Teijon ruukkialue osa 1

Alkuviikolla päätimme Hanskin ja Irkun kanssa käydä ajelulla Teijossa. Seutu on päällisin puolin tuttua muutamalta aiemmalta käyntikerralta. Kumminkin sen verran vierasta, etten ainakaan minä voi retostella olevani mikään asiantuntija.

Teijo on vanhaa ruukkialuetta. Ruukki tarkoittaa rauta- tai terästehdasta. Nykyään Saloon kuuluvan Teijon on aikanaan ollut peräti kolme ruukkia. Vanhin niistä on Teijon/Kirjakkalan ruukki, joka oli ruukki numero 13 Suomessa. Perustamisvuosi 1686 näkyy myös alueen vaakunamaisessa tunnuksessa.

Kolmesta ruukkialueesta teollisessa käytössä on enää Teijo, jossa toimivat muun muassa ratavaihteita valmistava Vossloh Cogifer Finland Oy, alumiiniveneitä valmistava Marine Alutech sekä elektroniikan sopimusvalmistaja Assy Oy. Alueella toimivat myös esimerkiksi ravintola Brukinranta, Teijon kyläsauna, Teijon paja, VPK ja Teijon Venekerho.

Yritykset sijaitsevat aivan merenrannan läheisyydessä. Näky onkin melkoinen, kun Salosta ajellessa taittaa ensin metsäosuutta kilometritolkulla, kunnes yhtäkkiä näkyviin tulee valtava määrä autoja, halleja ja duunareita.

Teijon ruukinkartanon nykyinen päärakennus on valmistunut vuonna 1770. Rokokootyylisen kivirakennuksen on suunnitellut arkkitehti Christoffer Friedrich Schröder.

Kartanoon ja Teijon historiaan on mahdollista tutustua ryhmille tilauksesta järjestettävillä opastetuilla kiertokäynneillä. Kartanon tiloja vuokrataan myös rajoitetusti juhla- ja yritystilaisuuksiin.

Teijon kirkko on pagodityylinen kivikirkko, jonka suunnitteli ja rakennutti ruukinpatruuna Robert Bremer vuonna 1829. Alttaritaulu on tiettävästi 1700-luvulta ja muunnos alankomaalaisen taiteilijan van Dyckin maalauksesta ”Ristiinnaulittu”. Teijon kirkkoa vuokrataan yksityistilaisuuksiin kuten ristiäisiin ja häihin.

Klipunkarin kevättä 11. maaliskuuta

Kustavin Kivimaalla sijaitseva Klipunkari tunnetaan kunnan uimarantana.

Allekirjoittaneelle se on hyvinkin merkittävä paikka. Siellä on opittu uimaan ja polskittu kaikki lapsuuden kesät.

Klipunkarissa tulee aika ajoin käytyä fiilistelemässä menneitä. Kovin kesäiseltä siellä näytti jo ennen maaliskuun puoliväliä.

Paimiossa 21. helmikuuta

Lauantaina 21. helmikuuta suuntasimme Harri Nato Leinon ja Virpi Been kanssa kohti Paimiota.

Reilun kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki sijaitsee Varsinais-Suomessa Turun ja Salon puolivälissä Valtatie 1:n varrella. Paimion tärkein nähtävyys on Alvar Aallon suunnittelema funktionalistinen Paimion sairaala. Emme kuitenkaan valinneet sitä kohteeksemme, vaan ehkä hieman yllättäen mäkikeskuksen. En tiennytkään moisen paikan olemassaolosta.

Pienen etsiskelyn jälkeen Varasvuoren mäkikeskus löytyi muutaman kilometrin keskustan ulkopuolelta. Liedon Parmaharjua muistuttava alue oli kauttaaltaan liukkaan jään peitossa, mutta rappuset ylös mäelle ja hyppytorniin olivat sentään käveltävässä kunnnossa.

Alhaalla kentällä häärännyt ikämies kertoi, että mäestä oli hypätty viimeksi eilen. Hän arveli tämän talven hyppyjen olleenkin sitten siinä. Leuto talvi kun ei pahemmin suosi talviurheilua näillä leveysasteilla.

Mäkikeskuksen laelta huomasimme pellon halkovan joen. Käsitykseni mukaan sen täytyy olla kymmenisen kilometriä pitkä Vähäjoki, joka on Paimionjoen sivujoki. Joet yhtyvät Paimion keskustassa.

Jokilaaksoa halkova tie oli parhaat päivänsä nähnyt. Savista kärrypolkua pitkin oli tuskin aikoihin ajeltu ainakaan autolla. Siltakin oli romahtanut tai varta vasten hajoitettu. 

Seuraava etappimme oli Paimion keskustan tuntumassa sijaitseva vanhan kirkon paikka. Tuuhean kuusiaidan sisällä oli rutkasti lunta, eikä alueella oltu saapasteltu aikoihin. En ollut moisesta paikasta ennen kuullutkaan, joten tällä reissulla löytyi peräti kaksi "uutta" kohdetta. Paimion seurakunnan nettisivuilla kerrotaan seuraavaa:

Räpälän, eli Kirkkopellon hautausmaata on tuskin koskaan on erityisesti vihitty tarkoitukseensa. Paikalla olleeseen Räpälän kirkkoon on haudattu viimeisen kerran 17.4.1697. Hautausmaata on saatettu käyttää vielä sen jälkeenkin, sillä nuorin paikalta löydetty raha on vuodelta 1726. Räpälän kirkon alue joutui maanvaihdossa 1852 pois seurakunnalta. Vuodesta 1868 alue on ollut peltona.

Kunnallisneuvos Akseli Haikio lahjoitti 33 aarin alueen seurakunnalle 1926 vietetyn seurakunnan 600-vuotisjuhlan yhteydessä.

Paimion yhteiskoulun ensimmäisen rehtorin, maisteri Ilkka Kronqvistin johdolla 1930-luvun alussa tehtyjen kaivausten jälkeen paikka kunnostettiin puistoksi ja istutettiin vanhan kirkon ääriviivoja osoittava pensasaita. Samoihin aikoihin koko alueen ympärille istutettiin kuusiaita.

Silta, joka ei johda mihinkään

Myllyojan silta on teräsrakenteinen, vuonna 1980 rakennettu silta, joka ylittää Maarian altaan Turussa. Silta on tarkoitettu lähinnä ulkoilijoille ja tarjoaa yhteyden Maarian altaan länsipuolelta Paimalantieltä altaan itäpuoliselle metsäalueelle.

Myllyojan siltaa on kutsuttu ”sillaksi, joka ei johda mihinkään”. Siitä kohuttiinkin aikoinaan, koska mikään tie ei johtanut sinne ja se päättyi vastarannalla kallionnyppylään. Kun Maarian allasta alettiin rakentaa kaupungin raakavesivarastoksi 1970-luvun lopulla, määräsi vesioikeus, että vastarannalle on oltava pääsy ja silta on tehtävä.

Olin aikoja sitten kuullut huhuja merkillisestä sillasta, jota kutsutaan myös nimellä Paimalan silta. Nimi tulee kaupunginosan mukaan. Koska Paimala ei ole tuttu valtaosalle turkulaisistakaan, piti minunkin kysyä neuvoa miten sinne ajetaan. "Käännyt ennen ravirataa vasemmalle kohdasta, jossa lukee Maaria 6", kuuluivat ohjeet.

Helmikuisena lauantaina autoon istahtivat myös Lundbergin Tony ja Takaraution Artsi. Kummallekaan heistä silta ei ollut tuttu. Parkkipaikka löytyi vanhan koulun pallokentän laidalta, josta oli ehkä sata metriä kohteeseen.

Myllyojan silta ei ole esteettisesti komea, eikä sen käyttöprosenttikaa taida olla kovin suuri. Alueen asukkaat ovat varmasti tottuneet siihen jo vuosikymmeniä sitten, mutta tällaiselle untuvikolle silta tuntuu rumalta ja turhanpäiväiseltä.

Julkaistuani yhden siltakuvan Facebookissa, sai se yllättävän paljon kommetteja. Paikka oli monien tiedossa. Tarinaa tuli puolesta ja vastaan. Kuulemma vastarannalla on hyviä ulkoilureittejä paljon, mutta pääosin siltaa pidettiin aivan floppina. 

Viheriäisten omenapuutarha

Raision Viheriäisissä, lähellä Neste Oilin Naantalin öljyjalostamoa, sijaitsee iso omenapuutarha. Vaikea arvioida alueen tarkkaa kokoa, mutta veikkaisin sen olevan reilusti yli hehtaarin laajuinen.

Vanhat omenapuut näyttävät talviaikaan melkoisen kulahtaneilta, mutta kuulemma satoa tulee kesällä oikein vaan urakalla. Itse näin alueen ensimmäisen kerran marraskuussa, joten eipä ole tietoa paremmasta.

Viime lauantaina kävin tuttavapariskunnan kanssa grillaamassa makkaraa Naantalissa Haijaisten laavulla. Mieleen juolahti, että uudet maisemat kiinnostavat varmasti heitä ja paluumatkalla käänsinkin ratin kohti Viheriäistä.

Helmikuisena lauantaina omenapuutarha oli suoraan kuin kauhuelokuvasta repäisty. Ei tarvinnut käyttää suurta mielikuvitusta kun silmissä alkoi pyöriä genren leffoista tuttuja elementtejä. Esimerkiksi kohtaus, jossa vähäpukeinen, kirkuva neitokainen juoksee pakoon karmivaa monsteria, sopisi tällaiseen miljööseen kuin veitsi voihin.

Brittiläinen, 1950-luvun puolivälistä 70-luvun alkuun kauhuleffoja tuottanut Hammer Film Productions olisi varmasti ollut aikoinaan onnesta soikeana mikäli tällainen filmauspaikka olisi kohdalle sattunut.

Täytyy alkukesästä käydä katsomassa millaiselta maisema silloin näyttää. Jospa osuisi paikalle omenapuiden kukinta-aikaan. 

Wigwam -luento Raision kirjastossa

Maanantaina 2. maaliskuuta järjestettiin Raision kaupunginkirjastossa Wigwam -aiheinen luento ja pienimuotoiset levymessut.

Vinyyli-iltamat -nimelläkin kulkeva tapahtuma oli kolmas laatuaan; aikaisemmin on käsittelyssä ollut ainakin levynkeräily. Minulta moinen on mennyt täysin ohi, mutta tämän tilaisuuden bongasin vajaata viikkoa ennen Turun Sanomista.

Raision kaupunginkirjasto oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Viitisentoista vuotta vanha rakennus on sisältä avara ja arkkitehtuurisesti varsin onnistunut.

Kirjaston musiikkiosastoa ovat monet tuttavani kehuneet. Sieltä kuulemma löytyy helpommin ja parempia levyjä kuin Turun pääkirjastosta.

Osastolla työskentelee J.A. Kaunisto -niminen kaveri, jonka taustalta löytyy harrastuspohjaista musiikkitoimittajan hommaa. Varmasti erittäin pätevä kaveri päätyössään ja tietänee hyvin millaista hyllyntäytettä kannattaa hankkia.

Luento, jota pitämään oli kutsuttu Wigwam -kirjan kirjoittaja Mikko Meriläinen, alkoi kello 18. Kirjaston yläkerrassa sijaitsevan musiikkiosaston vieressä oleva huone sai toimia tilaisuuden pitopaikkana. Meriläinen ei nimestään huolimatta ole Soundin päätoimittaja, johon hänet usein sekoitetaan.

Meriläisen mukaan Wigwam on kaikkien aikojen tärkeimpiä suomalaisia rockyhtyeitä. Bändi pääsi ensimmäisenä täkäläisenä yrittäjänä kolkuttelemaan kansainvälisen menestyksen portteja – neljännesvuosisata ennen HIM:iä, Nightwishiä tai Bomfunk MC’siä. Vaikka läpimurto maailman hittilistoille jäi saavuttamatta, omaleimainen musiikki on taannut Wigwamille kestävän kulttisuosion niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Oma suhteeni Wigwamiin ei ole järin syvä. Olen tiennyt orkesterin varmaan  70-luvulta lähtien ja arvostan sitä kovasti, vaikka musiikkillisesti se ei erityisen lähellä sydäntäni olekaan. Tosin 1975 ilmestynyttä Nuclear Nightclubia kuuntelen sujuvasti. Bändin muu tuotanto onkin sitten jäänyt kohdallani kovin suppeaksi. Tarkempi tutustuminen olisi poikaa. 

Meriläisen luento kesti noin tunnin ja oli varsin mielenkiintoinen. Itä-Suomesta kotoisin olevan kaverin leppoisaa jutustelua oli mukava kuunnella. Harvemmin kai Raision kirjastossakaan kuulee muuta kuin täkäläistä murresönkötystä Matti ja Teppo -tyyliin.

Kirjailija kertoi suhteestaan Wigwamiin ja kävi pääpiirteittäin läpi yhtyeen historian. Paino oli kumminkin hänen 2006 ilmestyneessä kirjassaan, jonka tekoprosessi vei viitisen vuotta. Sitä ennen mies oli perustanut Wigwam -fanisivut nettiin. Nuclear Netclub toimii yhä.

Meriläisen kirja on suomalaisen rockin keskeisiin yhtyeisiin kuuluneen Wigwamin perusteellinen historiikki, jossa on mukana myös Wigwamin keskeisten soittajien soolouran erittely. Kirjaa varten on haastateltu kaikkia yhtyeessä soittaneita. Liitteenä on perusteelliset diskografiat yhtyeeltä ja soittajilta.

Tilaisuus oli yleisömenestys. Veikkaisin, että sellaiset satakunta ihmistä oli paikalla. Pääasiassa kirjaston tuoleja kuluttivat 55-65-vuotiaat äijät, joille Wigwam on varmasti ollut kova sana 70-luvulla, ja on yhä. Olipa paikalla muutama nuorimieskin, joiden ulkonäkö viittasi suoraan Lapinjärven siviilipalveluskeskukseen ja vuoden 1972 Ruisrockiin.

Huomasin tilaisuudessa olevan mukana vain yhden naisen, ellei välillä ovenlävestä kuikuillutta kirjastotätiä oteta laskuihin mukaan. Tästä voisi kai päätellä, ettei Wigwam ole mikään varsinainen poikabändi Skid Rowin tai Bogart Co:n tapaan.

Henna Friskalanlahdella

Kuvasin viime kesänä Henna Peltosen kanssa muutamaan otteeseen. Tämä on osa erään kesäkuisen päivän kuvasatoa.

Idea kuvasarjaan syntyi noin kuukautta aiemmin. Kävin tuolloin Friskalanlahden luontopolulla Turun Hirvensalossa. Polulla kävellessäni mielessä käväisi, että erikoinen miljöö sopisi varmasti mallikuvaukseenkin. Pitkospuut ja kaislikko kun on harvemmin kuvattu muuta kuin vaelluskenkien ja maastohousujen kera.

Kuvausreissulla kaikki meni aivan putkeen. Iltapäivä poutapilvineen ei paljon komeampi olisi voinut olla.