Kökarissa osa 5 - Linnoitusten rauniot Kalenissa

Eräs Kökarin matkan mielenkiintoisimmista ja komeimmista paikoista löytyi Kalenista, aivan merivartiostoaseman välittömästä läheisyydestä. Ryhmäämme kiinnosti vanhojen sotilaspatterien jäännökset ylhäällä kallion päällä.

Kalenin alueelta Kökarin länsirannalta avautuu huikeat näkymät länteen ja pohjoiseen. Harmaan peruskallion notkelmissa on rehevää saaristokasvillisuutta. Jopa pronssikaudella eläneiden hylkeenpyytäjien toimista on löydetty merkkejä. Alueella kulkee luontopolku, jonne Kaj Ahlroth sujahtikin välittömästi geokätköjä etsimään.

Venäläiset perustivat vuonna 1915 Kalenin Vålbergille radio- ja valtonta-aseman. Vuotta myöhemmin alkoivat Turun ja Ahvenanmaan saaristoasemaan kuuluneen rannikkopatterin rakennustyöt.

Syksyyn 1917 mennessä se oli jo osittain käyttövalmiina. Patteriin kuului kolme 120 mm:n kaksipiippuista tykkiä betonivallin suojassa. Tykkien takana oli 130 miehelle mitoitettu kasarmi. Patterista Sandvikin satamaan johti kapea rautatie, jota pitkin tavaraa siirrettiin hevosvoimin. Rakennustyöt loppuivat tammikuussa 1918 ja se jäi keskeneräiseksi.

Suomi, Ruotsi ja Saksa sopivat samana vuonna Ahvenanmaan linnakkeiden purkamisesta. Kökarin rannikkopatteri purettiin 1919. Suomen laivasto otti haltuunsa tykistövarustuksen, rakennukset myytiin ja betonirakenteet räjäytettiin.

Talvisodan alussa Kökar miehitettiin toisen kerran. Joulukuun toinen päivä 1939 Kökariin saapui satakunta suomalaissotilasta. Kolme 152 mm:n kanuunaa asennettiin väliaikaisille telineille vanhan patterin paikalle. Venäläiset pommikoneet lensivät säännöllisesti Kökarin yli, ei aseita kuitenkaan käytetty.

Talvisodan päätyttyä maaliskussa 1940 Kökariin päätettiin rakentaa pysyvä linnake. Työt pysähtyivät heinäkuussa, kun Neuvostoliitto vaati Ahvenanmaan demilitarisointia. Aseet ja parakit siirrettiin Turun saaristoon Alskärin saareen, jonne perustettiin väliaikainen linnake. Keskeneräiset rakenteet räjäytettiin lokakuussa 1940.

Jatkosodan alkaessa 1941 Kökar miehitettiin kolmannen kerran 25 vuoden sisällä. Alskäristä tuotiin aseistus takaisin ja seuraavina vuosina paikalle rakennettiin pysyvä linnake. Siihen kuului kolmisenkymmentä rakennusta, tulenjohtotorni, kolme 152 mm:n kanuunaa, bunkkeri ja useita kiinteitä konekiväärin jalustoja.

Rakennushankkeista suurin oli 50 metriä pitkä tunneli, jossa oli lämmitys- ja tuuletushuone, asuintilat 120 miehelle ja tulenjohtokeskus. Sivutunnelissa oli kenttäsairaala ja erillinen leikkaussali ja kahdeksanpaikkainen vuodeosasto.

Aseleposopimuksessa syyskuussa 1944 Suomi ja Neuvostoliitto sopivat jälleen Ahvenanmaan demilitarisoimisesta ja Kökarin linnake purettiin. Rakennukset räjäytettiin keväällä 1945.

 

Louhimiehen Tuntematon sotilas

Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestyneestä romaanista Tuntematon sotilas tehty kolmas elokuvaversio sai ensi-iltansa viime viikon perjantaina 27. lokakuuta.

Elokuva pohjautuu Linnan kirjasta vuonna 2000 julkaistuun sensuroimattomaan versioon Sotaromaani. Se kertoo jatkosodasta, joka käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25.6.1941-19.9.1944.

Avausviikonloppunaan Aku Louhimiehen ohjaama elokuva sai peräti 121 827 katsojaa. Se on kotimaisen elokuvan paras avaustulos kautta aikojen. Noin 50 000 ihmistä on kuulemma nähnyt leffan ennakkonäytöksissä.

Kannoin korteni kekoon ja kävin lauantaina 28. lokakuuta Turun Kinopalatissa katsomassa Tuntemattoman. Valtava sali oli käytännössä täynnä, vain ensimmäisessä rivissä näytti olevan jokunen vapaa paikka. Porukkaa jättimäiseen tilaan mahtuu muistaakseni viisi ja puoli sataa. Seinän takana oli menossa vastaava näytös ja yläkerran pienememmässä salissa englanniksi tekstitetty versio.

Etenkin Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen, Edvin Laineen vuonna 1955 ohjaama versio on suomalaisille lähes pyhä. Olen katsonut sen viimeksi kokonaan joskus pikkupoikana, vaikka elokuvaa näytetäänkin melkein joka itsenäisyyspäivä televisiossa. Pätkiä sieltä täältä on toki tullut nähtyä useinkin. Olen kokenut elokuvan liian pitkäksi ja puuduttavaksi.

Kakkosversio, vuonna 1985 valmistunut Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas on sekin jäänyt jotenkin paitsioon. Jonkinlainen muistikuva on, että leffa katsottiin armeija-aikana omatoimisena sunnuntaiviihteenä vuonna 1990.

Koska en ole Linnan kirjaakaan lukenut, pystyin katsomaan Louhimiehen Tuntematonta käytännössä aivan uutena elokuvana, ilman taakkaa aiemmista versioista. Toki sotilaiden sukunimet ja jotkut tunnetut repliikit tiesin, mutta muuten en juurikaan osannut verrata tätä edeltäjiinsä. Sain elokuvasta varmasti aikalailla erilaisen kokemuksen kuin ne, jotka vahtasivat valkokangasta vanhat Tuntemattomat mielessä vilkkuen.

Louhimiehen Tuntematon on hyvin kuvattu, leikattu ja pääosin näyteltykin. Sodankäynti ja taistelukohtaukset ovat täysin kansainvälistä tasoa - luodit vinkuvat, kraanaatit räjähtelevät ja veri lentää kuten genren leffoissa pitääkin. Seitsemän miljoonan euron budjetti on tämän mahdollistanut.

Henkilöistä eniten esillä oleva Eero Ahon esittämä Rokka on kylmäverinen tappaja, jonka hempeää puolta näytetään välillä kotirintamalla Lyytinsä kainalossa.

Melko vaatimattoman roolin tekevän Paula Vesalan (Lyyti) ja Ahon saunakohtaus on ollut esillä mediassa yllättävän paljon. Jotenkin luulisi sotaleokuvassa aivan eri asiat kiinnostavan. Jopa eräs kaverini kyseli innoissaan puhelimessa, että "Oliko Vesalalla hyvä kroppa?". Kun vastasin kieltävästi, kuului luurin toisesta päästä ihmettelevää mutinaa ja hymähtelyä.

Elokuvan kuuluisimmat näyttelijät ovat tyhjänpäiväisinä koomikkoina mainetta niittäneet Aku Hirviniemi (Hietanen) ja Jussi Vatanen (Koskela). Muissa päärooleissa ovat minulle aiemmin täysin tuntemattomat Hannes Suominen (Vanhala) ja Johannes Holopainen (Kariluoto). Kaikki tekevät kelpo roolisuoritukset. Etenkin viimeksi mainittu, jolle voi povata ruusuista tulevaisuutta alalla.

Louhimiehen elokuva kestää kolmisen tuntia, kuten aikaisemmatkin Tuntemattomat. Ehkä perinne näin vaatii, mutta leffasta olisi voinut kivuttomasti pätkäistä vaikka 45 minuuttia pois, niin kyseessä olisi huomattavasti katsojaystävällisempi tapaus. Vaikka kuvaus- ja leikkaustyyli ovatkin nykypäivää, itse tarinasta ei ole uskallettu karsia.

Uusi Tuntematon on saanut pääasiassa ylistäviä arvosteluja. Jonkinmoinen kohu nousi, kun Helsingin Sanomien Juho Typpö antoi elokuvalle vaivaiset kaksi tähteä viidestä.

Hänen mukaansa uusi Tuntematon ei osaa perustella olemassaoloaan, eikä ole tarpeeksi rohkea. Elokuvassa ei myöskään oteta tarpeeksi kantaa Suomessa nousussa olevaa äärioikeistolaisuutta vastaan. Se on tavanomaista suomalaisen elokuvan mieskuvausta sekä turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä Suomi 100 -juhlakuvaelma.

En tunne Typpöä tai tiedä hänestä yhtään mitään. Arvionsa perusteella kaveri on tyypillinen pääkaupunkiseudun punavihreässä kuplassa elelevä henkilö. Hänen kanssaan minulla on varmaan aika vähän yhteistä. Onneksi.

Gdanskin matka osa 2 - Historiaa ja nykypäivää

Gdansk on satamakaupunki Gdanskinlahden rannalla Pohjois-Puolassa. Se on maan kuudenneksi suurin kaupunki, asukkaita on noin 460 000. Esikaupunkeineen ja yhdessä läheisten Gdynian ja Sopotin kanssa väkiluku kohoaa yli miljoonaan.

Gdansk sijaitsee Pommerin voivodikunnassa. Gdynian ja Sopotin kanssa se muodostaa yhtenäisen taajama-alueen, Trojmiaston, kolmoiskaupungin.

Gdanskin vanha keskusta sijaitsee Veikselin sivujoen Motlavan varrella kolme kilometriä rantaviivasta sisämaahan päin. Lämpimintä kaupungissa on heinä-elokuussa, jolloin mittari näyttää keskimäärin 21 asteen lukemia. Kylmintä on tammikuussa, jolloin keskimääräinen alin lämpötila on -3,4 astetta.

Kaupungin perustamisvuotena pidetään vuotta 997. Paikka tunnettiin Danzigina vuoteen 1945 asti.

1700-luvulla kärsi sotien aiheuttamasta talousahdingosta ja muun muassa paiserutoepidemiasta. Puolan ensimmäisessä jaossa Danzigin saksankielinen asujaimisto taisteli itsenäisyyden puolesta, kun suurin osa Puolan Pommerista joutui Preussin vallan alle. Kaupunki jäi saarroksiin preussilaisten alueiden keskelle vuoteen 1793. Danzigista tuli muun Preussin myötä osa Saksan valtakuntaa 1871.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Puolasta tuli itsenäinen. Puolalaiset haikailivat Danzigia itselleen saadakseen vapaan pääsyn merelle. Se ei kuitenkaan täysin onnistunut, vaan Danzigista tehtiin vapaakaupunki. Sitä hallitsivat enimmäkseen saksankieliset asukkaat. Koska saksalaiset häiritsivät puolalaisten kaupankäyntiä, Puolan hallitus päätti rakentaa lähistölle uuden sataman, Gdynian.

Saksan ja Puolan väliset kiistat olivat tekosyynä saksalaisten marssimiselle Puolaan 1. syyskuuta 1939 ja toisen maailmansodan syttymiselle. Lokakuussa 1939 Danzigista ja muusta Puolan Pommerista muodostettiin saksalainen hallinnollinen alue Danzig-Westpraussen. Puolalaisia lähetettiin keskitysleireille kuten läheiseen Stutthoffiin.

Vuoden 1945 alussa saksalaiset alkoivat evakudoida siviiliväestöä kaupungista. 30. maaliskuuta neuvostojoukot valtaisivat Danzigin saksalaisjoukkojen vetäydyttyä. Siviilejä raiskattiin, murhattiin ja ryöstetiin. Lopuksi kaupunki sytytettiin palamaan ja se tuhoutui 90 prosenttisesti. Arvion mukaan sotavuosina 40 prosenttia kaupungin asukkaista kuoli.

Liittoutuneiden konferenssin mukaan Danzig annettiin sodan jälkeen Puolalle. Neuvostoliiton tukemana se ryhtyi karkoittamaan saksalaisia kaupungista. Tilalle siirrettiin puolalaisia alueilta, joita se itse menetti Neuvostoliitolle.

Gdansk jälleenrakennettiin 1950- ja 60-luvuilla. Siitä tuli kommunistisen Puolan tärkeä satama- ja teollisuuskaupunki. Jälleenrakennuksessa rekonstruoitiin vanhaa rakennuskantaa ja kaikki saksankieliset nimet vaihdettiin puolankielisiin.

1980-luvun taitteessa Gdanskin telakalla syntyi vapaa ammattiyhdistysliike Solidaarisuus, jonka vastustus johti kommunistisen hallinnon kaatumiseen 1989. Puolan presidentiksi valittiin liikkeen johtaja Lech Walesa.

Sitten ensimmäisen Gdansk-visiittini keväällä 2012, oli telakan edustalle ilmestynyt valtava rakennus. Ruosteiselta rötisköltä näyttävä kompleksi paljastui Euroopan solidaarisuuskeskukseksi. Julkisivu on kuulemma säänkestävä terästä ja talon tarkoitus näyttää laivan rungolta.

2014 avattu solidaarisuuskeskus sijaistee vuonna 1970 surmattujen telakkatyöläisten muistomerkin takana telakan pääportin vieressä. Monitoimikeskuksena toimiva talo perustetiin levittämään vapauden ihanteita, ylläpitämään Solidaarisuus-liikkeen ja Gdanskin telakan traagisten tapahtumien muistoa.

Zombit rajan takana

 

  
War Of The Dead - Stone's War on suomalaisen Marko Mäkilaakson käsikirjoittama ja ohjaama toimintaelokuva, joka sijoittuu maaliskuuhun 1941. Tapahtumapaikkana on Neuvostoliitossa Suomen rajan lähellä oleva salainen bunkkerilaboratorio, jonne suomalais-amerikkalainen erikoisjoukko tekee hyökkäyksen. Tavoitteena on tuhota natsien aikaansaannokset.

Homma osoittautuu kinkkisemmäksi kuin valiojoukko luuleekaan, sillä kohteessa olevat viholliset eivät meinaa kuolla kirveelläkään. He nimittäin ovat zombieita, natsilaboratorion tuottamia eläviä kuolleita, joiksi osa sankareistammekin muuttuu leffan kuluessa.

Muistan aikoinaan lukeeni elokuvan tekemisestä varmaankin Seura -lehdestä. Hanke oli pitkä kuin nälkävuosi - elokuva kuvattiin Liettuassa kesällä 2007, mutta rahoitusvaikeuksien takia se sai ensi-iltansa vasta 2011.

Olin jopa hieman innoissani kun löysin War Of The Deadin kahdella eurolla turkulaiselta kirpputorilta. Tuli kumminkin juhlittua turhan aikaisin. 

Jatkosota alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941. Koska elokuvan tapahtumat ovat edeltävältä keväältä, ei sitä ilmeisesti pidä sotkea siihen. Paljon muuta sitten sotketaankin, sillä kauttaaltaan pimeässä tai hämärässä tapahtuva leffa on todella kehno varmasti kovasta yrityksestä huolimatta.

Näyttelijöissä ei sinänsä ole vikaa, vaikka Samuli Vauramon tai Mikko Leppilammen lärvit eivät muuten miellyttäisikään. Kumma, ettei mukana ole suomalaisen elokuvan jokapaikanhöyliä Peter Franzenia tai Jasper Pääkköstä. Maailman vahvimman miehen tittelin kaksi kertaa voittanut Jouko Ahola jää hahmoista ehkä parhaiten mieleen, mutta miehen zombivaihetta olisi voinut käyttää paljon enemmänkin.

War Of The Dead on kuulemma ohjaajan kunnianosoitus 80-luvun toimintaelokuville. Tästä oli varmasti saanut paljon paremmin, jos homma olisi suosiolla lyöty läskiksi ja yritetty saada mukaan huumoria. Nyt sitä ei ole edes tahattomasti, eikä sen enempää kauhuelementtejäkään zombeista huolimatta.

En millään olisi halunnut uskoa, että War Of The Dead on näin huono elokuva. Dvd lähtee varmasti kiertoon lähiaikoina.

Viron saarireissu osa 9 - Hiidenmaan sotamuseo

Tahkunan majakan lähellä sijaitsee Hiidenmaan sotamuseo. Moinen nähtävyys oli jostain syystä jäänyt Suntun laajasta ennakkotietokannasta pois. Se löytyi aivan sattumalta ajellessamme majakalle.

Museota hallinnoi Hiidenmaan sotahistoriallinen seura. Paikka on entinen neuvostojoukkojen kasarmialue. Ulkona on laajasti erilaisia alan tarvikkeita öljytynnyreistä ajoneuvojen kautta tykkeihin.

Miinakentän- ja rajavyöhykkeen rekonstruktio löytyy pihamaalta aivan paraatipaikalta. Seuranta- ja viestintälaitteistosta ei ole pulaa. Erilaisia sotilasuniformuja roikkuu seinillä valtavat määrät. Toisen maailmansodan aikaisia, osin maatuneita kypäriä, konekivääreitä ja muuta sotorumua piisaa myös.

Entisiä tutka-asemia ja muita sotilastukikohtia riittää Viron saarilla. "Vapauttajiksi" kutsutut neuvostoliittolaismiehittäjät pitivät huolen, etteivät hiidenmaalaiset ja muutkaan Viron saarten asukkaat karanneet veneillä Ruotsiin tai ylipäätään minnekään, edes Viron mantereelle. Kalastamassakin saivat käydä vain harvat ja valitut.

Piina loppui vasta 1993, jolloin viimeiset neuvostoarmeijan osastot poistuivat elokuussa 1991 uudelleen itsenäistyneestä Virosta. Homma vei peräti kaksi vuotta. Lienee ollut mieletön vapauden tunne, kun vihdoin pääsi käymään kotikulmien ulkopuolella ilman kiusallisen vaikeaksi tehtyä byrokratiaa.

Sotamuseossa vierähti reilu tunti vierähti aivan heittämällä. Kahden euron pääsylippu oli pilkkahinta näin mielenkiintoisen materiaalin ja kokoelman näkemisestä.