Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aku Syrjä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aku Syrjä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 19. tammikuuta 2018

Eput-elokuva

Joulukuussa 2016 ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva ylöjärveläisestä rockyhtyeestä Eppu Normaalista nähtiin televisiossa pari viikkoa sitten.


Eppu Normaali oli minulle 80-luvun alussa, vähän päälle kymmenen vuotiaana, ehkä maailman kovin bändi. Yhdessä Pelle Miljoonan, Popedan, Juice Leskisen, Hassisen koneen, Sleepy Sleepersin, Sigin ja Hanoi Rocksin se soi ahkerasti niin c-kasetilta kuin lp-levyltäkin.

Intohimoisin Eppu-diggailuni loppui jo 1982, jolloin ilmestyi Tie vie -albumi. Minusta levy oli aivan paska. Se ei johtunut siitä, että laulaja Martti Syrjä oli ensimmäistä kertaa sanoitusvastuussa, vaan siitä, että orkesterin alkuaikoina tyylisuuntana ollut punkrock ja uusi aalto olivat poissa. Albumin kappaleista muistan oikeastaan vain megasuositun Murheellisten laulujen maan. 

En jostain syystä nähnyt koskaan Eppuja livenä Kalannin urheilutalolla, jossa teiniaikoina bändejä käytiin katsomassa. Monet muut 80-luvun puolivälin yhtyeet siellä tulikin nähtyä. Smackista ja Zero Ninestä Pyhien nukkien kautta Dingoon, Popedaan ja Sleepy Sleepersiin.

Ensimmäisen kerran todistin Eput lavalla Laitilan Munamarkkinoilla 1987. Yhtye soitti sirkusteltassa, joka taisi olla samanlainen kuin myöhemmin Turun DBTL:ssä ollut.

Keikan jälkeen kävin kustavilaiskaverini kanssa juttelemassa Eppujen kanssa keikkabussinsa edustalla. Hän sai viiden markan seteliinsä bändin nimikirjoitukset, kun muuta paperia ei sattunut hollilla olemaan. Tapahtumahetkellä muusikot söivät maukkaan näköisiä voileipiä, joita bussiin oli kiikutettu tarjotinkaupalla.


Eput-elokuvassa ei syödä voileipiä. Huomio kiinnittyy ensimmäiseksi puhuviin päihin. Ne eivät ole tavanomaisesti kuvattuja, vaan henkilö katsoo ja puhuu lähietäisyydeltä suoraan kameraan. Erikoinen ratkaisu, joka tässä yhteydessä toimii.

Leffan pääosissa ovat Syrjän veljekset Martti ja Pantse, yhtyeen säveltäja ja kitaristi. Ollakseen niinkin merkittävä tekijä suomalaisessa musiikkimaailmassa, on Pantse säästynyt julkisuudelta hämmästyttävän hyvin. Viime vuonna 60 vuotta täyttäneen muusikon haastatteluja ei ole noin kolmeenkymmeneen vuoteen näkynyt oikeastaan missään. Eppujen mediapuolesta ovat huolehtineet etupäässä Martti ja kitaristi Juha Torvinen.

Elokuva alkaa Syrjän veljesten nuoruusmuistoilla. Runoilija- ja lastenkirjailija Kirsi Kunnaksen ja kirjailija Jaakko Syrjän lapsiksi 1950-luvun lopulla syntyneet pojat alkoivat 70-luvulla kiinnostua musiikista siihen malliin, että bändi oli perustettava. Serkkupojan, rumpali Aku Syrjän, Juha Torvisen ja basisti Mikko Saarelan kanssa he perustivat Eppu Normaalin.

Yhtyeen alkujat kerrotaan perusteellisesti, mutta vuoden 1982 jälkeen alkaa melkoinen harppominen. 1983 ilmestynyt Aku ja köyhät pojat -albumi sivuutetaan käytännössä kokonaan ja loppu discografiakin kiritään turhan nopeasti. Peruskatsojalle tällainen tuskin aiheuttaa ongelmia, koska he eivät edes ole tietoisia mitä levyjä bändi on tehnyt, mutta minulle moinen pisti välittömästi silmään.


Koska Eput ovat sujuvasanaisia miehiä, on haastatteluosuuksia mielenkiintoista seurata. Suunvuoron saa myös entinen basisti Mikko "Vaari" Nevalainen, joka vaikutti yhtyeessä 1979-1989. Julkisuudesta kadonnut Nevalainen on vajaassa kolmessakymmessä vuodessa muuttunut siihen malliin, etten olisi enää tunnistanut häntä.

Draamankaari on, että historian kertaamisen ohessa ollaan nykypäivässä. Yhtye harjoittelee 40-vuotisjuhlakonserttiaan varten, joka oli kesällä 2016 Tampereella Ratinan stadionilla. Elokuva huipentuu konsertin tunnelmiin.

Saku Pollarin ohjaamassa Eput-elokuvassa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on puolisen tuntia liian lyhyt. Yhtyeen tuotantoa olisi pitänyt käsitellä perusteellisemmin. Mutta suurelle yleisölle, jolle elokuva tietysti on osoittettu ja joka todennäköisesti ei edes tiedä kuka yhtyeen rumpali on, on tällainen varmasti aivan yhdentekevää.








perjantai 29. huhtikuuta 2016

Suomirokkia Saimaan aalloilla

Saimaa-ilmiö on musiikkidokumentti Juice Leskinen Slamin, Hassisen koneen ja Eppu Normaalin Tuuliajolla-kiertueesta Saimaan satamakaupungeissa alkukesästä 1981. Elokuvassa näytetään pätkiä keikoista, komeita Saimaan maisemia sekä haastatteluja, joissa ohjaajat Mika ja Aki Kaurismäki haastattelevat lähinnä yhtyeiden laulusolisteja Ismo Alankoa, Juice Leskistä ja Martti Syrjää.

Elokuvahanke lähti liikkeelle Leskisen aloitteesta hänen tavattuaan Kaurismäen veljekset kiertueelle lähtöä edeltävällä viikolla hotelli Inter Continentalin saunassa Helsingissä. Rahoitusta kiireiset tekijät ehtivät kysyä vain Jörn Donnerilta. Elokuvaa käsikirjoitettiin kuvausten jo ollessa käynnissä. Kaurismäkien ensimmäisessä pitkässä elokuvassa käsikirjoitus ei kuitenkaan ole kovin oleellinen, vaan musiikkiesitykset on jätetty pääosaan.


YLE Teema esitti leffan huhtikuun neljäs päivä. En ollut toviin sitä nähnyt, joten nyt ahmin dokumentin uusin silmin.

Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin valettiin musiikkimakuni kivijalkaa. Lyhyen rockabilly-kauteni jälkeen Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam olivat lempibändejäni Sleepy Sleepersin, SIGin ja Pelle Miljoona Oy:n ohella. 

Huomasin Saimaa-ilmiöstä kaikenlaista uutta, johon en aiemmin ollut niin kiinnittänyt huomiota. Ensinnäkin yhtyeet ovat todella kovassa vedossa - livesoitto sujuu kuin rasvattu kaikilta poppoilta.
 


Eppu Normaalin Aku Syrjä rummuttaa kuin peto, eikä yhtyeen tiukkuutta voi kuin ihmetellä. Elokuvaan valikoituneet kappaleet eivät ole sieltä kaikkein tunnetuimmasta päästä ainakaan jälkikäteen arvioituna, joten onkin mukavaa kuulla muun muassa Myrkkyä, Delirium tremens ja Jäähyväiset rock'n'rollille.

Hassisen koneen noin kaksi ja puolivuotinen ura oli yhtä kehitystä. Elokuvan teon aikoihin puolitoistavuotias orkesteri soittaa todella terhaakkaasti yhteen. Harvalla yhtyeellä on pokkaa jättää suurin hittinsä (Rappiolla) soittamatta sellaisena kuin yleisö sen tuntee. Kone vetää kappaleesta medleyn, johon on sekoitettu muitakin ensikoisalbumi Täältä tullaan Venäjän biisejä kuten Syytön, Jumalat jalassa ja Iloisesti hammondilla.

Juice Leskinen Slam esiintyy elokuvan alussa erikoisessa kokoonpanossa, jossa Jari Yliahon ohella yhtyeen kitaristina on Juicen bändeissä 70-luvulla soittanut Petteri Salminen. Bassoa kiertieella pomputteli Slamin pianisti Ila Loueranta, joka otti homman Hannu Tervaharjun saatua yhtyeestä kenkää saman vuoden keväällä.


Jos Eppujen ulkoinen habitus poikkeaa suuresti siitä millaisena heidät 2000-luvulla tunnetaan, eipä ole Hassisen koneen kavereissakaan hurraamista. Nyttemmin jopa minun tekee tiukkaa muistella epäsiistien, ikäisiään paljon vanhemman näköisten parikymppisten hampuusien olleen suosittuja nuorisoidoleita.

Ehkä karmeimpana esimerkkinä voisi mainita Hassisen koneen rumpalin Harri Kinnusen, joka ammattikouluviiksissään, punaisissa polvisukissaan ja hawaijipaidassaan hakee tyylittömyydessä vertaistaan.

Tuskinpa kukaan nykypäivän varhaisteini teippaisi seinälleen plösön kaljupäisen takatukan julistetta kuten minä aikoinaan tein. Mutta se oli sitä aikaa se.