Eppu Normaali oli minulle 80-luvun alussa, vähän päälle kymmenen vuotiaana, ehkä maailman kovin bändi. Yhdessä Pelle Miljoonan, Popedan, Juice Leskisen, Hassisen koneen, Sleepy Sleepersin, Sigin ja Hanoi Rocksin se soi ahkerasti niin c-kasetilta kuin lp-levyltäkin.
Intohimoisin Eppu-diggailuni loppui jo 1982, jolloin ilmestyi Tie vie -albumi. Minusta levy oli aivan paska. Se ei johtunut siitä, että laulaja Martti Syrjä oli ensimmäistä kertaa sanoitusvastuussa, vaan siitä, että orkesterin alkuaikoina tyylisuuntana ollut punkrock ja uusi aalto olivat poissa. Albumin kappaleista muistan oikeastaan vain megasuositun Murheellisten laulujen maan.
En jostain syystä nähnyt koskaan Eppuja livenä Kalannin urheilutalolla, jossa teiniaikoina bändejä käytiin katsomassa. Monet muut 80-luvun puolivälin yhtyeet siellä tulikin nähtyä. Smackista ja Zero Ninestä Pyhien nukkien kautta Dingoon, Popedaan ja Sleepy Sleepersiin.
Ensimmäisen kerran todistin Eput lavalla Laitilan Munamarkkinoilla 1987. Yhtye soitti sirkusteltassa, joka taisi olla samanlainen kuin myöhemmin Turun DBTL:ssä ollut.
Keikan jälkeen kävin kustavilaiskaverini kanssa juttelemassa Eppujen kanssa keikkabussinsa edustalla. Hän sai viiden markan seteliinsä bändin nimikirjoitukset, kun muuta paperia ei sattunut hollilla olemaan. Tapahtumahetkellä muusikot söivät maukkaan näköisiä voileipiä, joita bussiin oli kiikutettu tarjotinkaupalla.
Eput-elokuvassa ei syödä voileipiä. Huomio kiinnittyy ensimmäiseksi puhuviin päihin. Ne eivät ole tavanomaisesti kuvattuja, vaan henkilö katsoo ja puhuu lähietäisyydeltä suoraan kameraan. Erikoinen ratkaisu, joka tässä yhteydessä toimii.
Leffan pääosissa ovat Syrjän veljekset Martti ja Pantse, yhtyeen säveltäja ja kitaristi. Ollakseen niinkin merkittävä tekijä suomalaisessa musiikkimaailmassa, on Pantse säästynyt julkisuudelta hämmästyttävän hyvin. Viime vuonna 60 vuotta täyttäneen muusikon haastatteluja ei ole noin kolmeenkymmeneen vuoteen näkynyt oikeastaan missään. Eppujen mediapuolesta ovat huolehtineet etupäässä Martti ja kitaristi Juha Torvinen.
Elokuva alkaa Syrjän veljesten nuoruusmuistoilla. Runoilija- ja lastenkirjailija Kirsi Kunnaksen ja kirjailija Jaakko Syrjän lapsiksi 1950-luvun lopulla syntyneet pojat alkoivat 70-luvulla kiinnostua musiikista siihen malliin, että bändi oli perustettava. Serkkupojan, rumpali Aku Syrjän, Juha Torvisen ja basisti Mikko Saarelan kanssa he perustivat Eppu Normaalin.
Yhtyeen alkujat kerrotaan perusteellisesti, mutta vuoden 1982 jälkeen alkaa melkoinen harppominen. 1983 ilmestynyt Aku ja köyhät pojat -albumi sivuutetaan käytännössä kokonaan ja loppu discografiakin kiritään turhan nopeasti. Peruskatsojalle tällainen tuskin aiheuttaa ongelmia, koska he eivät edes ole tietoisia mitä levyjä bändi on tehnyt, mutta minulle moinen pisti välittömästi silmään.
Koska Eput ovat sujuvasanaisia miehiä, on haastatteluosuuksia mielenkiintoista seurata. Suunvuoron saa myös entinen basisti Mikko "Vaari" Nevalainen, joka vaikutti yhtyeessä 1979-1989. Julkisuudesta kadonnut Nevalainen on vajaassa kolmessakymmessä vuodessa muuttunut siihen malliin, etten olisi enää tunnistanut häntä.
Draamankaari on, että historian kertaamisen ohessa ollaan nykypäivässä. Yhtye harjoittelee 40-vuotisjuhlakonserttiaan varten, joka oli kesällä 2016 Tampereella Ratinan stadionilla. Elokuva huipentuu konsertin tunnelmiin.
Saku Pollarin ohjaamassa Eput-elokuvassa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on puolisen tuntia liian lyhyt. Yhtyeen tuotantoa olisi pitänyt käsitellä perusteellisemmin. Mutta suurelle yleisölle, jolle elokuva tietysti on osoittettu ja joka todennäköisesti ei edes tiedä kuka yhtyeen rumpali on, on tällainen varmasti aivan yhdentekevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti