Turkulainen rokkibändi The Grammers esiintyi torstaina 24.7.2014 ravintolalaiva Papa Joessa Turussa. Jo perinteiseksi muodostunut keikka on järjestetty jo ainakin neljä kertaa vuoden välein samana ajankohtana.
Down By The Laiturista irrallaan oleva tapahtuma on Aurajoessa olevalta ranvitolalaivalta hieno veto. Pääsee kuuntelemaan ilmaiseksi kunnon rokkia. Ei tarvitse maksaa osin aivan tyhjänpäiväisistä esiintyjistä aidatulla festivaalialueella.
The Grammers on alunperin säkyläläinen orkesteri, joka voitti Rock SM:n vuonna 2002. Sen koommin kilpailua ei ole muistaakseni järjestettykään. Bändi on tehnyt viisi levyä ja uusi on parasta aikaa työn alla. Keikalla kuultiin muutama kappale, jotka todennäköisesti tulevat uudelle levylle.
Yhtyeen keikkalatinki on niin kova, että kaikenmaailman muniinpuhaltelijat ja patsaana seisovat soittajat saisivat hävetä. Vaikka Papa Joen keula ei olekaan esiintymistilaksi tehty, olivat Grammersin jampat siellä kuin kotonaan.
The Grammersilla on valtava määrä hienoja ja tarttuvia kappaleita kuten Million, 16 Years, Silver Of Zion, Black Horse, Kerosene, No Remeeder ja Thin Lizzy -pastissi Mama Save Me. Ehdottomasti Suomen parhaimpia bändejä.
Olen jo pitkään pitänyt The Grammersia yhtenä parhaimmista, ellen jopa parhaimpana, suomalaisena rokkibändinä. Orkesteri esiintyi turkulaisen ravintolalaiva Papa Joen kannella torstaina 25. heinäkuuta.
Säkylästä Turun seudulle muuttaneet kaverit ovat soitelleet yhdessä jo pitkään. Yhtye voitti Rockin Suomen mestaruuskisat vuonna 2002, mutta saavutusta moni tuskin enää muistaa.
The Grammersin yhteissoitto on niin vahvaa, että harvemmin moiseen törmääkään. Sovitukset ovat mielestäni nerokkaita, eivätkä lainat 70-luvun rokista haittaa pätkääkään. Pikemminkin päinvastoin. Yhtyeen musiikissa voi kuulla viitteitä AC/DC:sta, Thin Lizzystä, Bad Companysta, Uriah Heepistä, Deep Purplesta ja monista muista.
Papa Joen keikka oli tismalleen samana päivänä kuin vuotta aikaisemminkin. Down By The Laiturin aikaan sovitettu esiintyminen on nerokas veto ravintolalaivan henkilökunnalta.
Kovalla volyymilla esiintynyt yhtye keräsi uteliaita lähirannat täyteen. Heitä ei varmaan pahemmin kiinnostanut samaan aikaan festivaalialueella esiintynyt Jonne Aaron tai Anssi Kela. Sen sijaan kunnon rokki pysäytti.
The Grammers aloitti keikkansa jonkin verran kello 20 jälkeen. Viime kerrasta poiketen nyt oli vain yksi setti. Keikan alkuun bändi latasi heti kovimpia biisejään; Million, Kerosene ja Black Horse. Tällaisista ralleista melkein mikä tahansa muu orkesteri voisi olla kateellinen. Jonkun amerikanpellen levyttäminä ne todennäköisesti olisivat suuria hittejä.
The Grammersin vahvuutena tiukan yhteissoiton ja loistavien biisien lisäksi pidän laulaja Hannu Vainionpäätä. Hän on ehdottomasti Suomen parhaimpia vokalisteja. Nyt miehen esiintymistä rajoitti putoamisen vaara vessakatoksen päältä, mutta normaalilavalla hän heiluu kuin heinämies.
Bändiin tutustumattomien kannattaisi jo hiljalleen surffata vaikka The Grammersin kotisivuille tai hankkia heidän levyjään. Niitäkin kun on ilmestynyt jo viisi kappaletta.
Alunperin säkyläläinen The Grammers voitti kymmenkunta vuotta sitten Rockin SM-kisat. Titteli ei tuonut mukanaan mainetta ja mammonaa, mutta bändin nimi jäi asianharrastajille mieleen.
Turkulaistunut orkesteri on nyt vuosien jälkeen todella kovassa iskussa. Down by the Laituri -viikolle sijoittunut keikka ravintolalaiva Papa Joessa oli koko festivaalin parasta antia, vaikkei tapahtuma varsinaisesti edes kuulunut viralliseen ohjelmistoon. Papa Joe on kumminkin aidatulla ranta-alueella lähellä DBTL:n pääalueen porttia.
Hannu Vainionpää venyttää äänihuuliaan.
Tapasin sattumalta alkuillasta turkulaisen, baareissa viihtyvän pitkänlinjan rocktaiteilijan. Hän kummasteli nykyistä rap- ja hip hop -meininkiä. Valitteli, ettei kunnon rokkia näe enää misssän. Jollei tämä elämäntapaintiaani olisi ollut niin heikossa hapessa, olisin pyytänyt häntä mukaan Papa Joeen. Siinä nimittäin oli rokkia koko viikon tarpeiksi.
Grammersin aloitusajaksi merkitty 20:00 oli juuri sopiva. Bändin roudatessa kamojaan lavalle laivan keulaan, alkoi ilma yllättäen näyttää synkältä. Siihen asti aurinko porotti ja oli hieno kesäkeli.
Sade kuitenkin päätti alkaa vasta keikan loputtua. Sikäli sopivasti tulikin, että viimeisen biisin ja ukkoskuuron välillä oli noin minuutti. Sääli vaan bändin soittovehkeitä jos pahasti kastuivat. Toivottavasti ainakin kitarat saatiin pelastettua.
Yhtyeen setti oli kooste tähänastisen tuotannon parhaista paloista. Loppupuolella tuli muutama vieraampi kappale, jotka varmaan nekin olisivat tutuimpina menneet paremmin muiden joukossa. Muuten keikka oli yhtä ilotulitusta.
Grammersilla alkaa olla valtava määrä toinen toisiaan hienompia ralleja. Sellaiset biisit kuten Black Horse, Another Lick Another Time, Mama Save Me, 16 Years, Million, Silver of Zion, Kerosene tai No Remeender ovat täysin vertailukelpoisia minkä tahansa maailmanluokan bändin tuotostenkin kanssa. Siihen nähden Grammersin soisi saavan paljon suurempaa suosiota.
Papa Joen keulassa olevalla lavalla ei ole pahemmin tilaa heilua, mutta kuusimiehinen Grammers näytti mahtuvan sinne vaivatta. Rumpali Jussi Vuolaa en nähnyt kertaakaan, mutta ainakin kitaristi Hannu Huitulla ja laulaja Hannu Vainionpäällä oli sen verran tilaa, että showmeininki oli taattu.
Jos tykkää vaikka Thin Lizzystä, Deep Purplesta, AC/DC:sta, Uriah Heepistä, Hurriganesista, Havana Blackista tai retrorockista ylipäätään, pitäisi The Grammersin olla aivan ehdoton valinta.
Facebookia aristelevat tuttavat eivät tiedä, että tiedonkulku sitä kautta on ihan toista luokkaa kuin perinteisillä vehkeillä. "Mielummin tapaan kavereitani henkilökohtaisesti", "Soitan sitten, jos on jotain asiaa" ja muuta vastaavaa saattaa kuulla. Omapa on asiansa, mutta ilman Facebookia esimerkiksi minulta olisi tämä torstai-iltainen keikka jäänyt väliin.
Ravintolalaiva Papa Joessa Turussa esiintyi kahden setin verran kokoonpano nimeltä D.U.O. Nimen takaa löytyy The Grammers -yhtyeen laulaja Hannu Vainionpää ja kitaristi Ville Vesalainen. The Grammers Duo olisi ehkä jokseenkin järkevämpi nimivaihtoehto. Nyt nimestä ei pysty päättelemään yhtään mitään.
Kumppanukset esittivät vanhoja rokkibiisejä laidasta laitaan. Pääosin biisivalinnat kallistuivat 70-luvulle, tuoreimmat olivat parinkymmenen vuoden takaa (Pearl Jam -renkutus Alive). Kavereilla on selvästi rokkihistoria hallussa ja ohjelmisto hyvin valittu. Harmi, ettei yhtään The Grammersin biisiä ollut (kai) joukossa.
Vähän iltaseitsemän jälkeen alkanut keikka piti sisällään muun muassa biisejä kuten Hair Of The Dog (Nazareth), Symphony Of Destruction (Megadeth), Killed By Death (Motörhead), Dream On (Aerosmith), Dust In The Wind (Kansas), The Idol (WASP), Little Darling (Thin Lizzy), Highway To Hell (AC/DC), Iron Man (Black Sabbath), Hoo Myself (Havana Black) ja Baba O'Riley (The Who).
Oppia ikä kaikki. Ihmettelin nimittäin Little Darlingin mukanaoloa. Tunnen kappaleen Pretty Maidsin Red, Hot And Heavy -levyltä (-84). Kitaristi Vesalainen puolestaan kertoi biisin olevan Thin Lizzyn tuotantoa. Pikainen nettiselaus paljastikin, että Little Darling on Lizzyn tuotantoa vuodelta 1974.
Vesalainen on tyylitajuinen kitaristi. Vainionpää puolestaan on Suomen parhaimpia laulajia ja kunnon showmies. Vaikka hän välillä sortuikin lievään ylidramatisointiin tiettyjen biisien kohdalla, homma ei lähtenyt käsistä.
