Henna Ekvallan rantahiekalla

Talvisen loskasään ja ankeuden keskellä on aikaa kaivella vanhoja kuva-arkistoja. Vastaan tuli Kingston-merkkinen muistikortti, joka lykkäisin koneeseen. Sieltä löytyi kesäisiä rantakuvia tamperelaisesta Henna Peltosesta. Henna on viihdelehtienkin sivuilta tuttu tanssija, malli ja fitness-urheilija.

Nämä kesällä 2014 Turun Satavan saaressa Ekvallan uimarannalla otetut kuvat jäivät aikoinaan blogissani julkaisematta. Henna on joitain kuvia omissa yhteyksissään käyttänyt. Saman päivän kuvaussatoa löytyy täältä http://kaislatuuli.blogspot.com/2015/03/henna-friskalanlahdella.html

Henna on todellinen harrastajakuvaajan unelmamalli. Samaisen iltapäivän aikana kuvattiin parissa muussakin miljöössä Turun saarilla. Pitäisi etsiä nekin ruudut ja pistää jossain vaiheessa näytille.

Korvensuunkosken lumimaisemat

Mynämäen Korvensuunkoskella on tullut tavaksi käydä noin kerran vuodessa. Viimeksi moinen tapahtui kaksi viikkoa sitten lauantaina 26. tammikuuta.

Turun seudulla oli tuolloin runsaasti lunta ja pakkastakin viitisentoista astetta. Lisää valkoista tipahteli taivaalta jatkuvalla syötöllä helmikuun ensimmäisellä viikollakin. Itse lomalin tuolloin etelän auringossa, joten vältyin suurimmalta lumi-infernolta. Samalla kun siemailin drinkkejä palmun alla, luin netistä kotimaan ongelmallisesta lumitilanteesta.

Jostain syystä Korvensuunkoskella käyntini ovat tainneet ajoittua aina alkuvuoteen. Lumitilanne muistaakseni ei ole ennen ollut tällainen, joten kosken partaalle on päässyt vaivatta kävelemään. Nyt en edes yrittänyt rämpiä hangessa kovin pitkälle. 

Vähän erinäköistä maisemaa Korvensuunkoskelta tallentui neljä vuotta sitten tammikuussa. http://kaislatuuli.blogspot.com/2015/01/tammikuinen-korvensuunkoski.html

Ultra Bra - Sokeana hetkenä

Ultra Bra - Sokeana hetkenä (WSOY) on Ville Similän ja Mervi Vuorelan kirjoittama kirja suositusta Ultra Bra-orkesterista, joka toimi 1990-luvun puolivälistä vuosituhannen alkuun.

Viime elokuussa 2018 julkaistu kirja oli jopa Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaana. Paksuhkossa teoksessa käydään läpi yhtyeen tarina sen jäsenten kertomana.

Parikymmentä vuotta sitten en voinut sietää Ultra Brata. Sitä ei päässyt pakoon missään, kun pääjehu Kerkko Koskisen kynäilemät kappaleet soivat joka tuutissa. 70-lukuista taistolaista laululiikeperinnettä jatkanut orkesteri saavutti käsittämättömän suuren suosion ja sen levyt myivät huikeita määriä.

Pelkkä ajatuskin siitä, että suomalaisnuoret hoilaavat vasemmistoa ja kommunisteja ihannoivia lauluja sai niskavillani pystyyn. Ultra Bran helsinkiläiset kulttuurikotien kasvatit olivatkin hetken inhokkilistallani suunnilleen Stalinista seuraavina.

Kieltäydyin tykkäämästä Sinä lähdit pois-kappaleesta, vaikka se hieno biisi onkin. Edes sievä laulaja Terhi Kokkonen ei saanut viisariani värähtämään, koska hän sattui olemaan väärässä bändissä.

Yhtyettä tuli toki seurattua koko sen uran ajan melko tiiviisti. Varsinkin rocklehti Rumba oli bändin kintereillä jatkuvasti, eikä nuorten musiikkiohjelma Jyrkikään päästänyt orkesteria helpolla. Valtamediassakin Ultra Brata oli vaikea väistellä.

Rokkifestareilla näin bändin monta kertaa, vaikka joskus jopa yritin poistua kuuloetäisyydeltä. Down By The Laituri, Tammerfest, Ruisrock, Ankkarock, Provinssirock. En koskaan tutustunut yhteenkään yhtyeen kahdestatoista jäsenestä, vaikka heitä saattoi festareilla liikkuessani ja Helsingissä hetken asuessani tullakin vastaan.

Olin iloinen kuin Ultra Bra lopetti varsinaisen toimintansa vuonna 2001. Paluun lavoille se teki 2017, mutta ei jatkanut aktiivista uraansa.

Kaverilta lainaamani Ultra Bra-kirja oli mukanani lomareissulla Egyptissä. Melko myöhäisessä vaiheessa viikkoa uskalsin tarttua siihen. Mutta kun niin kävi, kahlasin kirjan läpi vauhdilla.

Kirja on täynnä sujuvaa tekstiä ja mielenkiintoista ajankuvaa. Se palauttaa mieleeni etenkin 90-lopun kesäfestarit. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin suhteeni poliittiseen laululiikkeeseenkin on hieman pehmentynyt. Ultra Brasta puhumattakaan.

Nelli Pitkäsalmen pakkasissa

Kuluvan kuun aikana on Lounais-Suomessakin ollut kunnon vanhan ajan talvi. Toiset tykkää ja toiset ei. Lämmityskustannukset nousevat pilviin, autot toimivat miten sattuu ja on helvetin kylmä. Lasketteluyrittäjät hurraavat, sähköyhtiöiden pomot sytyttävät paksun sikarin ja luontovalokuvaajat saattavat innostua räpläämään kameroitaan tavanomaista enemmän.

Ilmastonmuutoksesta on toitotettu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana siihen malliin, että ihmiset on saatu uskomaan siihen Donald Trumpia lukuunottamatta. Kun parin sentin loskakerroksen sijaan lunta tupruttaakin kasoittain ja pakkanen panee oikein urakalla, ollaankin ihmeissään.

Turussa teiden kunnosta vastaava Kuntec meni ja myi tiekarhunsa pois luullen, ettei kaupunkiin tule enää koskaan talvea. Kadut ovat tällä hetkellä surkeassa kunnossa.

Tammikuun viimeisenä viikonloppuna Turun seudulla oli 15-20 asteen pakkanen. Luonto oli todella komea lumisine puineen ja kasveineen. Sekä lauantai että sunnuntai piti tietenkin hyödyntää valokuvausharrastuksen parissa. Lauantaiset joutsenkuvat julkaisinkin jo. Löytyvät linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2019/01/kolkannokan-joutsenet-26-tammikuuta.html

Sunnuntaina suuntasin pakkasta uhmaten turkulaisen harrastajamalli Nellin kanssa kuvaamaan Turun ja Kaarinan rajamaille Katariinanlaaksoon ja viereiselle Pitkäsalmelle.

Loppujen lopuksi ei tehnyt tiukkaakaan olla noin tunnin verran ulkoilmassa. Etenkään kun tuulta ei ollut nimeksikään. Edes kameran akkua ei tarvinnut vaihtaa, vaikka pakkasella se voi hyytyä nopeastikin.

Nelli oli jälleen aivan loistava malli. Ajoituksemme olisi vaan saanut olla puolisen tuntia aikaisempi. Alkoi meinaan hämärtää kesken kaiken. Rauvolanlahdelle hylätyn Susanna-laivan oli lopuksi tarkoitus toimia kuvausmiljöönä, mutta valoa ei enää riittänyt. Ehkä tässä talven mittaan vielä menemme sinne uudelleen.

Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Kolkannokan joutsenet 26. tammikuuta

Tänään tuli käytyä ajelulla Kustavissa ja Mynämäellä. Palatessa Turkuun koukkasin Ruissalon kautta. Kamera oli luonnollisesti mukana jos jotain mielenkiintoista kuvattavaa sattuisi ilmestymään linssin eteen.

Olin aivan varma, että näin hienolla ilmalla Saaronniemen parkkipaikka Ruissalon kärjessä olisi pullollaan autoja. Ihmetys olikin suuri, kun kaaroja oli vain kourallinen. Ulkoilukeli oli kumminkin melkeinpä loistava, ellei kahdeksan asteen pakkasen antanut haitata menoa.

Olin Saaronniemessä joskus siinä kolmen ja neljän välillä, jolloin on tähän aikaan vuodesta yhä valoisaa. Toista oli vielä joulukuussa, kun puoli kolmen maissa hämärä alkoi jo haitata aktiviteetteja.

Lähdin ilman sen kummempia odotuksia kuvauskohteiden suhteen tavanomaiselle lenkilleni Kolkannokkaan. Viikko sitten lauantaina en nähnyt ainuttakaan joutsenta lähivesillä, vaikka niitä yleensä tuppaa olemaan paljonkin. Nyt sen sijaan tärppäsi.

Ruissalon kyhmyjoutsenet ovat aika kesyä sorttia. Edes muutaman metrin päähän jään reunalle töllistelemään painellut koira ei niitä hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Enkä minä tai muutkaan linnuista innostuneet kuvaajat, joita alkoi parveilla ympärilläni siihen malliin, että yhteentörmäykset olivat lähellä.

Vaikka ulkoilu luonnossa yleensä nannaa tekeekin, olisi mukava saada hyviä kuviakin siinä samalla. Joskus se onnistuu ja joskus ei juuri lainkaan. Tällä kertaa voisi todeta, että on kai sitä huonompiakin fotoja tullut otettua.

Da Da (kuulat sekaisin) - tribuutti Popedalle

Viime vuosikymmenellä oli muotia julkaista kokoelmalevyjä, joissa eri artistit versioivat jonkun suositun yhtyeen tuotantoa. Tällaisia albumeita kutsutaan tribuuttilevyiksi.

Suomessa moisen kunnian kohteeksi ovat päässeet ainakin Eppu Normaali, Lasse Mårtenson, Tapio Rautavaara, Leevi & The Leavings, Klamydia, Dingo ja Popeda, jonka tribuuttilevyn löysin taannoin turkulaiselta kirpputorilta vaivaiseen euron hintaan.

Euroa enempää Popedan tribuuttialbumista ei olisi kannattanut maksaakaan. Se kun on täysin juosten kustu kokonaisuus, jonka julkaiseminen tällaisenaan on jopa vähän kyseenalaista. Vuonna 2008 ilmestynyt levy ei nimittäin tee kunniaa suomirokin ikonille Popedalle, vaan lähinnä nöyryyttää sitä.

Suurin osa raidoista on kammottavaa sontaa. Onkin pieni ihme, että jopa levy-yhtiö Poko Rekordsin löysästä seulasta ovat näin onnettomat versiot menneet läpi. Tosin se ei himmennä Popedan usein loistokkaita originaalikappaleita, vaan päinvastoin kiihdyttää halua kuunnella niitä.

Olin aikaisemmin kuullut CMX:n version Hulluista koirista ja Yön esittämän Yö-kappaleen, joka on Popedan Mustat enkelit-albumin (-82) tähtihetkiä.  Molemmat toimivat hienosti.

CMX on sovittanut omansa melko kummalliseksi, joskin onnistuneesti. Yö on perinteisempi ja se käy Olli Lindholmin orkesterille muutenkin kuin nimensä puolesta. Ymmärtääkseni hirvittävästä krapulasta ja liskojen yöstä kertova kaunis kappale sopisi huonosti esimerkiksi vaikkapa Anna Abreun tai Elastisen repertuaariin. Kummallakaan tuskin on omakohtaista kokemusta asiasta.

Albumin parhaaseen antiin lukeutuu myös Eppu Normaalin esittämä Huummetta, jonka yhtye on versioinut aivan eppumaiseksi. Aiheensa puolesta kappale luontuisi varmaan muillekin levyn bändeille.

Popeda vuonna 1982. Costello Hautamäki, Jyrki Melartin, Pate Mustajärvi, Arwo Mikkonen ja Kai Holm. 

Heikkoja näkemyksiä komeista alkuperäisbiiseistä sitten riittääkin. Muutama pääsee rimaa hipoen plussan puolelle, mutta esimerkiksi Stalingrad Cowgirlsien Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen), iRonican Kaasua, komisario Peppone ja jopa Apulannan Kuuma kesä olisi voitu suosiolla jättää tekemättä.

Dave Lindholmin Jos joet olis... sen sijaan olisi pikku muutoksilla vallan mukava ralli. Nyt hänen slide- tai pullonkaulakitarointinsa menee täysin överiksi kun vanha mestari vetelee aivan eri riffiä kuin alkuperäinen. Laulukin on miksattu liian pintaan. Parhaassa kolmanneksessa kumminkin.

Juho Juntusen taiteilemat kannetkin ovat vähän niin ja näin, eikä halpisvaikutelma varmaan lisännyt potentiaalisen ostajakunnan kiinnostusta levykaupassa asioidessa. Jos joku haluaa ostaa levyn pois eurolla, niin eiköhän tehdä kaupat!