Norjan kiertomatka osa 2

Viiden vuoden takaisesta Norjan kiertomatkastasta poiketen oli matkaohjelmamme nyt erilainen etenkin yöpymisten suhteen. Majapaikka vaihtui päivittäin, kun aikaisemmin tukikohtana toimivat Kvitfjellin vuoristomökit. Nyt kimpsut ja kampsut pakattiin aamulla auton tavaratilaan ja ihmiset siityivät joka ehtoo uuteen hotelliin.

Lillehammerissa nukutun yön jälkeen edessä oli todella pitkä päivä. Matkaan varustauduttiin Hotel Hammerin mainiolla aamupalalla ja läheisen elintavikekaupan tuotteilla. Koska bussissa ei voi säilyttää helposti pilaantuvia ruokia, ostelin itsekin lähinnä juomaa ja hedelmiä evääksi.

Kuskimme Pooke ajeli meidät jylhien vuoristomaisemien läpi ajeli Lomiin, joka on kunta Gudbrandsdalenissa Opplandin läänissä. Kunnan nimi pohjautuu Loarin tasamaa-alueeseen sauvakirkon ympärillä. Siellä on noin 2360 asukasta.

Sauvakirkko on varhaiskeskiaikainen puukirkkotyyppi, jossa käytettiin pystysalvosta. Kirkon seinät muodostuvat pystysuorista lankuista, jotka on ladottu vaakasuuntaisista pölkyistä ja pystysuuntaisista tukevista sauvoista muodostuvaan kehykseen.

Lomin sauvakirkko rakennettu 1100-luvulla ja sitä on entisöity 1633-34. Istumapaikkoja siinä on 350 ja se on yksi Norjan suurimmista sauvakirkoista. Aikoinaan sauvakirkkoja on rakennettu noin tuhat. Niitä on enää jäljellä 28 eteläisessä Norjassa.

Muistin kylän edelliseltäkin vierailulta melko hyvin. Tälläkin kertaa paikalla oltiin vain noin tunti, joten siinä sai pistellä jalkaa toisen eteen mikäli halusi tallentaa ja ihailla komeita maisemia. Osa porukasta paineli kahville, mutta minulla ei ollut aikaa istuskella missään. Tällaisia paikkoja kun ei joka päivä näe.

Lomista matka jatkui ensin ylemmäs vuoristoon, josta hiljalleen alas kohti Geirangerin vuonoa. Näkymät bussin ikkunoista vaan komistuivat mitä pitemmälle etenimme.

Vuorilla kiemurteleva serpentiinitie sai aivan takanamme istuvan pariskunnan naisosapuolen haukkomaan henkeään. Eikä hän varmasti ollut ainoa. Hivenen teki itselläkin tiukkaa kurkkia ikkunasta, jos alla oli valtava pudotus.

Naisen jännitystä mutkikkaalla ja kapella tiellä lisäsi, että vieressä istunut ikämies ei antanut hänen olla hetkeäkään rauhassa. Ukko höpötti taukoamatta ja ajatteli ääneen varmasti kaiken mitä päässä liikkui.

"Katsoppas nyt Leila kun on komea pudotus tuossa heti ihan vieressä!", "Hei, nyt mennään näin ylhäällä - kumpa vaan ei pudottaisi alas", "Oho, katsohan Leila, tuosta on valtava matka alas, jos sinne ajettaisiin vahingossa" ja vastaavaa. Tuntitolkulla.

Hiukan harmitti, että aikataulumme oli erittäin tiukka. Mielelläni olisin ottanut kuvia näköalapaikoilta, joita oli muutamia Geirangerin vuonolle laskeutuvan tien varrella. Tosin ne olivat niin tukossa, että ymmärrän kyllä kuljettajaakin. Kukaan ei mielellään vekslaile siellä isolla autolla. Ahdas ja mutkainen tie on haastava ajaa muutenkin.

Geiranger on samannimisen vuonon perukassa sijaitseva kylä. Se on Norjan kolmanneksi vilkkain risteilyalusten satama. Nelikuukautisen turistikauden aikana siellä käy 140-180 laivaa. Kylässä on noin 250 asukasta.

Geirangerinvuono puolestaan on Storfjordeniin kuuluva sivuvuono Moren ja Lomsdalin läänissä Länsi-Norjassa. Se sijaitsee kokonaan Strandamin kunnan alueella. Vuonna 2005 vuono otettiin Unescon maailmanperintöluetteloon. National Geograpin Traveler -lehti on valinnut Geirangerinvuonon kauneimmaksi maailmaperintöluettelon kohteeksi.

Ja upea se tottavie onkin. Koska kiertomatkaamme kuului mahdollisuus osallistua vuonoristeilylle, kiinnostukseni Geirangeria kohtaan kasvoi entisestään. Ikaalisten porukalle vain viitisentoista euroa maksanut risteily on pieni hinta niin hienosta kokemuksesta. Siitä lisää Norjan kiertomatkan kolmannessa osassa.

Norjan kiertomatka osa 1

Viime kesänä olin vajaan viikon mittaisella Norjan kiertomatka. Kyseessä oli Ikaalisten matkatoimiston järjestämä Vuorilta vuonoille -niminen bussireissu. Se ajoittui sopivasti juuri kesäloman alkuun.

Matkaan lähdettiin Turusta Baltic Princess -laivalla sunnuntai-iltana 30. kesäkuuta. Ensimmäinen yö vierähti rauhallisesti paatilla, joka terminaalissa vallovasta ihmismassasta päätellen tuli täyteen matkustajia.

Aamulla tapasimme matkakumppanini Mikko Laakson kanssa kanssamatkustajamme, kun Silja Linen Tukholman terminaalin parkkipaikalla sulloiduimme kulkuneuvoomme. Bussissa oli nimetyt paikat, joten minne tahansa ei sopinut haahuilla hyvän istumapaikan toivossa.

Onneksi kävi mieletön mäihä. Saimme nimittäin paikat aivan edestä, etuoven yläpuolelta. Hyviä puolia moisessa oli ensinnäkin se, että pääsi nopeasti ulos autosta ilman jonottamista. Valokuvauksen harrastajalle se oli varsinainen aitiopaikka etenkin Norjan maanteillä.

Bussilla huristeltiin melkein koko päivä läpi Ruotsin. Kuskina toimi jo eläkkeellä oleva Pooke. Hän oli kumminkin lupautunut vielä kesätöihin. Kuka tahansa ei pysty Norjan kiemuraisilla teillä näin isolla autolla ajamaan.

Ruotsin puolella on tunnetusti erittäin hyväkuntoiset maantiet. Matkalla nähtiin komeita maisemia ja pari hyvinhoidettua taukopaikkaa.

Lounaaksi vetäisin lihapullia ja keitettyjä perunoita. Ei lainkaan hullumpi satsi. Taisipa muillakin vatsassa kurnia; seurasin naapuripöytään istahtanutta vanhempaa rouvashenkilöä, joka imuroi lihapullasatsinsa parissa minuutissa.

Aina eivät naapurimaan levähdyspaikka-ateriat ole yhtä loistokkaita olleet. Mutta tuskinpa kyseistä stoppia oli turhaan valittu, koska Ikaalisten autot pysähtyvät aina samoille taukopaikoille.

Norjan puolella maisemat komistuivat mitä pidemmälle etenimme. Se olikin tiedossa, sillä tein vastaavan matkan kesällä 2008 Kaj Kake Ahlrothin kanssa.

Viiden vuoden kuluttua olikin jo aika palata tänne. Ensimmäisellä reissulla vakuutuin siitä, että jollei Norjassa ole maailman hienoimmat maisemat, niin ainakin niiden täytyy olla lähellä sitä.

Matka ei kumminkaan ollut pelkkää vanhan kertaamista. Ohjelmisto oli viidessä vuodessa aikalailla vaihtunut. Yksikään majapaikka ei ollut sama, mutta osa kohteista oli. Listasta oli poistunut paikkoja, mutta tullut lisääkin yhtä sun toista kuten Geirangerin vuonoristeily.

Norjan puolella ensimmäinen kohteemme oli 1994 talviolympialaisista tuttu Lillehammer. Nyttemmin paikka saattaa olla joillekin tuttu myös Bruce Springsteenin E-Street Bandin kitaristin Little Stevenin tähdittämästä humoristisesta Lillyhammer -televisiosarjasta.

Ensitöikseen Pooke kurvasi bussin kaupungin yllä kohoavan mäkihyppykeskuksen parkkipaikalle. Henkeäsalpaavan komeat maisemat avautuivat silmien edessä.

Lillehammerin keskustassa majoituimme Clarion Collection Hotel Hammeriin. Komeaniminen hotelli sijaitsi hyvällä paikalla. Huone oli tilava ja ikkunat kadun suuntaan.

Ensitöiksemme painelimme ravitsemaan itseämme. Muistin edelliseltä reissulta erään kebabravintolan kaupungin pääkadun verrelta. Se ei kuitenkaan valikoitunut kukkaromme keventäjäksi, vaan kadun alkupäästä löytynyt vastaava ravitsemusliike.

Norjassa on yleisesti ottaen 30-40 prosenttia kalliimpaa kuin Suomessa. Kebablautanen ja hanavesi taisivat maksaa yksitoista euroa. Turussa samantapaisen annoksen saa maahanmuuttajien kuppiloista 6-8 eurolla.

Seuraavaksi oli aika huuhdella kebabinjämät pois hampaankoloista kylmällä oluella. Kaupungin ainoa rokkibaari Haakon's Pub valikoitui paikaksi. Iso tuoppi mainion makuista kaljaa maksoi kahdeksan euroa. Baarimikko kehui, että "halvemmalla ei tästä kaupungista olutta saa". Uskottavahan se oli.

Koska ilta oli vielä nuori, oli aikaa tallustella pitkin poikin Lillehammeria. Lähes 20 vuotta sitten pidetyt olympialaiset näkyivät yhä katukuvassa. Tapahtuma on ollut heille valtava mainos, jonka perusteella 25 000 asukkaan kaupunki tunnetaan ympäri pallon.

Lillehammerin kyläraitilla ei maanantai-iltana ollut pahemmin säpinää. Ihminen siellä täällä, yleensä ei missään.

Mad Hatter's Denin debyyttialbumi

Mad Hatter's Den on muutaman vuoden ikäinen heavy rock -yhtye Pirkanmaalta. Bändi on jotakuinkin sama kuin Iron Maiden -lainoja soitteleva The Coverslaves.

Orkesteri sai lisäpuhtia toimintaansa vuonna 2012, jolloin turkulaislaulaja Taage Laiho liittyi porukkaan. Maidenia mies lauloikin jo vuosia aikaisemmin The Coverslavesin riveissä.

Monessa mukana oleva Taage sopiikin yhtyeeseen kuin naula seinään. Kun hänen pääbändinsä Kilpi on pitänyt hieman hiljaiseloa, on mies ollut työllistetty kuluneena vuonna parinkymmenen keikan verran Mad Hatter's Denin ja osapuilleen saman verran duokumppaninsa Garfieldin kanssa. Tosin Kilpikin heitti tänään päättyvänä vuonna viitisentoista keikkaa.

Mad Hatter's Denin debyyttialbumi Welcome To The Den ilmestyi lokakuun lopulla. Levy tarjoilee 80-lukuista heviä Judas Priestin, Dion ja Iron Maidenin malliin. Bändin kaverit sanoivat jossain yhteydessä, että mukana olisi myös progevaikutteita sekä speed- ja thrashmetallia. Ainakaan minun korviin niitä ei pahemmin kuulu.

Orkesteri on aiemmin julkaissut Dark Wheel -EP:n ja Stone Cold Flame -singlen. Osa EP:n kappaleista löytyy esikoisalbumiltakin.

Levyn kappaleet ovat lähes kauttaaltaan tarttuvia. Montaa kertaa kiekkoa ei tarvitse pyörittää kun jo kertosäkeet alkavat kuulostaa tutuilta. Se on hieno piirre. Muista uuttuslevyistä mainittakoon vaikka Michael Monroen uusin, jota sai hinkata päivätolkulla ilman juuri minkäänlaista muistikuvaa. Sitten olikin jo aika luovuttaa ja siirtyä mielenkiintoisemman musiikin pariin.

En ole vieläkään onnistunut näkemään Mad Hatter's Deniä keikalla, mutta hanke varmaan toteutuu vuonna 2014.

Vuoden 2013 viimeinen luontoretki

Sunnuntaina 29. joulukuuta tuli käytyä todennäköisesti viimeistä kertaa tänä vuonna luonnon helmassa. Matkaseurana olivat Virpi Bee ja Harri Nato Leino.

Ulkoilu tekikin eetvarttia noin viikon kestäneen sateen jälkeen. Harvemmin yhtä kehnoa ilmaa onkaan näin monta päivää peräkanaa. Olin tosin täysin varautunut siihen, että sama peli jatkuu sunnuntainakin. Kumma kyllä, aamulla verhoa raottaessani taivaanranta näytti sarastavan siihen malliin, että pieni uskomus poutapäivään oli olemassa!

Kimmokkeen retkelle antoi eräs marraskuusta asti geokätköilyä harrastanut tuttavani, jonka sosiaalisessa mediassa julkaisema kuva merkillisestä sillasta herätti mielenkiintoni. Se kuulemma sijaitsi Liedon Vanhalinnassa. Asiasta piti ottaa selvää.

Silta ei varsinaisesti ole sen merkillisempi kuin moni muukaan, mutta kummalliseksi asian teki se, että tällainen rakennelma on jäänyt minulta aivan pimentoon. Olenhan vieraillut Vanhalinnassa lukuisia kertoja.

Paikka löytyi pienen hakemisen jälkeen. Turun Ravattulasta Lietoon päin ajettaessa käännytään vasemmalle kohti Vanhalinnaa. Kaasun sijasta poljetaankin jarrua ja pistetään vilkku uudelleen vasemmalle. Riippusillantie alkaa kuin varkain heti risteyksen jälkeen. Sitä erehtyy pitämään kevyenliikenteenväylänä, mutta näin ei olekaan. Rohkeasti vaan mäkeä alas ja sadan metrin jälkeen ollaankin perillä.

Toisella puolella Aurajokea näkyi muutama talo. Ilmeisesti juuri heidän autotallinsa ovat eri puolella virtaa. Enpä ole moista ratkaisua ennen nähnyt, mutta täten on lyhyempi matka Turun keskustaan jos sinne halajaa. Samoin Liedon keskustaan.

Silta itsessään ei ollutkaan niin ihmeellinen kuin miltä se kuvassa näytti. Tiedä sitten mistä vinkkelistä se oli otettu. Itse kömmin vetiselle pellolle saadakseni siitä kokokuvan. No, tulipahan tällainenkin paikka bongattua.

Kivenheiton päässä sijaitseva Vanhalinnan linnavuori on varmasti Varsinais-Suomen ja koko maankin historiallisimpia paikkoja.

Alueella oli sunnuntaina aamupäivällä rauhallista. Lisäksemme vain porukka virolaisia kipusi portaat ylös vuoren päälle.

Linnavuorella kävi armoton viima, vaikka alhaalla moisesta ei ollut tietoakaan. Muistuipa taas mieleen miltä tuntuu kun korvat jäätyvät. Tänä talvena siitä ei ole juurikaan tarvinnut murehtia.

Valokuvaaminen oli harvinaisen tukalaa. Kylmän tuulen takia silmät valuivat siihen malliin, ettei tahtonut Canonin lcd-näytön läpi nähdä.

Perusteellisemmin Vanhalinnanvuoresta linkissä http://fi.wikipedia.org/wiki/Liedon_Vanhalinna

Vanhalinnan kartanon tallista löytyi entisaikojen menopelejä. 

Jossain välissä tuli puhetta vanhoista kalmistoista, joita lähistöllä sijaitsee useita. Mieleeni juolahti joen toisella puolella oleva alue, jonka nimeä hetken hain. Ristinpelto.

Paikalla tuli käytyä talvella 2009 Sunttu Sundellin ja Timo Sepänmaan kanssa. Päivä oli sattumoisin sama, jolloin Vanhalinnassa oli avoimien ovien päivät. Tuolloin saimme tilaisuuden tutustua kartanon vanhan isännän Mauno Vanhalinnan valtaviin asekokoelmiin. Niitä ei ilman opasta pääsekään pällistelemään.

Reitti Ristinpellolle menee Metsämäen raviradan ohi kohti Liedon Ilmarisia. Vääntelän tienhaaran kohdalla jyrkkä oikea, jonka jälkeen körötellään vajaa kilometri kuoppaista hiekkatietä pitkin.

Leino ehtikin jo ottaa selvää alueesta ja kirjoitti siitä oivan tarinan Retkipaikkaan. En ala tässä kertaamaan samoja asioita, mutta klikkaamalla linkkiä selviää paljon. http://retkipaikka.fi/vapaa/jos-ristia-ei-ole-nousee-pellosta-suuret-joukot-kerupaapoikia-sauvalan-ristinpelto-lieto/

Joulukuun puolivälissä riehunut Seija-myrsky vei naapurikerrostalostani peltikaton mennessään. Todennäköisesti sama syyllinen oli kaatanut kuusen Ristinpellon informaatiotaulun päälle.

Loppuvuodesta Turkuun saatiin kaksi uutta siltaa. Kirjastosilta avattiin joulukuussa Turun keskustassa. Siitä oli valtavasti juttua mediassa. Vähemmälle huomiolle sen sijaan on jäänyt samoihin aikoihin valmistunut toinen Aurajoen ylityspaikka - kävelysilta Kuralan kaupunginosassa.

Silta on tehty entisen kampiförin paikalle. Se puolestaan oli käsittääkseni manuaalisesti veivaamalla edennyt lautta, joka oli aina rikki. En koskaan nähnyt vehjettä kuin maantieltä käsin, joten tarkemmin en osaa sanoa.

Sunnuntainen hieno ilma oli houkutellut paikalle arviolta satakunta uteliasta siltaa kummastelemaan. Pitihän se sitten itsekin ylittää. Varovasti saikin edetä. Rakennelman materiaalit ovat betonia, metallia sekä vaneria - märkänä ja osin jäisenä se oli pirun liukas.

Sillan keskellä on 1,2 metriä korkea aukko, josta voi livahtaa vaikka kanootilla läpi. Tuskin paljon isommalla paatilla kannattaa yrittää.

Taas tuli todistettua, että sunnuntai ilman krapulaa ja ulkoilukelvotonta keliä on hemmetin hieno asia!