Ultra Bra - Sokeana hetkenä

Ultra Bra - Sokeana hetkenä (WSOY) on Ville Similän ja Mervi Vuorelan kirjoittama kirja suositusta Ultra Bra-orkesterista, joka toimi 1990-luvun puolivälistä vuosituhannen alkuun.

Viime elokuussa 2018 julkaistu kirja oli jopa Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaana. Paksuhkossa teoksessa käydään läpi yhtyeen tarina sen jäsenten kertomana.

Parikymmentä vuotta sitten en voinut sietää Ultra Brata. Sitä ei päässyt pakoon missään, kun pääjehu Kerkko Koskisen kynäilemät kappaleet soivat joka tuutissa. 70-lukuista taistolaista laululiikeperinnettä jatkanut orkesteri saavutti käsittämättömän suuren suosion ja sen levyt myivät huikeita määriä.

Pelkkä ajatuskin siitä, että suomalaisnuoret hoilaavat vasemmistoa ja kommunisteja ihannoivia lauluja sai niskavillani pystyyn. Ultra Bran helsinkiläiset kulttuurikotien kasvatit olivatkin hetken inhokkilistallani suunnilleen Stalinista seuraavina.

Kieltäydyin tykkäämästä Sinä lähdit pois-kappaleesta, vaikka se hieno biisi onkin. Edes sievä laulaja Terhi Kokkonen ei saanut viisariani värähtämään, koska hän sattui olemaan väärässä bändissä.

Yhtyettä tuli toki seurattua koko sen uran ajan melko tiiviisti. Varsinkin rocklehti Rumba oli bändin kintereillä jatkuvasti, eikä nuorten musiikkiohjelma Jyrkikään päästänyt orkesteria helpolla. Valtamediassakin Ultra Brata oli vaikea väistellä.

Rokkifestareilla näin bändin monta kertaa, vaikka joskus jopa yritin poistua kuuloetäisyydeltä. Down By The Laituri, Tammerfest, Ruisrock, Ankkarock, Provinssirock. En koskaan tutustunut yhteenkään yhtyeen kahdestatoista jäsenestä, vaikka heitä saattoi festareilla liikkuessani ja Helsingissä hetken asuessani tullakin vastaan.

Olin iloinen kuin Ultra Bra lopetti varsinaisen toimintansa vuonna 2001. Paluun lavoille se teki 2017, mutta ei jatkanut aktiivista uraansa.

Kaverilta lainaamani Ultra Bra-kirja oli mukanani lomareissulla Egyptissä. Melko myöhäisessä vaiheessa viikkoa uskalsin tarttua siihen. Mutta kun niin kävi, kahlasin kirjan läpi vauhdilla.

Kirja on täynnä sujuvaa tekstiä ja mielenkiintoista ajankuvaa. Se palauttaa mieleeni etenkin 90-lopun kesäfestarit. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin suhteeni poliittiseen laululiikkeeseenkin on hieman pehmentynyt. Ultra Brasta puhumattakaan.

Ultra Bran paluusta

Kuluneella viikolla olin lomamatkalla Teneriffalla. Hotellin nettipäätteeltä huomasin Soundi -lehden julkaiseman uutisen, jonka mukaan Ultra Bra tekee paluun.

Kyseessä on 90-luvun lopulla jättimenestyksen saavuttanut 12 hengen poppiorkesteri, joka esitti 70-luvun kommutistiviisut mieleen tuonutta poliittissävytteistä musiikkia. Rikkaiden helsinkiläisperheiden lapset olivat muka kovinkin hurjia vasemmistoaktiiveja.

Ultra Bra on kiinnitetty ensi kesäksi ainakin kolmelle kesäfestivaalille kuten Ruisrockiin. Yhtyeeltä välttyminen oli aikoinaan silkka mahdottomuus, koska sitä näki ja kuuli joka tuutissa. Jospa tuo nyt jollain konstilla onnistuisi.

Sen verran kumminkin täytyy antaa myöten, että Sinä lähdit pois on hyvä kappale. Samoin orkesterin pianistin ja säveltäjän Kerkko Koskisen Ultra Bran hajoamisen jälkeen ilmestynyt soolobiisi Sateentekijä.

Kaikesta yhtyettä kohtaan tuntemastani negatiivisuudesta huolimatta tein vuonna 2001 puhelinhaastattelun Ultra Brasta Sue -lehteen, kun kerran pyydettiin. Muistaakseni juttu liittyi bändin lopettamispäätökseen ja jäähyväiskiertueeseen.

Langan toisessa päässä oli yhtyeen rumpali Antti Letku Lehtinen. Mies tunnettiin jossain piireissä kovana pornoheikkinä, joten pakollisten musiikkiaiheiden lisäksi päätin kysellä häneltä vähän muutakin kuin tavanomaisia musiikkikysymyksiä. Kaveri olikin heti mukana juonessa ja oikein innostui kun tivasin häneltä suosikkipornoleffoja. Mainittua tuli ainakin elokuva nimeltä F. Siinä suunnattoman kokoinen jättivittu jahtaa miehiä ja lopuksi syö ne. Haastattelua ei jostain syystä koskaan julkaistu.

Yön Kiitos ja kunnia HK Areenalla

Lauantaina 26. marraskuuta Turun HK Areenalla esiintyi Yö. Porilaislähtöinen orkesteri juhlistaa 30-vuotista taivaltaan konserttikiertueella, joka kattaa isoja halleja ympäri Suomenmaan. Kiertueen nimi on Kiitos ja kunnia.

Kuusimiehiseksi kasvanut Yö esiintyi Turussa lisäjäsenillä vahvistettuna. Taustalaulajina toimivat omillaankin megasuosittu iskelmälaulaja Suvi Teräsniska sekä minulle aikaisemmin tuntemattomat Annika Eklund ja Miina Mikkonen. Yöhön sen alkutaipaleella 80-luvulla kuulunut Jussi Hakulinen oli hänkin mukana.

Turun konsertissa oli yleisöä laulaja Olli Lindholmin välispiikin mukaan viisi tuhatta. Aikamoinen määrä. Liput maksoivat 34 euroa.

Krääsämyyntiä.

Heti hallin pihalla törmäsin kustavilaisiin tuttuihini. Joukkio oli pikkubussilla liikkeellä pikkujoulua viettämässä. Myöhemmin bongasin heidät yläkatsomosta käsin vip-alueella, joka oli jäälle aidattu erillinen lohko. Vip-liput maksoivat 135 euroa. Se sisälsi ainakin sisäänpääsyn ja ruokailun. Juomien määrästä en tiedä, mutta luulisi tuohion hintaan saavan muutakin kuin pari joulukinkun siivua.

Hyvin tärkeät ihmiset (VIP) ruokailevat.

Yleisön ikärakenne oli melko iäkästä. Väittäisin, että konsertin keski-ikä oli ainakin 50 vuotta, ellei jopa enemmän. Tunsin itseni nuoreksi tuossa joukossa. Samalla tajusin, että se Yö, jonka näin ensimmäisen kerran keikalla syksyllä 1984 Kalannin Urheilutalolla, on enää muisto vain. Nykyinen Yö on iskelmäorkesteri, josta tykkäävät katsomossa kohteliaasti taputtaneet vanhat mummotkin.

Näkemistäni lukuisista Yö-keikoista bändi oli rankimmillaan kesällä 1999 Tammerfestissa Tampereella. Tulliklubilla soittanut yhtye luukutti niin rajusti, että musiikin saattoi luokitella jopa heviksi tai ainakin hard rockiksi. Kitaristit Markku Petander ja Jani Viitanen vinguttivat keppejään niin perkeleesti, että Yön muutenkin raskain kappale Lasisilmä sai vielä kovemman käsittelyn. Bändi kuulosti lähes Judas Priestiltä, niin hullulta kuin se nyt voikaan tuntua!

Melko pian tuon jälkeen, uuden vuosituhannen alkuvuosina, Olli Lindholm hajoitti yhtyeen ja uusi kokoonpano alkoi tehdä entistä kevyempää ja iskelmällisempää musiikkia. Sillä tiellä Yö on yhä. Suositumpana kuin koskaan.

HK Areenalla Lasisilmä kuultiin hittipotpurissa, jonka lauloivat vierailevat naistähdet. Se, ja muut samassa rytäkässä tulleet kappaleet, oli sovitettu iskelmäksi. Paikoin tyttöjen kiekumisesta tuli mieleen 90-luvulla vaikuttanut kommunistibändi Ultra Bra.

Yö-päällikkö Olli Lindholmin ääni on nähnyt parempiakin aikoja. Pelkästään miehen puhe välispiikkien aikana kuulosti tuskalliselta. Lindholmin tauot herättivät kummastusta useammassakin paikallaolijassa. Mies poistui lavan taakse tuon tuosta, jolloin mikrofoniin ääntelivät naisvieraat kukin vuorollaan, basisti Jukka "Jay C. Blade" Lewis ja Jussi Hakulinen. Näistä Hakulisen osuudet, laskujeni mukaan kuusi biisiä, toimivat parhaiten.

Jukka Lewiksen laulamat tyhjänpäiväiset puoli-iskelmät olisi voinut jättää setistä pois. Tuleekin mieleen, kuinka hänen kaltainen hevimies edes kehtaa esittää moisia itkuvirsiä. Yön klassikkobiisien kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, joten tarjolle jää vain Lindholmin paikkaamisen mahdollisuus.

Vaihteeksi Olli Lindholm laulamassa.

Soiton puolesta Yön kaverit ovat ammattilaisia. Entinen Nuket- ja Michael Monroe -kitaristi Daffy Terävä osaa käsitellä kuusikielistään miehen ottein, vaikka Yön nykylinja sitä pahasti rajoittaakin. Jukka Lewis on ammattilainen basson varressa ja entistä Horsepower -rumpali Ari Toikan työskentelyä oli suorastaan ilo seurata. Pianon takana istunut Mikko Kangosjärvi jäi hiukan statistiksi, enkä nähnyt vilaustakaan Jari Latomaasta, jonka piti esitteen mukaan soittaa koskettimia, akustista kitaraa ja vielä taustalaulaakin.

HK Areena oli oikea valinta Yön keikkapaikaksi. Kylpylähotelli Caribian muuten oiva sali ei olisi millään riittänyt tällaiselle yleisömäärälle. Luullakseni yleisö suurimmaksi osaksi sai sitä mitä hakikin, vaikka biisilistassa olisi ainakin minun mielestäni ollut rutkasti korjattavaa.