Phuketin matka osa 2 - Saarireissu Phi Phille

Phuketin loman kohokohtia olivat kaksi retkipäivää Thaimaan saaristossa. Toinen niistä suuntautui Maya Baylle, Phi Phille ja Bamboo Islandille.

Matkaan lähdettiin aamuvarhaisella. Tjäreborgin bussi poimi meidät hotellimme edestä Karon Beachilta. Porukkaa haettiin mukaan vielä muutamasta muusta majapaikasta.

Pakki oli reistaillut lomamatkan alusta saakka, vaikka olin syönyt puolisentoista viikkoa aiemmin aloittamaani reseptillä haettua maitohappobakteerikuuria tunnollisesti kuin kello. Apteekin käsikauppatavarana saatavia Lopex -ripulilääkkeitä heitin helttaan vähän väliä jos siltä sattui tuntumaan.

Vaikka kuinka koitin olla tarkkana mitä suuhuni pistän, oli paikallinen bakteerikanta kai niin erilainen, että sai olla varuillaan koko ajan. Onneksi hotellihuoneen vessa oli siisti, mutta samaa ei voi sanoa monien ravintoloiden vastaavista. Niin kammottavia lääviä tuli välillä vastaan, ettei voi oikein sanoin edes kuvailla. Jokaisessa niissä oli kumminkin wc-pönttö.

Sellainen sen sijaan puuttui huoltoasemalta, jonne retkibussi pyynnöstäni pysähtyi. Oli nimittäin pakko käydä vihjaisemassa oppaalle, että nyt olisi pakottava tarve päästä vessaan. Lopexitkaan eivät auttaneet tai ehtineet vaikuttaa, vaikka nielaisin välittömästi kaksi tablettia oireiden alettua.

Huoltoaseman wc oli aivan järkyttävä. Pöntöstä ei ollut tietoakaan. Lattiassa oli nyrkinkokoinen reikä, johon olisi pitänyt kai oikein tähdätä. Aikaa moiseen hienosteluun ei kumminkaan ollut.

Hetken kuvittelin olevani kuin Janne Ahonen Oberstdorfissa kumartuessani mäkihyppääjäasentoon suunnilleen reiän kohdalle. Kohtalaisen tyylipuhtaan suorituksen jälkeen huomasin, ettei kopissa ollut paperista tietoakaan! Pepanderi olisi ilmeisesti pitänyt huuhtoa löylykauhan tapaisella kipolla, joka kyyhötti vesialtaassa kuin odottaen poimijaansa. Onneksi taskuistani löytyi rutkasti serviettejä.

Tepastelin muina miehinä takaisin bussiin. Jämerä, upseerin tai poliisin oloinen mies avoi sanaisen arkkunsa. "Helpottiko?". Siihen löytyi vain yksi oikea vastaus. Huh. Olipa taas kokemus.

Vaikka kauhunhetket tuli koettua jo alkumatkasta, ryhtyi ruotsinkielisten opas jakelemaan matkapahoinvointipillereitä. Otin itsekin yhden kun oikein tyrkytettiin. Venematka saarille saattoi kuulemma olla töyssyinen. En muistaakseni ollut ennen syönytkään vastaavia pillereitä, joten eräänlainen debytointi se tämäkin oli.

Satamassa paljastui, ettei veneeseen mennäkään laiturilta, vaan siihen piti kahlata rantavedessä. Paattiin nousu vaati pieniä ponnisteluja ja pudotus alas kajuuttaan oli yllättävän korkea. Mietin itsekseni, mahtavatko kaikki osallistujat suoriutua tällaisesta operaatiosta. Ilmeisesti kumminkin.

Tjäreborg ei maininnut retkeä puffatessaan millainen vene tarkalleen on ja että sinne täytyy rämpiä palleja myöten vedessä. Itse selvisin suhteellisen helposti, mutta moni lyhyempi istuskelikin loppupäivän perse märkänä. Tätä siis tapahtui joka kerta veneestä poistuessa ja etenkin noustessa.

Toisaalta kahlaaminen ja vaatteiden kastuminen olivat pikkujuttuja siihen nähden, että retki sisälsi todella upeita maisemia ja oli muutenkin monipuolinen. Noin 70 euron arvollaan se oli samalla kahden viikon kallein sijoituksemme.

Veneen ei tarvinnut kovin kauan huristella, kun erikoiset, satoja metrejä suoraan merestä ylöspäin kohoavat saaret putkahtelivat näkyviin.

Ensimmäinen pysähdys oli Maya Bay -laguunilla. Siellä on kuvattu Leonardo Di Caprion tähdittämä The Beach -elokuva (2000). Leffan menestyksen myötä saari sai kokea oikean turisti-invaasion ja on nyt jo turhankin suosittu kohde.

Kiinalaisia hyöri ja pyöri saarella valtava määrä. Hyvä kun sekaan mahtui. Hiekka oli vastoin luuloani mukavan viileää. Piti ainoastaan varoa, ettei törmää kiinalaisiin.

Maya Baylla olisi viihtynyt kauemminkin. Todella hieno paikka. Nyt visiitti jäi jokseenkin torsoksi.

Pian olimme taas veneessä. Jo alkumatkasta huomioni kiinnittänyt tuhti thaityttö huusi kuin palosireeni. Ilmeisesti toimenkuvansa oli olla venemiehistön pomo. Ainakin hän piti kovaa meteliä ja nakitti jatkuvasti kolmea laivapoikaa. Käytöksestä tuli mieleen eräs jo eläkkeellä oleva turkulainen työnjohtaja.

"Apinalanta!, Apinalanta!", tyttö kirkui. Ihmettelin aikani mitä mahtaa seuraavaksi tapahtua. Selvisi, että hän yritti sanoa "apinaranta". Pian ajoimmekin saaren tuntumaan, jossa vilisti lauma apinoita.

Apinarannasta matka jatkui Phi Phi -saarelle. Käsittääkseni koko saariryhmää kutsutaan Phi Phi -saariksi, mutta nyt rantauduimme pääsaarelle. Matkan hintaan kuulunut puffetruokailu oli järjestetty paikalliseen hippibaariin.

Koska pakkini oli reistaillut jo heti alkumatkasta, oli osuuteni puffetin tuhoamisesta melko vaatimaton. Muutenkin olin paikallisten ruokien kanssa ehkä turhankin varovainen.

Seuratessani sivusilmällä hippiravintolan keittiön touhuja, käväisi mielessä että tämän ruokailun jälkeen samoista oireista kärsii varmaan moni muukin venekunnan jäsen. Ruuanlaitto tai astoiden pesu eivät olleet järin hygieenistä puuhaa.

Phi Philtä matka jatkui Bamboo Islandille. Saarella oli valtavan kokoinen valkoinen hiekkaranta. Ihmisiä oli selvästi vähemmän kuin muilla saarilla. Täällä eivät kiinalaiset olleet pääosassa, vaan venäläiset.

Osa porukasta lähti samalla veneellä sukeltelemaan jonnekin lähistölle. Loput jäivät Bamboon rantoja ihmettelmään. Näin myös allekirjoittanut.

Venetyttö piti jöötä ja oli sairaalloisen tarkka oman ryhmämme jätesäkistä. Muutama kiinalainen erehtyi roskineen lähestyä säkkiä, jolloin tyttö huusi kuin teurastettava sika "Take your rubbish to your own boat!". Hyvää tarkoittaneet kiinalaiset luikkivat välittömästi käpälämäkeen.

Roskaaminen on suuri ongelma näillä saarilla. Katsellessani ympäristöä hieman tarkemmin, huomasin tyhjiä muovipulloja ja muuta roinaa valtavat määrät. Ne oli vaan viety metsänreunaan, pois ihmisten silmistä. Tuskinpa muutaman kiinalaisen käskyttäminen auttaa asiaa millään lailla. Jätesäkkiin olisi aivan hyvin mahtunut lisääkin tavaraa.

Bamboo Islandilla vierähti kolmisen tuntia. Itse olisin räätälöinyt aikatauluja toisin, mutta enhän minä ole Tjäreborgilla suunnitteluhommissa. Maya Bayhyn olisi voinut kevyesti lisätä tunnin ja ottaa sen pois Bamboosta.

Alkuvaikeuksista huolimatta päivä oli erittäin mielenkiintoinen. Harvoin näin komeita maisemia näkee.

Phuketin matka osa 1

Tänään on kulunut viikko siitä kun Tomas Cook Airlanesin matkustajalentokone laskeutui Helsinki-Vantaan kentälle ja minä tepastelin tullin kautta ulos nollakeliin. Aah, miten ihanalta se tuntuikaan viidentoista päivän "saunomisen" jälkeen. Tuulettelin bussipysäkillä fleecetakki auki Turun kyytiä odottellessa.

Takana oli yli yhdentoista tunnin lento Thaimaan Phuketista. Meno hiestä läpimärkänä suoraan koneeseen istumaan ei ole miellyttävin tapa aloittaa kotimatkaa. Mutta minkäs teet kun lentokenttärakennuskin oli kuuma kuin kasvihuone. Onneksi nivuset eivät hiertyneet juntatessani itseni penkkiin ja viettäessäni siinä seuraavat puolivuorokautta.

Itse lento sujui yllättävän hyvin. Olimme varanneet Royal Class -lentoluokan, jossa luvattiin olevan kaikkea kivaa karvahattuosastoon verrattuna. Piti olla ruokaa ylenmäärin ja tauoton viinatarjoilu. Totuus oli kumminkin karumpi; ruoka oli toki hyvää ja sitä oli riittävästi, mutta viinaa sai välillä oikein vaatimalla vaatia. Tilasinkin yleensä kaksi Bacardi-pulloa kerralla, etten olisi liikaa työllistänyt käytävällämme häärinyttä lentoemoa.

Suurin syy parempaan lentoluokan ostamiseen oli isommat jalkatilat. Siellä polvet eivät ottaneet etupenkkiin kiinni, mikä oli pääasia. Istuimen luvattiin olevan tavallista leveämpikin, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Laskin osastolla olevan 49 matkustajaa, joita palveli kaksi lentoemäntää päätoimisesti. Rahvaan puolella heitä hääri useampia.

Tarkoitukseni oli vetäistä kännit paluumatkan kunniaksi. Se kuitenkin jäi haaveeksi, koska viinatarjoilu takkuili pahemman kerran. Olisi pitänyt olla oma pullo mukana, jolloin tavoitteeseen olisi varmaankin päästy.

Yhdentoista tunnin aikana sain nyhdettyä lentoemännältä ehkä 7-8 viiden senttilitran Bacardia ja yhden siiderin. Tuollaisella määrällä pääsee jonkinlaiseen hiprakkaan, muttei sentään humalaan. Meille kun luvattiin 245 euron arvoisen Royal Class -paikkalipun sisältävän "kaikki alkoholijuomat paitsi shampanjan". Sain käsityksen, että täällä matkanteko olisi yhtä juhlaa. Paskat.

Etummaisen penkin sisään oli upotettu "oma viihdekeskus". Siinä oli valittavana 12 eri tv-kanavaa, joista peräti kahdesta tuli jonkinlaista kuvaa. Kun sama leffa pyörähti kolmannen kerran loppuun, en enää jaksanut edes yrittää vaihtaa kanavaa.

Koneen vihdoin laskeuduttua Helsinki-Vantaalle, poimimme matkalaukumme hihnalta ja suunnistimme ulko-ovelle. "Oletteko samaa seuruetta?", uteli tullimies. Vieressäni kävellyt mummo jäykistyi kauhusta pystyyn. Hän pääsi menemään kun ilmoitin, että "hän ei ole, mutta tuo on" ja osoitin takanamme tullutta Sunttua.

Tulli kai kiinnostui meistä nähdessään valvontakameroista vessakäyntimme heti koneen laskeuduttua. Vessoissahan ei saa olla kameroita, mutta käytävillä niitä tietenkin on. Yli yksitoistatuntinen istuminen takamus hiestä märkänä vaati sen, että kävin vaihtamassa reistaskushortsit farkkuihin heti kun se Suomen päässä vaan oli mahdollista. Ilmeisesti moinen operaatio herätti tullin epäilyt.

Tulli oli kiinnostunut "lääkkeistä", joita olisimme mahdollisesti saattaneet tuoda Thaimaasta. Laukkumme läpivalaistiin, mutta tavaroitani ei pengottu lainkaan. Suntun norsupatsaat ja videokameran akut puolestaan käytiin hyvinkin tarkasti läpi. Aikansa esineitä kopeloituaan tullimies sanoi vihdoin kiitos ja morjens.

Tepastellessamme pois tullivirkailijoiden huomasta, nappasivat he kaksi uutta kaveria syynättäväksi. Molemmat olivat samassa vessassa heti lennon jälkeen. Saman huomasi kai tullikin, koska sinne päätyivät.

- Onko lääkkeitä?
- Ei pitäisi olla, vastasi toinen kaveri.

Haimme Suntun talvitakin ja jalkineet pois vaatesäiltyksestä. Kaksi viikkoa, 40 euroa. Ei kiitos minulle. Ängin lähtiessämme omani matkalaukkuun, jonne ne onneksi mahtuivat.

Bussi Turkuun lähti 00.30. Taksin otin linja-autoasemalta. Kotona olin joskus aamukolmen paikkeilla. Takana oli 18 tuntia taivalta Phuketin Karon Beachilta Turun Marttiin.

Kuuttakymppiä lähentelevä naistaksikuski kyseli mistä olin tulossa. Vastasin, että Phuketista. "Jaa, meidän likat oli siellä just! Suvi tykkäsi niin paljon, että aikoo lähteä kohta uudestaan!". Minulle puolestaan tämä reissu sinne taisi olla lajissaan ensimmäinen ja viimeinen. Tunnettua mäkisankaria lainatakseni se oli vähän "fifty-sixty". Ainakin melkoinen kulttuurishokki.

Phuketin trooppinen ilmasto osoittaui meikäläiselle aivan liian tukalaksi. Hikoilin kuin pieni sika koko viidentoista päivän loman ajan. "Siihen tottuu viikossa", sanoi muutama tuttava. Ehkä vuodessa.

Päiväkulutukseni oli kaksi t-paitaa ja kahdet kalsarit, jollaisella tahdilla työllistin paikallista pesulayrittäjää melko hyvin. Enemmänkin vaatekertoja olisi mennyt, mutten jaksanut pelata jatkuvasti tahrivan aurinkorasvan kanssa. Vaikka hotellihuoneessa oli tuuletin, kesti ulkoa tultua hikoilun tasoittuminen helposti tunninkin.

Aamupalani koostui yleensä puolentoista litran vesipullosta ja jääkaapin sisällöstä riippuen joko yhdestä tai kahdesta Fanta Orange -tölkistä. Ne upposivat kuin tyhjää vaan.

Kaljaa en ole vuosiin juonut yhtä paljon kuin tällä reissulla. Sitä meni sekä janoon että viihdekäyttöön. Ja hyvää olutta olikin. Leo, Singha ja Chang tulivat tutuiksi. Thaiviskejä Sam Songia ja Hong Thongia kului niitäkin pullotolkulla. Vaikken viskin ystävä ole lainkaan, menivät ne colan kanssa hyvin alas.

Krapuloista en kärsinyt juuri ollenkaan. Se johtui varmaan ilmastosta ja järjettömästä hikoilusta. En muutakaan selitystä ilmiölle keksi. Suomessa samoilla annoksilla seuraava päivä olisi kulunut näprätessä pizzataksin numeroa ja seuratessa sohvan pohjalta Salattujen elämien uusintoja.

Phuketin (ja varmaan koko Thaimaan) liikenne oli ensikertalaisen silmin täysin kaoottista. Autot, lavataksit, tuktukit sekä skootterit paahtoivat tuhatta ja sataa. Niiden seassa jolkutteli kulkukoiria. Suorastaan pelotti kävellä tienlaidassa, kun varsinaisia jalkakäytäviä ei ollut, suojateistä puhumattakaan. Tien ylittämisestä tuli mieleen lähinnä venäläinen ruletti.

Phuketin ravintolahinnat lähentelivät Kanarian vastaavia. Se on niin suosittu turistirysä, että hintoja on nostettu oikein urakalla vuosi vuodelta. Saarella oli arvion mukaan 400 000:sta miljoonaan ihmistä. Kukaan ei tiedä tarkkaa lukua. Suomalaisille juhliminen on toki edullista, mutta rahaa saa menemään huomattavasti enemmän kuin ennakkoon luulisi.

Venäläisturusteista moni tuttu varoitteli. Vaikka en kyseisen kansan fani vähemmässäkään määrin ole, eipä heistä haittaakaan ollut. Phuketissa käy itänaapureita vuosittain peräti 1,6 miljoonaa. Ja sen huomasi. Pelkästään meidän hotellissa, jossa ei ollut moitteen sijaa vaatimattomasta kahden tähden luokituksesta huolimatta, näkyi viisi venäläistä tv-kanavaa. Toinen suuri turistiryhmä olivat kiinalaiset.

Miksi sitten lähteä Phuketiin jos noin surkea loma oli, kuulen jo monen kysyvän? Ensinnäkin siksi, että olen ollut menossa Thaimaaseen enemmän tai vähemmän jo 90-luvun alusta saakka. Homma on vaan venynyt näihin päiviin asti. Kohde oli ehkä väärä, Thaimaasta kun paljon löytyisi muitakin paikkoja. Mutta tulipahan käytyä. Ainakaan nyt ei tunnu, että olisi mikään hinku päästä maahan kovin pian uudelleen.

Phuketin saarella (noin 50 km pitkä, 20 km leveä) ja lähisaarissa riitti paljon nähtävää. Paikalliset ihmiset olivat ystävällisiä ja hymyilivät aina, vaikka varmaan välillä vituttikin.

Valokuvia jätin muistikortille lukuisten välikarsintojen jälkeen noin 1100. Seuraavissa blogikirjoituksissani käyn kuvien kera läpi etenkin luontoretkiä, joita saarella teimme.

Vierailulla Ruissalon kasvihuoneissa

Sunnuntainen Ruissalon reissu huipentui visiittiin Kasvitieteellisessä puutarhassa. Kuudesta eri kasvihuoneesta koostuva sisäpuutarha on viiden euron pääsymaksullaan erikoinen kokemus varmasti jokaiselle, vaikka kasvit eivät muuten kiinnostaisikaan.

Viimeksi vierailin sisäpuutarhassa vajaat kaksi vuotta sitten. Uusinta sattui sopimaan koleaan sunnuntaihin kuin veitsi voihin. Kasvihuoneissa vierähtää puolisen tuntia ihan heittämällä, ellei sitten halua juosta niitä läpi.

Porukkaa oli liikkeellä niin paljon, että valokuvaaminen oli välillä hankalaa. Jostain syystä kukaan ei joko halunnut tai uskaltanut ohittaa minua, vaan ihmiset jäivät jonoiksi asti tuppisuina pällistelemään kunnes itse huomasin heidät. Tätä tapahtui ainakin viisi kertaa, oli kyseessä sitten lapisperhe tai eläkeläisryhmä.

Eipä ihme jos joskus tuntuu ettei Suomessa oikein palvelu pelaa, kun kukaan ei sano mitään. Jos joku tauno seisoo toisten tiellä kameransa kanssa, niin kai siinä voisi edes yskäistä huomion merkiksi jollei muuta saa suustaan ulos.

Runsaan ihmismäärän lisäksi kuvaamiselle asetti oman vaikeutensa parin kasvihuoneen kosteus. Linssi veti välittömästi huuruun astellessani tuloaulasta kasvien pariin. Kosteus oli harvinaisen sitkeää sorttia tällä kertaa. Pyyhkimisestä ja huoneenvaihdoista huolimatta linssin paluu normaalitilaan kesti varmaan kymmenen minuuttia.

Ruissalon kasvihuoneet on nimetty seuraavasti; Talvipuutarha, Välimeren ilmaston kasveja, Vanhan maailman tropiikki, Uuden maailman tropiikki, Araukariahuone ja Aavikoiden kasveja (Mehikasvihuone).