Talviaurinkoa Kustavin Ströömillä

Sunnuntaina 8. joulukuuta käväisin kotikonnuilla Kustavissa. Vehmassalmen kohdalla aurinko alkoi paistella, vaikka vielä puoli tuntia aiemmin näytti siltä, että päivästä tulee varsin synkkä. Loppumatka olikin mukava matkustaa kirkkaassa kelissä.

Hennon lumipeitteen saanut maisema näytti vaihteeksi oikein hienolta. Ajattelin, että nyt on mahdollisuus ottaa muutama luontokuva ennen kuin taivas taas pimenee.

Kivimaan laiturilla Vartsalan lossirannan naapurissa oli hiljaista. Kustavin läpi kulkevalla meriväylä Ströömillä ei näkynyt minkäänlaista liikettä. Meri oli rasvatyyni.

Käväisin myös kunnan uimarantana tunnetussa Klipunkarissa. Sielläkin oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Mutta kaunista maisemaa sinne meninkin katsomaan, enkä ihmisiä. Jokunen julkaisukelpoinen kuvakin tuli.

Mikko Alatalon muistelmat

Ostin pari kuukautta sitten Turun Kirjamessuilta läjän painotuotteita. Niiden joukossa oli Petri Nevalaisen kirjoittama Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo (Helsinki-kirjat), joka ilmestyi Alatalon 60-vuotispäivien alla 2011.

Mainitessani joillekin tuttavilleni ostaneeni kirjamessuilta "muun muassa Mikko Alatalon elämänkerran", venyi monilla hymy korviin asti. Muusikko-kansanedustajaa pidetään yleisesti jonkinmoisena harmittomana pellenä, jolle on lupa jollei ihan nauraa, ainakin hymähtää.

Päähenkilö itse tuntuu tiedostavan asian. Kirja onkin yhtä taistelua vakavasti otettavan Alatalon puolesta. Siinä todistellaan hänen erinomaisuuttaan, muistellaan katkerasti menneitä kritiikkejä ja nostetaan kansanmies sellaiselle jalustalle, jolle se hänen itsensä mielestään kuuluisi. Tosin jotakuinkin näin tapahtuu melkein jokaisessa elämänkertakirjassa.

Kun Alatalo saapui  70-luvun alussa Tampereelle opiskelemaan, tutustui hän yliopistossa Harri Rinteeseen ja Juice Leskiseen. He ja muutama muu perustivat Coitus Int -orkesterin, joka nykyään muistetaan lähinnä Juicen bändinä.

Leskinen mainitaankin kirjassa todella usein. Vaikka miehet eivät 70-luvun puolivälin jälkeen kimpassa musiikkia vuosikymmeniin tehneetkään, näyttää yhteys säilyneen läpi vuosien.

Vasta 2000-luvulla vanhat kumppanukset ryhtyivät musisoimaan uudelleen. Moinen siirto sai Soundin päätoimittaja Timo Kanervan tarttumaan kynään ja rustaamaan sellaisen arvostelun, että kiukkuisen Alatalon puhinaa aiheesta on ikävä lukea.

Mikko Alatalo muistetaan sinisankaisten silmälasiensa ohella lähinnä lastenlauistaan kuten Känkkäränkkä sekä Puuhamaa -huvipuiston televisiomainoksesta. 70- ja 80-luvun taitteen neljä Syksyn sävel -voittoa eivät nekään Rikoo on riskillä ruman ja Mummoni ja moukarin heiton  kaltaisilla huumoriralleilla tuo sulkia hattuun uskottavuudesta puhuttaessa.

Näiden vastapainoksi Alatalo on tehnyt suurelle yleisölle tuntemattoman trilogian Siirtomaa-Suomen laulut. Siihen kuuluvat levyt Yhdentoista virran maa (-78), Iso joki tulvii (-81) ja Kolmannen tasavallan vieraana (-82). Alatalo itse pitää levykolmikkoa uransa huippuna. Tätä jaksetaan kirjassa toistaa moneen otteeseen.

Kirjassa sysätään kupletti- ja lastenlaululevytykset lähinnä levy-yhtiön painostuksista johtuviksi. Loppujen lopuksi kaiken takana on ollut raha, joka Alatalolle on tuntunut kelpaavan. Siksi on turha itkeä helppoheikin mainetta, jos kahiseva on merkinnyt enemmän kuin taiteellinen kunnianhimo.

Kirjaan on haastateltu monia Alatalon yhteistyökumppaneita. Jo vuosikymmeniä hänen kanssaan biisejä tehnyt Harri Rinne saa luonnollisesti paljon tilaa. Juice Leskisen muisteluja päähenkilöstä olisi ollut mielenkiintoista lukea, mutta hän kuoli 2006. Raision suuri poika Joel Hallikainen taasen muistaa vuosilukuja pahasti päin honkia kertoessaan omasta Alatalo-historiastaan. Ihme kun moinen on mennyt kirjailijan tai kustannustoimittajan seulasta läpi.

Alatalo on työskennellyt muusikon uransa ohella televisiojuontajana- ja toimittajana muun muassa Iltatähti- ja Hittimittari -musiikkiohjelmissa. 80-luvulla hän toimi soittohommien ohella hiihdonopettajana laskettelurinteillä.

Eduskuntaan Alatalo valittiin Keskustan listoilta vuonna 2003. Ura kansanedustajana jatkuu yhä. Samoin jatkuu muusikon ura, vaikka rahasta se tuskin on enää kiinni. Sen täytyy johtua puhtaasti rakkaudesta musiikkiin, sillä muuten on vaikea kuvitella häntä laulattamassa kännikaloja Turun Härkämäen lähiöpubin kaltaisissa paikoissa.

Minulle Mikko Alatalo on ollut aina olemassa, niin kauan kuin muistan. Elämänkertaa silmäillessäni mieleen putkahteli monia jo unholaan jääneitä asioita hänen tekemisistään ja ylipäätään suomalaisesta populaarikulttuurista. Kirja onkin mainio kertaus lähivuosikymmenten viihdemaailmaan.

Alatalolla on monia hienoja kappaleita. Kirjan edestessä nekin palautuivat mieleen. Youtubesta piti etsiä Siirtomaa-Suomen -lauluja. Enkä muuten tiennyt Alatalon sanoittaneen Maaritin Jäätelökesä -kappaletta.

Hieman yllättäen huomasin Alatalossa ja itsessäni monia samoja piirteitä. Molemmilla tuntuu olevan norsun muisti. Sen lisäksi että olemme pitkävihaisia, kärsimättömiä ja äkkipikaisia, emme pidä Vihreiden Satu Hassista.

Hanoi Rocks Readingin lavalla 1983

Viime viikolla Youtubeen putkahti mielenkiintoista materiaalia. Hanoi Rocksin keikka Readingin rockfestivaaleilla kesällä 1983 oli ladattu palvelimeen.

Brittiläinen valokuvaaja Justin Thomas otti aikoinaan runsaasti fotoja Suomesta Lontooseen muuttaneesta rockyhtye Hanoi Rocksista. Miehellä oli välillä videokamerakin mukana. Thomasin arkistoissa 30 vuotta lojunut festarivideo on vihdoinkin nähtävillä netissä.

Hanoi Rocks oli vuonna 1983 ehkä parhaimmassa vedossaan. Valitettavasti video ei tee oikeutta bändille heikon äänen- ja kuvalaadun vuoksi, mutta yhtyeen energia välittyy kyllä.

Readingin keikka mainitaan Ari Väntäsen kirjoittamassa Hanoi Rocks: All Those Wasted Years -kirjassa. Siinä laulaja Michael Monroe ilkkuu, että "aina kun häntä vitutti Andy McCoy, hän kelasi keikkavideosta kohtaa, jossa kitaristi saa kusipullosta päähänsä kesken soolon". Itse en moista kohtaa videolta löytänyt ainakaan yhdellä katselukerralla, mutta lavalle lentävä pullosateen näkee kyllä huonosta kuvanlaadusta huolimatta.

Muistan, että suomalaisessa OK-nuorisolehdessä oli juttua Hanoin Readingin keikasta. Samalla festarilla esiintyivät muun muassa Black Sabbath, jossa lauloi tuolloin paremmin Deep Purplesta tunnettu Ian Gillan, Thin Lizzy, Marillion, Big Country ja muutama vuosi sitten uuteen nousuun dokumenttielokuvan avulla päässyt Anvil.

Hanoilta ilmestyi keväällä 1983 kolmas studioalbumi Back To Mystery City. Levyn kappaleet ovatkin Readingin keikalla pääosassa. Setti on pitkälti samanlainen kuin joulukuussa -83 Lontoon Marqueella nauhoitetun livelevyn All Those Wasted Yearsin kappalelista.

Onnistuin 13-vuotiaana seiskaluokkalaisena näkemään Hanoi Rocksin. Bändi poikkesi videon kuvausvuonna uudenvuoden aatonaattona Kalannin urheilutalolla. Lämmittelybändinä oli tuolloin vielä täysin tuntematon helsinkiläinen Smack. Jälkimmäisenkin näin lavalla puolen tusinaa kertaa uudelleenkin, mutta Hanoita piti odottaa 2000-luvulle asti, jolloin yhtye koottiin uudestaan.

Aurajoen koskikierros 30. marraskuuta

Viime lauantaina suuntasin Harri Nato Leinon kanssa kohti Aurajoen koskia. Mukanamme ei suinkaan ollut kanoottia tai virveliä, vaan kamerat. Muutaman tunnin kierroksen jälkeen saldona oli neljä eri kuohuntapaikkaa Aurajoen varrelta.

Aamutuimaan oli mukava pikku pakkanen. Mittari oli jonkun matkaa miinuksen puolella ja ilma kirkas. Aurinko tunki varovasti esiin, muttei kertaakaan innostunut paistamaan kunnolla. Valoa kumminkin riitti hyvin kuvaamiseen.

Puolenpäivän jälkeen taivas pimeni ja alkoi tihkusade, mutta siinä vaiheessa nautimme kebabpizzeria Victoryn puffetpöydän antimia Raision keskustassa.

Valokuvaamisen kannalta ilma oli oikeastaan varsin mainio. Pakkasen jäädyttämät koskien reunoilla rehottavat pensaat ja kasvit näyttivät hienoilta. Jääpaloista muodostui jänniä kuvioita, joita yritin parhaani mukaan tallentaa.

Ensimmäinen etappi oli lähimpänä. Halistenkoski Turun Halisten kaupunginosassa on Aurajoen yhdestoista ja alin koski.

Halistenkosken vieressä on vuodesta 1923 sijainnut vesilaitos, jonka raakavesitarpeisiin koski on padottu. Laitos ottaa Halistenkosken padosta 45 000 kuutiota vettä päivittäin. Kosken kohdalla Aurajoki laskee seitsemän metriä sadan metrin matkalla.

Halisista matka jatkui Liedon asemalle, jossa sijaitsee Nautelankoski. Siellä tulee muutaman kerran vuodessa käväistyä muutenkin. Paikka on todella komea ja kuvauksellinen. Eri vuodenaikoina veden virtaus vaihtelee, joten tuskin kahta aivan samanlaista näkymää on omalle kohdalle sattunut.

Nautelankoski eli Kukkarkoski on Aurajoen kahdeksas koski. Se on noin 600 metrin pituinen ja sen putouskorkeus on 17 metriä. Täten se on Aurajoen pisin koski.

Nautelassa on aikoinaan sijainnut kolme myllyä. Vanhin maininta myllystä on 1400-luvulta. Kosken rannalla sijaitsee yhä 1806 rakennettu mylly, joka oli silloisen Nautelan kartanon omistajan rakennuttama. Se lopetti toimintansa 1960-luvulla, mutta on sikäli yhä toimintakuntoinen, että siellä voi jauhaa voi jauhaa viljaa yhdellä kiviparilla. Lisäksi mylly tuottaa lähellä olevan museon sähkön.

Nautelankoski on ollut virkistyskalastuskohde vuodesta 1993. Sen ympäristössä kulkee myös luontopolku.

Hypöistenkoski Auran keskustan tuntumassa oli minulle aikaisemmin tuntematon. Leino oli kyllä paikasta maininnut ja suositellut siellä käymään, mutta nyt matka taittuikin yhdessä.

Kosken sijainti on yllättävän lähellä asutusta ja liikennettä, mutta siitä huolimatta paikka on kuin täysin korvessa. Ulkopuolistä ääntä ei kuulunut mistään, jopa melkein vierestä vauhdilla hurauttanut juna oli jäädä huomaamatta. Vain yksi reippailija näkyi koiransa kanssa kosken vierustan polulla.

Hypöistenkoskella Aurajoen pinta putoaa 250 metrin matkalla 3,6 metriä. Keskimäärin koskessa virtaa vettä noin 3,6 kuutiometriä sekunnissa. Virtaus ei nyt ollut parhaimmillaan, Leino kun kertoi nähneensä sen paljon vuolaampankin.

Koskella on aikoinaan ollut teollisuutta. Myllyn lisäksi siellä ovat vaikuttaneet meijeri sekä lusikka- ja tilketehdas. Vanhaa laidunaitausta näkyi kaatuneena rautatiesillan lähellä. Siitä päätellen eläimiä ei ole ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen tuotu sinne heinää rouskuttamaan.

Aurajoen ulkoilureitistöön kuuluva luontopolku kulkee alueella. Se ei ole järin pitkä, mutta luullakseni ainakin kesäaikaan komea. Polku menee tiheän kuusikon läpi, jonne paikallinen nuoriso on rakentanut majantynkiä. Tai näin ainakin oletan, koska ennen muinoin tuli itsekin vastaavia rakennustaidonnäytteitä tehtyä Kustavin metsissä.

Koskikierroksemme päättyi Auran ja Riihikosken rajamailla olevalle Kuuskoskelle. En löytänyt paikasta oikein minkäälaista informaatiota, joten kuvat kertokoon oleellisen.

Ainakin mylly Kuuskoskella on ollut. Jäänteitä sellaisesta oli yhä havaittavissa. Maantien toisella puolella sijaitsee juhlapaikka, jossa todennäköisesti on mahdollisuus pyörähdellä parketilla orkesterin tahtiin. Miesmäisen kokoinen parkkipaikka viittaisi siihen, että ainakin ennen vanhaan se on ollut suosittu menomesta.

Jossain Kuuskosken lähistöllä asuu myös hammaslääkärini, jonka Turun toimipisteessä olen käynyt monttuani avaamassa vajaat kymmenen vuotta. Turun kaupungin hammashuoltojonossa kesti peräti 15 kuukautta kunnes tuli lappu, jonka mukaan saisin ostopalvelupotilaana valita jonkun yksityishammaslääkärin. En ole sen jälkeen muualla käynytkään, vaikka kaupungin hoitohinnoilla palvelua ei saanutkaan kuin vuoden.

Koskireissu osoitti jälleen, että kyllä maakuntamatkailu avartaa. Olisi varmasti ollut ainakin mielialallisesti köyhempi viikonloppu ilman tätä. Nämäkin kohteet ovat helposti saavutettavissa, joten kannattanee joskus käydä vaikka sunnuntaiajelulla.

Dead Snow

Talven lumihankia odotellessa esitti Nelonen jokin aika sitten norjalaiselokuvan Dead Snow (Död snö, 2009).

Se on tullut televisiosta ainakin kerran aiemmin YLE Fem -kanavalta. Tuolloin Fem näytti paljon pohjoismaisia kauhuelokuviksi luokiteltavia teoksia. Yhtään suomalaista ei tietenkään ollut joukossa. Se tosin selittynee sillä, ettei moisia valitettavasti tehdä täällä.

Dead Snow on suomalaiselta kalskahtavan Tommy Wirkolan ohjaama. Yllättäen elokuvasta tuli jonkinlainen hitti, joka vie Wirkolan peräti Hollywoodiin asti. Mies pääsi ohjaamaan uusintaversiota Hannusta ja Kertusta. 

Saavutus on hatunnoston arvoinen, koska Dead Snow voisi yhtä hyvin olla jonkun harrastajaporukan tekele. "Vuokrataan mökki Lapista ja mennään kuvaamaan splatter-elokuvaa videokameroilla", tulee ensimmäisenä mieleen.

Leffan juoni noudattelee esikuviensa polkuja; nuorisoporukka menee syrjäiselle talolle, jossa alkaa tapahtua kummia. Ruumiita tulee peräkanaa kun toisen maailmansodan aikainen saksalaissotilaiden zombie-joukko kömpii ulos luolastaan. Genren klassikkoelokuvat kuten Sam Raimin Evil Dead ja Peter Jacksonin Bad Taste ovat selvästi olleet innoittajina.

Amatöörinäyttelijöiltä vaikuttava ryhmä esittää lääkäriopiskelijoita. Opinoahjon taidot ovatkin tarpeen lumen keskellä kun täytyy muun muassa amputoida käsi moottorisahalla ja tyrehdyttää verenvuoto.

Leffa menee harmittomana viihteenä plussan puolelle, jos ranttaliksi lyöminen jaksaa naurattaa. Kauhua tässä ei ole nimeksikään - huonosti maskeeratut natsizombiet tuskin pelottavat pikkulastakaan. Verta ja suolenpätkiä tosin roiskuu kiitettävästi.