Norjan kiertomatka osa 5

Keli oli suosinut reissuamme tähän asti ja neljäskin matkapäivä alkoi mukavassa poutasäässä. Maassa, jossa sataa noin 250 päivää vuodessa, ei kumminkaan kannata liikaa luottaa aurinkoon. Se tuli huomattua vielä päivän mittaan.

Dåmbosissa vietetyn yön jälkeen suuntana oli Norjan pääkaupunki Oslo. Matkalla ohitimme jälleen upeita maisemia. Aika ei todellakaan tullut pitkäksi bussin ikkunasta ulos tuijottaessa.

Päivän ensimmäinen stoppi oli Ringebussa, jossa on alunperin 1200-luvulla rakennettu sauvakirkko. Sitä on laajennettu 1630-luvulla. Lohikäärmeaihein koristeltu ovensuu on säilynyt alkuperäisestä kirkosta.

Sauvakirkkoja on nykyään Norjassa enää 28 kappaletta. 90-luvun alkupuolella ne nousivat kyseenalaiseen julkisuuteen, kun vuonomaan blackmetal-muusikot tuikkaisivat kirkkoja tuleen. Eipä uskoisi, että 20 vuotta myöhemmin saman musiikkilajin edustaja pingviinimaskisine naamoineen oli lähellä näkyä norjalaisen lentoyhtiön koneen peräsimessä.

Lentoyhtiö Norwegian nimittäin järjesti äänestyksen, jossa etsittiin suosituinta norjalaista. Mayhem-yhtyeen vuonna 1993 surmattu Euronymous johti äänestystä. Toisella sijalla oli upseeri ja kolmannella maalikkosaarnaaja. Euronymousin suku kuitenkin pyysi, että kaveri vedettäisiin pois äänestyksestä. Todennäköisesti lentofirman suureksi helpotukseksi juuri näin tehtiinkin.

En käynyt sisällä kirkossa muuta kuin kurkkaamassa, vaan tyydyin tutkimaan ympäristöä. Sauvakirkon hautausmaalta löytyi sulassa sovussa ikivanhoja rautaristejä ja aivan uudentyyppisiä hautakiviä, jollaisia en ole Suomessa nähnyt.

Osloon saavuttaessa mukaan poimittiin suomalainen opas, joka on työskennellyt pitkään kaupungissa Suomen suurlähetystössä. Muistin hänet viiden vuoden takaiselta reissulta. Pirtsakka ja asiantunteva nainen veti kaupunkikierroksen komeasti läpi. Hän jopa puuttui takanamme istuvan pariskunnan pälätyksiin, kun jossain vaiheessa oma äänensä alkoi jäädä heidän kinastelujensa jalkoihin. Olin helpottunut.

Holmenkollen on Oslon kaupunginosa, joka sijaitsee ylhäällä vuoristossa. Nimenä se on tuttu varmaan jokaiselle suomalaiselle. Holmenkollenilla on maailmankuulu hiihtokeskus, jossa järjestetään vuosittain hiihtofestivaalit. Se on myös maailman vanhin mäkihypyn suorituspaikka.

Holmenkollenin vanhan hyppyrimäen purkaminen aloitettiin syksyllä 2008 eli muutama kuukausi sen jälkeen kun sen ensimmäisen kerran näin. Uusi ja uljas mäki rakennettin vuoden 2011 maailmanmestaruuskisoja varten.

Alkumatkan hellinyt sää alkoi osoittaa muuttumisen merkkejä. Sadehan se sieltä tuli. Jatkui vielä koko seuraavan päivänkin. Jo toistamiseen sama homma kun Oslossa vierailin. 

Vigelandin patsaspuisto on Oslon ja koko Norjan kuuluisimpia nähtävyyksiä. Kelistä johtuen piti ottaa sateenvarjo toiseen käteen ja kamera toiseen. Onnistuu se paremman puutteessa niinkin.

Frognerin puistossa sijaitseva patsaspuisto pitää sisällään 212 kuvanveistäjä Gustav Vigelandin tekemää patsasta. Alueen rakenne on myös hänen suunnittelemansa. Pinta-alaltaan se on noin 320 hehtaaria. Suurin osa veistoksista on tehty vuosina 1926-1942.

Puiston korkeinta kohtaa kutsutaan monoliittitasanteeksi. Siellä on 17 metriä korkea yhdestä kivestä veistetty valtava patsas, jossa on 121 ihmishahmoa. Monoliitin portailla on 36 ihmisiä esittävää patsasta, joissa kuvataan ihmiselon kaarta lapsuudesta vanhuuteen.

Vigelandin puiston kuuluisin veistos on kiukuttelevaa pikkupoikaa esittävä patsas.

Kuvanveistäjä Gustav Vigeland 1869-1943.

Norjan kiertomatka osa 4

Upean vuonoristeilyn jälkeen bussi starttasi Geirangerista kohti vuorenrinteillä kiemurtelevaa Kotkantietä. Komeat maisemat sen kun jatkuivat.

Viimeistään tässä vaiheessa paljastui turhan tiukaksi laadittu aikataulu. Matkapäivän pituudeksi oli laskettu peräti neljätoista tuntia. Vaikka kartalta katsoen ja kilometreissä etäisyydet näyttivät lyhyiltä, meni siirtymisiin rutkasti aikaa. Serpentiiniteillä kun ei kaahailla tai ohitella, vaan ajellaan hissukseen.

Monista hienoilta vaikuttaneista näköalapaikoista huristeltiin ohi, koska ei ollut aikaa pysähtyä. Onneksi kesän 2008 matkalla oli mahdollisuus ihailla noitakin paikkoja edes tovi. Joitakin vähän kauemminkin. Nyt moista nautintoa ei suotu, vaan etenimme mahdollisimman lyhyin stopein kohti Dåmbosin kylää. Siellä odotti seuraava hotellimajoitus.

Vastaavaa kiirettä ei ollut kuin kyseisenä päivänä. Muuten oli sentään rauhallisempaa. Vaikka olenkin tottunut ripeään toimintaan retkillä ja kiertomatkoilla, alkoi tällainen vauhti hiertää muuallakin kuin takamuksessa.

Matkalla Geirangerista Peikonpolulle pysähdyimme Gudbrandsjuvetiin. Se on komea näköalapaikka, jossa turkoosin värinen joki virtaa kanjonissa kallioiden välissä. En löytänyt paikasta mitään suomenkielistä informaatiota, joten kuvat kertokoon puolestaan.

Pian saavuimme ylös Peikonpolun alkulähteille. Se on yksi Norjan suosituimmista nähtävyyksistä.

Trollstigen eli Peikonpolku on Norjan Raumassa sijaitseva tieosuus. Se on niin mutkikas ja kapea, ettei kaksi isoa autoa kuten bussi tai rekka mahdu tiellä toistensa ohi.

Peikonpolun korkein kohta on 850 metriä merenpinnasta. Tien ympärillä on useita yli kilometrin korkuisia vuoria. Ajoväylää rakennettiin kahdeksan vuotta. Se valmistui heinäkuussa 1936. Tie on avoinna vain lumettomaan aikaan, yleensä toukokuusta lokakuuhun.

Hillitön siirtymistahti pisti eniten harmittamaan Peikonpolun näköalapaikalle saavuttaessa. Pooke-kuski lupasi jonkun epämääräisen ajan ulkoiluun. Ilmoitin heti, että aion käydä kalliolla ottamassa muutaman kuvan. Sinne oli kuitenkin muutama sata metriä matkaa.

Mikäli en olisi tiennyt kalliolta avautuvasta näköalasta yhtikäs mitään, olisin varmaan jättänyt homman väliin. Mutta koska tiesin mitä odottaa, niin pakkohan sinne oli mennä vaikka hiki hatussa.

Samalla tuli tehtyä kesän henkilökohtainen urheiluennätys. Reima Salonen ja Valentin Kononen olisivat varmasti olleet vihreinä kateudesta, jos olisivat kävelysuoritukseni nähneet. Ajattelin, ettei minun takiani bussin tarvitse olla myöhässä, mutta perkele menen ja otan kuvia kun kerran täällä asti ollaan!

Mielestäni Peikonpolun taukopaikalla olisi pitänyt olla ainakin puoli tuntia. Istua, hengähtää rauhassa ja katsella edessä avautuvaa huikeaa maisemaa. Tällaista meinaan harvemmin näkee.

Matka jatkui serpentiinitietä alas. Pookelle täytyy nostaa hattua loistavasta ja tyylipuhtaasta ajosuorituksesta. Moni ei tällaisellä tiellä kykenisi tai uskaltaisi ajaa edes henkilöautolla.

Takanamme istuva pariskunta oli Peikonpolulla jälleen vauhdissa. Mies ei jättänyt korkeanpaikankammoista naista kirveelläkään rauhaan. Rupesi jo itseäkin harmittamaan kuunnella samaa levyä. Sain kuitenkin vaivoin pidäteltyä keskeyttämästä heidän varsin yksipuolista dialogiaan.

- Leila, kurkkaappas tuonne! Ajattele jos nyt pudottaisiin tuosta alas. Olis aika pitkä pudotus vai mitä?
- Leila, mitäs tuumaisit jos auto nyt hajoasi ja tippuisi tuosta kaiteen läpi tuonne kauas? 
- Kato nyt Leila edes vähän millainen pudotus tuossa ikkunan alla on! 

Peikonpolulta selvittyämme moni huokaisi ääneen helpotuksesta. Helposti tuollaisessa paikassa on sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Harvemmin kumminkaan kukaan erikseen yrittää saada toiselle ylimääräisiä tykytyksiä kuten takanamme istunut pappa.

Matkaa Dåmbosiin oli vielä useita tunteja. Vuonolauttakyyti vei meidät Eidsdalista Lingeen. Kymmenisen minuuttia kestänyt ylitys meni niin sutjakkaasti, etten jaksanut mennä edes ottamaan kuvia.

Perillä Dåmbosissa olimme joskus iltayhdeksän aikoihin. Matkan hintaan kuulunut iltaruokailu oli hyvin kattava ja antoi melkein anteeksi sen kauhean kiireen, jolla päivä mentiin läpi.

Mielestäni Ikaalisten matkatoimiston ajojärjestelijän kannattaisi ottaa kyseinen retkipäivä tarkempaa syyniin seuraavia kesiä ajatellen. Komeita näköalapaikkaa meni sivu suun tiukan aikataulun vuoksi. Maisemien takia tällaista matkaa kumminkin myydään.

Mikäli majoitukset räätälöitäisiin paremmin eri paikkoihin, ei moista hoppua varmaan tarvitsisi pitää. Tällainen tahti ei voi millään olla kuskillekaan helppoa. Ei varsinkaan näin vaativilla maanteillä.

Norjan kiertomatka osa 3

Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva Geirangerinvuono oli kolmannen reissupäivämme kohokohta.

Odotin vuonoristeilyä kuin kuuta nousevaa. Puolentoista tunnin venereissu eräässä maailman hienoimmista paikoista ei saanut olla muuta kuin onnistunut. Onneksi kelikin suosi.

Risteilyliput saatuamme matkaseurue ahtautui laivaan, joka täyttyi nopeasti uteliaista turisteista. Moisessa ruuhkassa hyvän tontin saaminen oli tuurinkauppaa. Istumapaikat menivät heti kuumille kiville. Tilanteen tasaannuttua liikkumatilaa oli kumminkin ihmeen paljon. Aluksi kun näytti, että pienemmät jäävät jalkoihin jos rupeaa ramppaamaan paatin laidalta toiselle valokuvien toivossa.

Ennen lähtöä laivan ämyreistä kuului infotiedote. Sehän ei meinannut loppua millään. Liioittelematta 15 minuuttia kestänyt höpötys monella eri kielellä alkoi jo puuduttamaan.

Vieressäni ollut vanhempi rouva oli ihmeissään. "Viedäänkös meidät nyt tuohon isoon laivaan?", "Kyllä me ihan tällä pikku laivalla teemme sen vuonoristeilyn", vastasin ja yritin pitää naaman peruslukemilla. "Aijaa... Minä kun luulin, että lähdemme tuolla isolla", hän totesi pettyneenä ja osoitti muutaman sadan metrin päässä kelluvaa valtavaa loistoristelijää.

Vuonon perukassa oli parkissa myös suomalainen Kristina Cruisesin alus. Se näytti kovin pieneltä ulkomaisten luksuslaivojen rinnalla. Tosin minulle kelpaisi vallan mainiosti jokin heidänkin risteilynsä. Olen firman prosyyreitä välillä tutkinutkin. Näillä palkoilla on kumminkin sanottava ei, vaikka mieli tekisikin.

Risteilyveneessä oli aivan liian kovalle säädetty kaiutin. Nauhalta tullut miesääni toitotti ties mitä monella eri kielellä lähes koko matkan ajan. Ääni kuului varmaan kauas Atlanttille asti. Jouduin tunkemaan korvatulpat päähän, jottei risteilynautinto olisi vallan häiriintynyt. Eihän tässä sentään missään Motörheadin keikalla oltu, vaikka voluumin tasosta olisi niin voinut luulla.

Geirangerinvuono on syvimmillään 2600 metriä. Ylöspäinkin se kohoaa pitkän matkan. Satama-allas Geirangerin kylän poukamassa on kolmisensataa metriä syvä. Muistaakseni vuono on 16 kilometriä pitkä.

Maisemat olivat mielettömän hienoja. Kuuluisin matkalla nähdyistä lukuisista vesiputouksista oli nimeltään Seitsemän sisarusta. Eräs kallio toi mieleen Mustanaamio-sarjakuvat. Siinähän sankarilla on pääkalloluola, Geirangerin kalliossa puolestaan ilmiselvät ihmiskasvot.

Vuonon varrella on ollut myös jonkun verran asutusta. Muutama talo näkyi siellä täällä. Olosuhteet lienevät olleet erittäin haastavat elää ja tie ihmisten ilmoille pitkä.

Huomio kiinnittyi myös merkillisen näköisiin kallioseinämiin. Ne olivat kuin tervan tahrimia. Mikä lie viikinkijättiläinen käynyt joskus ennenmuinoin lorauttamassa muutaman saavillisen seinämiin?

Seitsemän sisarrusta 

Geirangerin vuonoristeily oli kaiken odottamisen väärti. Mahtava kokemus luonnosta ja matkalilusta kiinnostuneille. Kannattaa käydä jos noilla nurkilla sattuu liikkumaan.

Reissupäivämme ei suinkaan päättynyt risteilyyn. Edessä oli vielä pitkä taival ennen uutta yöpymispaikkaa.