Kun Katja pukeutui lehtiin

Syyskuun lopulla olin fitness-lavoillakin nähdyn Katjan kanssa kuvaamassa Kaarinan Vaarniemessä. Tutustuin häneen pari vuotta sitten, kun huomasin kuvaajahakuilmoituksen Facebookissa. Tuolloin vielä Turussa asunut Katja odotti lasta ja sen pohjalta syntyi kuvasarja keväisessä Ruissalon Marjaniemessä. Se löytynee helposti Googlesta haulla Kaislatuuli: Raskauskuvia Ruissalossa.

Harvemmin olen kuvannut tällaista niin sanottua "seminudea", kuten alan termi kuuluu. Melko yleinen genre se kumminkin tuntuu olevan esimerkiksi Facebookin valokuvausryhmissä. Siellähän ei niinkin luonnollinen asia kuin nänni saa vilahdella lainkaan, sillä muuten ehkä lennät ulos ryhmästä tai pahimmassa tapauksessa koko Facebookista.

Katja kertoi ideastaan etukäteen, että hän "haluaa pukeutua lehtiin". Mietin paikkaa, jossa moinen onnistuisi ja mieleen tuli Vaarniemi. Muistikuvani meinaan oli, että siellä on paljon vaahteroita. Sopivia puita sai kumminkin etsiä, koska alue onkin varsin tammivaltainen. Syysruskakaan ei ollut vielä pahemmin tullut lehtiä väritellemään. Se olisi ollut bonusta. Näillä mentiin mitä oli, eikä paikkaa ruvettu vaihtamaan.

Otin tapani mukaan reilusti kuvia. Jotkut mallit ovat sitä joskus vähän ihmetelleetkin, kun kuulemma joku toinen kameramies saattaa ottaa vaan muutaman kymmenen ruutua. Niitä sitten hiki hatussa väännellään ja käänneellään photoshopissa muutaman kuvan verran. Mielestäni hyvää jälkeä voi tehdä samantien ihan kameran säädöillä ja opituilla valokuvauksen perussäänöillä kuten rajauksella, eikä hinkata hulluna jälkikäteen.

HIMin Synnin viemää

Ostin jokin aika sitten Manhattanin kirpputorilta Turusta kahdella eurolla musiikkitoimittaja Juho Juntusen kirjoittaman HIM - Synnin viemää -kirjan (WSOY 2002).

Lopettamispäätöksensä tänä vuonna ilmoittanut HIM oli aikoinaan Suomen suosituin bändi. 2000-luvun alkupuoliskolla nuoret ja vähän kypsemmätkin naiset kävivät kuumina yhtyeen laulajaan Ville Valoon. Ei ollut väliä mitä mies suustaan päästeli tai millaisiin rytkyihin hän pukeutui, riitti että hän vaan oli se ihana Ville. Yhteen muut jäsenet saivat olla rauhassa sekä naisilta että medialta, HIM käytännössä henkilöityi laulajaansa.

HIMin jäsenet olivat mukavia heppuja ainakin sillä perusteella mitä muutaman kerran heitä tapasin. Nummirockissa juhannuksena 1997 olin jossain vaiheessa puolittain tietämättäni samassa porukassa bändin kanssa. Tämä selvisi vähän myöhemmin eräästä valokuvasta, jossa on lisäkseni muun muassa Ville Valo.

Seuraavan kerran tapasin HIMit syksyllä 1997 Oulussa 45 Special -kapakassa. Baaria pyörittivät, kuten kaiketi vieläkin, alunperin kuusamolaisen hevibändin Zero Ninen äijät.

Istuin samassa pöydässä Ville Valon ja basisti Migen kanssa. Seurueessa oli myös kesällä Seinäjoen Provinssirockissa tutustumani Niina, josta myöhemmin tuli oululaisen kaverini, metallibändi Sentencedin rumpalin ja ammattivalokuvaajan Vesa Rannan puoliso.

Kerroin Ville Valolle, että Turussa kaveriani Penaa kuulemma pidetään hänen näköisenään. "Jaa, no olenko minä", laulaja uteli. "Et mielestäni pätkääkään", totesin.

Yhtyeen debyyttialbumi Greatest Lovesongs Vol. 666 oli yksi vuoden 1997 levyistä. Se kestää hyvin kuuntelia vieläkin. Eipä ole kovin kauaa kun sen viimeksi pyöräytin.

HIM ei ollut tuolloin vielä suuren yleisön orkesteri. Sellaiseksi se kohosi kakkosalbumin Razorblade Romance myötä vuonna 2000.

Lueskelin kirjan muutama ehtoona ennen Nukkumatin saapumista. Muistelin, että olen joskus ennenkin opuksen avannut. Pikaisella googlauksella vastaan tuli Imperiumi.net:iin vuonna 2003 kirjoittamani arvio, joka oli päässyt vallan unohtumaan.

"Toimittaja Juho Juntusen kirjailema teos HIMIstä on selkäesti suunnattu joulumarkkinoiden myyntivaltiksi. Harvemmin mistään tuotoksesta paistaa läpi näin vahva kaupallisuus. Juntunen on toki suomalaisen musiikkijournalismin eliittiä ja loistava kirjoittaja, mutta selvältä rahastukseltahan Synnin viemää vahvasti vaikuttaa.

Kirjan kuvitus on kansista alkaen viimeisen päälle hieno. Kuvia on paljon HIMin uran varrelta ja mukana on jäsenten lapsuuden aikaisia otoksiakin. Mutta itse tarinat ovat tylsiä ja lapsellisia. Vain harvoin päästään mielenkiintoisten asioiden pariin. Sellaisina pidän esimerkiksi yhtyeen kertomuksia levyjensä teosta, Ville Valon selityksiä biisien taustoista sekä ristiriidoista levy-yhtiön ja muusikoiden näkemysten välillä. Syy jutustelun tasoon ei varmaankaan ole pelkästään itse Juntusen, vaan HIMistä ei yksinkertaisesti lähde tässä vaiheessa uraa enempää irti. Siksi mukaan on ängetty jonninjoutavia poikien hotellihuoneentuhoamislekkejä ja muuta nerokasta.

Jopa niinkin paatunutta anaalihuumorin ystävää kuin minua oikein hävettää bändin puolesta, kun he kehuvat pissa- ja kakkatempauksillaan. Hohhoijaa. Mikäli se on tietoinen irtiotto teinityttöfaneista, niin asian luulisi tämän kirjan jälkeen onnistuvan aika helposti. Aiheeseen liittyen Ilta-Sanomatkin otsikoi taannoin lööpissään, että "Juha Mieto suuttui Ville Valolle". Pojat kun olivat ruiskuttaneet hotelissa pissaa Miedon näköispatsaan päälle. Ja kirja tietysti myy kohun myötä, joka lienee tarkoituskin. 

Ilman turhaa pilkunnussimista ihmettelen myös, miksi kirja vilisee virheitä. Vaikka suurin osa Synnin viemän tapahtumista on ollut lähivuosina, ilmoitetaan kirjassa esimerkiksi että Black Sabbath esiintyi Provinssirockissa vuonna -97. Se oli kylläkin vuotta myöhemmin. Lisäksi saman yhtyeen kerrotaan tehneen Suicide Solution -kappaleen, vaikka sen teki Ozzy Osbourne ihan itse". 

Omia tekstejä on välillä mielenkiintoista lukea vuosia myöhemmin. Joskus tosin tuntuu, että mitähän kummaa päässä on oikein liikkunut, mutta ainakin tällä kertaa allekirjoitan täysin viidentoista vuoden takaiset aatokseni.

Luminous Finland Turun linnassa

Turun kaupunki järjesti näyttävän valoshown Turun linnassa Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Siniset valot paloivat alueella kaksi päivää aikavälillä 16-24.

Tapahtumasta muodostui varsinainen farssi, sillä järjestelyt pettivät totaalisesti. Vielä tiistaina 5. joulukuuta linnan ympäristössä oli kuuleman mukaan sopivan väljää, mutta itsenäisyyspäivänä oli noin puoli Turkua liikkeellä. Sitä ei kukaan osannut aavistaa.

Kannoin korteni kekoon. Olin menossa linnalle heti neljän jälkeen hämärän tultua. Startti tapahtui keskustasta Puistokadulta, jossa olin kaverin luona aikaa tappamassa ja odottelemassa pimeän laskeutumista.

Linnalle lähti mukaan myös puhelias kaverini, joka yltyi autossa muistelemaan alkuunsa stopannutta järjestysmiesuraansa muinaisella 70-luvulla. Minä puolestani ihmettelin ja kirosin liikennettä, joka ei edennyt lainkaan.

Pian tajusin syyn tukokselle. Kaikki olivat samalla asialla kuin mekin eli menossa Turun linnaan. Mikä ruuhka! Linnankatu oli aivan piukassa. Kontatenkin olisi edennyt reippaammin kuin vaivalloisesti matelevassa autoletkassa.

Tovin asiaa miettittyäni pyrin pois autoletkasta. Käännyin Energialaitoksen kohdalta oikealle ja yritin etsiä parkkipaikkaa lähikaduilta. Niin tekivät näköjään sadat muutkin autoilijat, jolloin homma oli aivan yhtä tyhjän kanssa.

Vuosikymmenten takainen järjestysmiesmuistelu viereisellä penkillä ei ottanut loppuakseen. Ei ennen kuin kerroin, että nyt olemme sellaisessa tilanteessa, jossa palaamme sinne mistä lähdimme. En jonottele enää metriäkään.

Seuraava suunnitelmani oli viedä auto pois ja yrittää päästä jalan linnalle. Itäisellä Rantakadulla hylkäsin tämänkin idean. Jokilautta Förille oli nimittäin satojen, ehkä jopa tuhannen ihmisen jono. Menohan oli melkein kuin heinäkuun lopulla purjelaivatapahtuma Tall Ships Racesissa!

Katselin linnan juhlat televisiosta ja tein uuden yrityksen. Kello oli tuossa vaiheessa noin 21.30.

Linnankadulla oli yhä valtava autoletka, mutta nopeus sentään noin 30 kilometriä tunnissa. Sain vaivatta parkkipaikan Forum Marinumin edustalta. Tilaa oli varmasti sadalle autolle.

Linnan ympärillä hääri iltakymmeneltä arvioni mukaan tuhatkunta ihmistä. Minkäänlaista opastusta ei ollut.

Yllätyksekseni minut käännytettiin pois, kun yritin edetä pitemmälle puistoon rakennuksen vasemmalta puolelta. Homman jujuna olikin, että linnan läpi kävellään takapihalle, muutoin sinne ei pääse. Sisään otetiin kuulemma kaksi sataa ihmistä kerrallaan.

Etenin virran mukana ja koitin pysyä pystyssä äärimmäisen liukkailla kivetyksillä. Minkäänlaista informaatiota ei tullut vieläkään mistään suunnasta. Lopulta tutun järjestyshenkilön tavatessani sain sentään tietää mihin suuntaan pitäisi edetä.

Turun Sanomien tietojen mukaan Turun linnassa sisällä oli itsenäisyyspäivänä käynyt noin 18 000 ihmistä - tai siis kulkenut linnan läpi etupihalta takapihalle. Luultavasti toinen mokoma oli pällistellyt valoshowta puistossa. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet tai päässeet edes sinne asti.

Sataman liikenne oli täysin kaaoksessa. Ruotsinlaivoille ei oltu ilmoitettu sanallakaan koko tapahtumasta. Junat, bussit, rekat sekä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot olivat myöhässä jumittuneen liikenteen takia. Laivat pääsivät liikkeelle reippaasti myöhässä ja ihmisiä jäi rannalle.

Kahden päivän valoheijastukset maksoivat Turun Sanomien mukaan 120 000 - 150 000 euroa. Kuulostaa käsittämättömän kovalta summalta. Pääsevätkö kaupungin parkkimittaritarkastajat ottamaan tästäkin leijonanosan tai mihin rahat oikein menevät? Ei luulisi valospottien asettelun ja kaapelin vedon olevan noin kallista puuhaa.

Vastaisuudessa tällaiset tilaisuudet ovat todennäköisesti himpun verran paremmin järjestettyjä. Ontuvista toimista huolimatta paikalla kannatti käydä. Linnahan oli suorastaan järjettömän hieno.

Kuvat otettu Huawei Honor 7 Lite -puhelimella.

Itsenäisyyspäiväajelulla 6. joulukuuta

Eilen juhlittiin isoin menoin maamme satavuotista itsenäisyyttä. Pääkaupungissa Helsingissäkin sopuratkaisuun pääsivät niin alpakat kuin isänmaallinen soihtukulkuekin.

Oman päiväohjelmani muodostivat maakunta-ajelu Raisio-Naantali-Turku -akselilla, käynti Turun Yliopistollisessa keskussairaalassa työkaveria tervehtimässä sekä vielä iltamyöhään Luminous Finland -valoshow Turun linnan ympäristössä.

Itsenäisyyspäivän ajelu- ja ulkoiluintoani lisäsi maassa ollut ohuehko lumipeite. Eipä yhtään haittaisi, mikäli samantyyppinen ilma jatkuisi. Onhan tuota vesisadetta piisannut jo monta kuukautta. Tätä kirjoittaessanikin ropisee niin penteleesti.

Hahdenniemen venesatama Raisiossa on sarallaan Suomen suurimpia. Siellä tulee poikettua muutaman kerran vuodessa. Pernon telakka Raisionlahden toisella puolella on kuin tarjottimella valokuvauksen suhteen.

Telakka oli juuri hiljattain otsikoissa uuden nosturinsa takia. Massiivinen vehje näkyy kauas Airistolle nyt sitten kaksin kappalein. En mene takuuseen kumpi on uusi, mutta veikkaan oikeanpuoleista.

Seuraava pysähdys oli Naantalin Kuparivuorella Laivaston muistoristillä. Paikalla on siunattu 174 vuosina 1941-1945 mereen jäänyttä laivaston sankarivainajaa. Nykyinen muistoristi on paljastettu panssarilaiva Ilmarisen tuhoutumisen kymmenvuotispäivänä 13.9.1951.

Kotiseudulla siunattujen mereen jääneiden 183 sankarivainajan nimet on lisätty uusittuun muistomerkkiin 13.9.1966 ja 46 sankarivainajan nimet 13.9.2012.

Laivaston muistoristissä on 403 sankarivainajan nimet. Laivaston tappiot sodassa 1941-1945 olivat 698 kaatunutta. Lisäksi kaatui 12 vapaaehtoista virolaista. Talvisodassa laivasto menetti 79 miestä kaatuneina. Miinanraivauksissa 1945-1950 menehtyi 28 miestä.

Marjaniemessä 2. joulukuuta

Eilen tuli käytyä pienellä happihyppelyllä Turun Ruissalossa.

Kaupungista lähtiessä ilma vaikutti oikein mukavalta ulkoilun suhteen. Perillä saaren kärjessä Saaronniemessä karu totuus paljastui. Oli nimittäin aivan hemmetin jäätävä tuuli, eikä kävely vakioreitilläni Kolkanniemessä ollut kaukana masokismista.

Marjaniemessä, toisella puolella Ruissaloa, ei puolestaan ollut tuulen häivääkään. Talsiminen luontopolulla tuotti jokusen julkaisukelpoisen otoksen.

Tänään uutisissa kerrottiin, että kulunut syksy on ollut sateisin kolmeenkymmeneen vuoteen. Sitä ei ole voinut olla huomaamatta. Lauantaina 2. joulukuuta sen sijaan sattui olemaan hento lumipeite maassa. Se teki Marjaniemestäkin kiehtovamman kuin vetinen harmaus, jota on viime aikoina nähty aivan riittämiin.