Black, Bogart Co., Boycott, Gringos Locos, Zero Nine,  Hearthill, Peer Günt ja The Nights Of Iguana olivat 80-luvun lopun kuninkaita. 

Piirpauken ensimmäisen albumin kerrotaan ilmestyneen 1972, vaikka se putkahti kauppojen hyllyille kolme vuotta myöhemmin. Led Zeppelin hajosi vuonna 1980, eikä vuotta myöhemmin, kuten kirjasta saa käsityksen. Gary Moore teki ensimmäisen blueslevynsä 1990, eikä 80-luvun lopulla. Häntä syytetään "Pepe Ahlqvistin kanssa vesittäneen bluesin pateettisilla tulkinnoillaan".

Tietenkään Kingston Wall - Petri Wallin saagaa ei ole tarkoitus lukea kuin piru Raamattua. Moiset asiavirheet ja kommentit vaan häiritsevät muuten ansiokaassa kirjassa.

Marraskuun harmautta Ruissalossa

Marraskuun viimeisenä päivänä ajelin Ruissaloon ja tein pari pikku kävelylenkkiä. Luonnollisesti mukani oli kamera. Säädin siitä mustavalkoasetuksen päälle korostaakseni vuoden ehkä pimeintä ja ankeinta aikaa.

Vielä aamukymmeneltä oli todella hämärää. Yhdentoista paikkeilla alkoi näyttää siltä, että jonkun foton voisi saadakin.

Saaronniemen rannassa ja Kolkannokassa ei pehemmin väkeä ollut, mutta jokunen reippaileva pariskunta ja lapsiperhe tuli sentään vastaan. Rannan grillikatoksesta tuprusi sankka savupilvi, kun perheenpää käänteli pihvejä.

Kolkannokalle osuva viima oli armoton. Pari urheaa kalastajaa uhmasi sitä ja virvelinsä saivat kyytiä.

Merivesi oli huomattavan alhaalla. Rannat näyttivät kummallisilta, koska vesiraja oli laskenut oikein reilusti. 

Villa Ekhem's Cafe Pikku-Pukin Rantapromenadin varrella on käymisen arvoinen. Pikkuruinen kahvilakioski aivan meren rannalla on auki talvellakin. 

Hyväntuulinen kauppias Timo Bly tervehtii jo kaukaa, olit sitten asiakas tai et. Sunnuntaina 30. marraskuuta Timolla oli kuitenkin tuuraaja, mutta eiköhän mies ennen pitkää taas pääse paikalle. 

Naantalin Haijaisten laavu

Haijainen on Naantalin kaupunginosa kolmisen kilometriä kaupungin keskustasta lounaaseen. Se sijaitsee Luonnonmaan saarella.

Haijaisissa on toimintakeskus entisessä koulurakennuksessa, neljän kilometrin pituinen Silmu -luontopolku, laavu, pallokenttä ja ja talvella kaupungin ylläpitämä 1,7 kilometrin pituinen valaistu hiihtolatu.

Sain pari viikkoa sitten vihiä luontopolusta. Kaupunginosan nimikin oli aivan uusi tuttavuus, sillä olin kuvitellut ajelevani Kukolaan ja Käkölään, kuten tienviitassa isolla lukee. Pari kertaa aiemmin seudulla körötelessäni olen päätynyt Raision kaupungin omistamaan Villa -kesäkotiin, jossa on muun muassa karavaanialue.

Haijaisten koulu löytyi helposti ennen Villan aluetta osoitteesta Suutarintie 5. Koulu on ilmeisesti myös asuttu, sillä takapihalla oli parkissa pari henkilöautoa, jotka lumikerroksesta päätellen eivät olleet liikahtaneet vähään aikaan. Etupihan isolla kentällä oli yksi hiljattain saapunut auto.

Netin mukaan "rakennuksen nurkalta alkaa neljän kilometrin mittainen Silmu-luontopolku, joka tutustuttaa monipuolisesti varsinaissuomalaiseen luontoon ja kulttuurimaisemaan. Lenkin varrella voi levähtää laavulla, jossa on mahdollisuus myös tulentekoon. Laavu on noin kilometrin päässä Haijaisista ja vapaasti käyttävissä. Sen luona on puucee ja kaupungin puolesta puut tulentekoa varten". 

Viime viikonloppuna Varsinais-Suomessa satoi lunta ja maisema aluksi oudon näköinen. Yhdessä päivässä oli tullut täysi talvi. Niinpä luontopolun alkua oli ensin vaikea löytää. Aivan "rakennuksen nurkalta" se ei alkanut, vaan pallokentän laidalta. Samasta paikasta lähtee hiihtolatu, joka kiemurtelee luontopolun vieressä.

Matkalla laavulle ihastelimme Hannu Toivosen ja Matti Vikströmin kanssa potentiaalisia joulukuusia ja valtavan kokoista pahkaa sekä totaalista hiljaisuutta, jollainen metsässä vallitsi. Vaikka olimme lähellä asutusta, tuntui paikka olevan täysin korvessa ja eristyksissä muusta maailmasta. Harvemmin näin tyyni keli onkaan.

Laavu löytyi helposti. Paikat olivat siistissä kunnossa. Polttopuita oli riittävästi ja jopa kuivia. Mukana olleita sanomalehtiä ja sytytyspaloja ei olisi tarvittu ollenkaan, mutta varmuuden vuoksi oli parempi tehdä kunnon alkuvalmistelut, ettei vaan jäisi herkulliset makkarat grillaamatta.

Nettisivuilla kerrotusta puuceestä ei näkynyt vilaustakaan. Ainakaan se ei ollut puuvajan yhteydessä tai sitten se oli siihen pirun hyvin piilotettu.

Aikani kuluksi lueskelin laavun seiniin tuherrettuja tekstejä, joista osa oli jopa tavanomaisia "Ville-Pekka ja Katariina olivat täällä 15.7.2003" parempia.

Haijaisten laavu ja Silmu -luontopolku vaikuttivat sellaisilta, että varmasti tulee vielä käytyä uudelleenkin.