Kuhankuonolla grillaamassa

Sunnuntaina 12. tammikuuta oli kirpeä pakkaspäivä. Aamupäivällä tuli lähdettyä ajelemaan Kuhankuonolle, jossa kosteat polttopuut odottivat jo sytyttäjäänsä.

Tarkoituksena nimittäin oli grillata makkaraa Kurjenpesän tulipaikalla. Siisti grillikatos sijaitsee kivenheiton päässä Kuhankuonon parkkipaikasta ja seitsemän kunnan rajakivestä, josta Kuhankuono on saanut nimensäkin. Kivi on Kurjenrahkan kansallispuiston tunnetuin nähtävyys.

Alueen retkeilyreiteillä on tullut silloin tällöin käytyä kävelemässä. Tällä kertaa ei. Suurin syy moiseen oli pitkospuut, jotka tähän aikaan vuodesta ovat vaarallisen liukkaita. Kesällä ja varsinkin syksyllä grillauspaikan vierestä lähtevä Savojärven kierros on hieno elämys. Olen reitistä muutaman kerran blogiini kirjoittanutkin.

Mikään varsinainen valokuvaus ilma ei sunnuntaina ollut. Kameran akkukin hyytyi pakkasessa melkein heti alkuunsa.

Paluumatkalla poikkesimme Nautelankoskella Liedon asemalla. Sain jokusen kuvan, vaikka akku punaista kovasti vilkuttikin.

En muista nähneeni Nautelankoskella aiemmin näin valtaisaa vesimäärää. Parinkymmenen käyntikerran perusteella väittäisin siellä olevan joka kerta erilainen näky vastassa. Yhtenä kesänä valuminen oli aivan onnetonta; kuin olisi ollut puutarhaletku lorisemassa kivien välissä. Horsmakin kurkotti paraatipaikalla ja näytti oikein hyvinvoivalta. Nyt puolestaan kuohut olivat valtavat.

Vuoden ensimmäinen sunnuntaiajelu

Vuosi vaihtui sateisissa merkeissä. Vettä tuli viikkokaupalla lähes päivittäin. Se ei kuitenkaan estänyt allekirjoittanutta ja Harri Nato Leinoa lähtemästä maakunta-ajelulle sunnuntaina 5. tammikuuta.

Tätä kirjoittaessani ulkona paukkuu kuudentoista asteen pakkanen. Talvi tuli jälleen "yllättäen", niin kuin joka vuosi. Tässä tapauksessa sitä oli odotettukin, mutta kontrasti vetiseen muutaman asteen plussakeliin on silti valtava.

Alkusysäyksen puolentoista viikon takaiselle sunnuntaiajelulle antoi Turun Sanomissa ollut artikkeli, jossa kerrottiin Raision vesiosuuskunnan padoista ja niiden ylläpitokustannuksista. Muistaakseni jutussa mainittiin, että Raisio maksaa Turulle, josta ilmeisesti löytyy tämän alan osaajia,  patojen huoltamisesta 9000 euroa vuodessa per pato.

Kuvassa komeili Merttelän pato Ruskolta. Se herätti oitis mielenkiintoni; aloin tutkimaan missä moinen laitos mahtaa tarkemmin sijaita. Googlemapsin avulla paikansin Merttelän Vahdontien varrelle. Sieltä se h-hetken koittaessa helposti löytyikin.

Kuten ennakkoon arvelin, näytti Merttelän pato lehtikuvassa paljon massiivisemmalta kuin omin silmin paikalla nähtynä. Kuvaaja oli rämpinyt pitkälti alajuoksulle, josta oli ottanut varsin tyylikkään foton.

Me emme lähteneet könyämään pitkin pusikkoa niin kauas, vaan pysyttelimme lähempänä patoa. Sen ja takana olevan järven välissä meni autotie.

Säädin kamerasta mustavalkoasetuksen päälle. Ajattelin, että harmaan päivän synkkyys sen kun voimistuu. Myöhemmin iltapäivällä latasin kyseisen otoksen sosiaaliseen mediaan. Hieman yllätten siitä innostuttiin kovasti.

Kommenteissa luki muun muassa, että "vain kelluva punainen ruusu puuttuu". Pirates of Caribbean -elokuvat tulivat jollekin mieleen. Johnny Deppin esittämä merirosvohurmuri kuviteltiin laivan kannelle pullistelemaan. Panin merkille, että jokainen kommentoija oli nainen. Sohaisinko jotain feminiiniaistia vai mistä moinen into mahtoi johtua?

Ruskolta ajelimme Nousiaisiin. Keskiaikainen harmaakivikirkko ei sijaitse vanhan fraasin mukaisesti keskellä kylää, vaan jonkun matkaa sivussa.

Nousiaisten kirkko on yksi Suomen legendaarisimmista. Se on omistettu sekä Pyhälle Henrikille että Neitsyt Marialle ja rakennettiin piispa Henrikin hautakirkoksi. Tarun mukaan hänet pisti kylmäksi talonpoika Lalli Köyliönjärven jäällä 1150-luvulla.

Museovirasto on määritellyt Nousiaisten kirkon ja kirkkomaiseman yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuurimaisemista.

Lähistöltä löytyi kummallisen näköinen pelto. Tarkemmin katsottuna se osoittautui parhaat päivänsä nähneeksi auringonkukkaviljelmäksi. Alue oli sen verran luotaantyöntävän näköinen, että se saattaisi jopa pelottaa perheen pienimpiä.

Reissu päättyi Huhkon kartanolle Raisioon. Rakennus näkyy moottoritielle, josta olen sitä ohimennessä kymmeniä vuosia katsellut. Eipä ole aikaisemmin tullut mieleen käydä siellä tai edes miettiä mistä sinne pääsee.

Kartanon ohi menee hyvinhoidettu kevyenliikenteenväylä. Sen varrella menee Vaskipolku, joka esittelee rautakaudelle ajoittuvia muinaisjäännöksiä.

Muutama infotaulu tulikin vastaan, mutta tarmo ei riittänyt paikkojen tarkempaan etsimiseen. Ainakaan aivan polun varrella ne eivät sijaitse. Päätimme, että joskus sitten paremmalla ilmalla uudestaan.

Norjan kiertomatka osa 6

Viides matkapäivä kului omatoimisesti Oslossa. Sade jatkui koko melkein päivän, mikä osaltaan latisti tunnelmaa ja rajoitti menoja. Esimerkiksi terasseilla istuskelu oli täysin mahdotonta sillä kelillä. Toisaalta hyvä, koska eipä tullut imuroitua ylihintaista olutta tuopillistakaan.

Hotelimme Borsparken sijaitsi aivan ydinkeskustan tuntumassa. Siitä oli hyvä sukkuloida mihin suuntaan tahansa. Lyhyt taival melkein minne vaan.

Keskustan ulkopuolella sijaitsevalle laajalle museoalueelle meidät heitti bussikuskimme Pooke, jahka ensin hankimme turistikortit keskustan matkailuneuvonnasta. Läpyskää vilauttamalla pääsi kaikkiin museoihin sisälle.

Alueella oli esillä Norjan merenkulkuhistoriaa monessa eri kohteessa. Ensimmäisenä vastaan tuli viikinkilaivamuseo. Näyttelyhalleissa oli useita muinaisia laivanjäännöksiä, joista osa ihmeen hyvin säilyneitä. Vitriineistä löytyi kaikenmoista viikinkitilpehööriä miekoista astioihin.

Viikinkilaivamuseon valaistus oli kuvaamisen kannalta vaikea. Himmeät keinovalot ovat mielestäni pahinta siihen hommaan. Ne yhdistettynä ikkunoista kajastavaan luonnonvaloon antoivat sentään jonkunlaisen lopputuloksen.

No, museot eivät ole tarkoitettukaan valokuvaamista varten ja esimerkiksi Ruotsin kansallismuseossa Tukholmassa on valokumaaminen kiellettykin. Tai ainakin minulle tultiin huomauttamaan asiasta kun siellä kameran kanssa heiluin vuonna 1995. 

Suunnilleen kilometrin päässä viikinkilaivamuseosta sijaitseva Bygdoynes on meriaiheinen museokeskittymä.  Vierekkäin on kolme erilaista kohdetta; Fram-laivamuseo, Norjan merenkulkumuseo ja Kon-Tiki -museo.

Saapastelimme ensimmäiseksi sadetta pakoon Fram-museoon. Rakennuksen sisällä on norjalaisten pohjoisnapatutkijliden 1800-luvun lopulla käyttöön ottama Fram-laiva ja aiheeseen liittyvää esineistöä.

Museo oli erittäin hyvin koottu. Siellä oli selkeät kulkureitit ja nähtävää todella paljon.

Merenkulkumuseon kuivattujen kapakalojen tuoksun ääreltä matka jatkui Kon-Tiki-museoon. Esillä oli tutkimusmatkailija Thor Heyerdahlin palsalautta Kon-Tiki ja kaislalautta Ra II. Alukset näyttivät heiveröisiltä valtamerikäyttöön, mutta niillä Heyerdahl purjehti niin Atlanttin kuin Tyynemerenkin yli.

Heyerdahl ( 1914-2002) oli norjalainen biologi, joka tuli tunnetuksi Kon-Tiki -retkikunnan yhteydessä 1947. Porukka osoitti nykymittapuilla varsin heppoisilla aluksillaan, ettei ollut mitään merenkulullista estettä  Polynesian asuttamiselle Etelä-Amerikasta käsin. Yleisesti uskotaan, että alueelle asettautuivat aasialaiset.

Museossa oli esillä myös kattava valikoima vanhoja valokuvasuurennoksia Heyerdahlin elämänavaiheista ja saavutuksista. 

Akerhusin linnakealue Oslon ydinkeskustan tuntumassa on muureilla ympäröity laaja alue, jonne pääsee ilmaiseksi sisälle. Linnan muureilta näkyy suoraan Oslovuonolle, jossa oli valtavan kokoinen jenkkituristeja kuljettanut loistoristeilijä.

Japanilaisvieraat kameroineen olivat niin innoissaan linnasta, että eräskin nainen eteensä katsomatta kompuroi liukkaalla kivialustalla.

Muurien sisältä löytyi kuin varkain Norjan vastarintamuseo. Ulkoapäin pienen oloinen soppi osoittautui kumminkin monessa kerroksessa olevaksi laajaksi tilaksi, jossa olisi riittänyt tarkasteltavaa vaikka moneksi tunniksi.

Oslon oopperatalo valmistui vuonna 2008. Valtavia summia maksanut rakennus on ainakin hyvin erikoisen näköinen.

Taloa onkin vaikea välttää Oslossa käydessä. Edellisellä reissulla näin sen upouutena bussin ikkunasta, mutta nyt kävimme ihmettelemässä tölliä oikein katolla asti. Valkeasta marmorista ja graniitista tehdyn rakennuksen päälle nimittäin pääsee kävelemään loivia seiniä pitkin.

Rautatieaseman vieressä sijaitseva oopperatalo on rakennettu veden päälle. Siitä on suora näkymä Oslovuonoon. Taloa ei ole ainakaan ulkoapäin tarkoitettu vain korkeakultturin harrastajille, vaan tavallisille ihmisille.

Oopperatalon päällä käppäillessä tuli hieman epätodellinen olo. Vähän kuin olisi kävellyt sisälle tieteiselokuvaan. Ihmisiä istui ja nojaili siellä täällä; aivan kuin he olisivat olleet puistopiknikillä.

Perusteellisempi Osloon tutustuminen veisi paljon enemmän aikaa kuin käyttämämme puolitoista päivää, mutta hyvä näinkin.

Seuraavana aamuna alkoi paluumatka kohti Suomea. Reitti kulki Ruotsin halki Vänern-järven pohjoispään ohi kohti Mälaren-järven rantoja ja sieltä Tukholmaan. Silja Galaxyn iltalähtö Tukholmasta oli todennäköisesti loppuunmyyty, ainakin kova tungos laivalla oli.

Yhteenvetona Vuorilta vuonoille -matka oli vallan onnistunut. Aiemmin jo kritisoinkin Geirangerin vuonovisiitti- ja Peikonpolku -päivän hurjaa kiirettä, mutta muuta ruikuttamisen aihetta ei sitten löydykään.

Maisemat olivat todella hienoja. Kanssamatkustajat mukavia ja sosiaalisia, kuljettaja-matkanjohtaja kokenut asiansaosaava konkari, ruoka hyvää ja sitä oli riittävästi. Rahaakaan ei palanut juuri lainkaan, vaikka yhdessä maailman kalleimmista maista oltiinkin.

Koska matkan hintakaan ei ole ylivoimainen, kannattanee Ikaalisten matkatoimiston kevään korvalla ilmestyvää kataloogia selata sillä silmällä. Saattaa olla, että Norjan kiertomatkan reitti- ja majoitusvalintojakin on tarkistettu sitten viime kesän.