tiistai 14. kesäkuuta 2011
Saunomassa Sauna Open Airissa
Tampereen oma hevifestari Sauna Open Air on suomalaisten festivaalien eliittiä esiintyjäkaartinsa puolesta. Alueena SOA (Sauna Open Air) on puutteellinen, mutta sijaintinsa kannalta oivallinen. Tampereen rautatieasemalta on kävelymatka festareille. Samalla voi katsella Laukontorin kaunista miljöötä ja järvimaisemaa.
Sauna Open Airin esiaste koettiin luullakseni vuoden 2003 Tammerfestissa. Tuolloin Ratinanniemen puistossa soittelivat muun muassa Stratovarius ja Lordi. Järjestäjätaho Santalahden Sauna lienee silloin keksinyt, että kunnon hevibakkanaaleille olisi Mansessa kysyntää, koska heti seuraavana vuonna järjestettiin ensimmäinen SOA. Tänä vuonna SOA koettiin 9.-11. kesäkuuta.
Ratinanniemen puisto oli ainakin Tammerfestien aikaan mukava paikka. Samaa ei voi sanoa SOAn nykykodista Eteläpuistosta. Suorakulmion muotoinen alue rajoittuu toisessa suunnassa rinteeseen ja toisessa järveen. Jos festarin alkusijoituspaikka jäi liian pieneksi, samaa voi jo sanoa Eteläpuistostakin. Lauantaina sakkia oli eri lähteistä riippuen joko 11 000 tai 12 000. Hellesäällä se oli sen verran suuri määrä, että kaikki vähäiset varjopaikat oli valloitettu ja loput joutuivat paistumaan auringossa. Bändien seuraaminen oli käytännössä lähes mahdotonta sellaisella kelillä. Kuumaa oli toki torstaina ja perjantainakin, mutta ehkä oma nestetankkaus aiheutti sen, etten sitä niin huomannut.
Ja siitä päästiinkin festivaalien nykyisiin riistohintoihin. Olutölkki ja lonkero 6 euroa, siideri 7 euroa, Bacardi Breezer 7,5 euroa, vesipullo 2 euroa, 1/3 litran colatölkki 3 euroa, makkaraperunat 10 euroa. Siinä joitakin esimerkkejä. Omaa viinaa ei tietenkään saanut tuoda sisälle, jotta järjestäjien voiton maksimointi oli suurinta mahdollista. Kun tuohon lisätään vielä lippu (kolme päivää 110 euroa), hotellimajoitus (kolme päivää 267 euroa) ja matkakulut, kertyy kinkereille hintaa.
Nyt kun on haukuttu SOAn huonot puolet, alkaa kehuminen. Bändivalinnat olivat kovinta mitä tämän maan kamaralla on samalla festarilla koskaan nähty. Saxon, Accept, Ozzy Osbourne, Doro, Helloween, Queenryche, Joey Belladonna, Tarot, Judas Priest ja muutama muu takasi sen, että vanhan polven hevimies sai aivan varmasti musiikillisen tyydytyksen.
Kävin Etelä-Ruotsissa Sweden Rockissa vuosina 2002-2008. Enää sinne ei tarvitse mennä bändien perässä, koska SOA ottaa osan, tosin vain murto-osan, Sweden Rockin bändeistä Tampereelle esiintymään. Edellä mainituista ainakin Helloween, Saxon, Judas Priest, Ozzy, Accept ja Queenryche heitti keikan Sweden Rockissakin.
SOAn parasta bändiä on hankala nimetä, sillä tykkään melkein kaikista noista nimistä. Accept kuitenkin oli miellyttävin. Uuden laulajansa Mark Tornillon kanssa esiintyvä sakemannibändi oli niin hyvässä vedossa, ettei auringonpaistekaan jaksanut vituttaa heidän keikkansa aikana. Tosin seisoin tuolloin varjossa.
Acceptin kakkoskitaristi Herman Frank loukkaantui vakavasti toukokuun alussa ja bändi esiintyi nyt yhden kitaristin voimin. Perustajajäseniin kuuluva Wolf Hoffman hoiti homman hienosti. Onneksi on yhtyeitä ja etenkin kitaristeja, jotka kykenevät näin toimimaan. Toinen alkuperäisjäsen Peter Baltes oli vallaton showmies bassonsa kanssa. Erittäin hyväntuuliset miehet toivat vaihtelua muuten hieman vakavaan ja jäykkään esiintyjäkaartiin.
Acceptin setti oli hieno kattaus uutta ja vanhaa. Viime vuonna ilmestynyt Blood Of The Nations -levy on yllättävän hyvä. Keikan avauskappale Teutonic Terror sai seurakseen vanhoja klassikoita kuten Breaker, Princess Of The Dawn, Losers And Winners, Metal Heart ja Up To The Limit.
Vanha suosikkibändini Judas Priest on merkinnyt hevimetallille todella paljon. Ei ihan kehtaa väittää, että eniten, mutta Black Sabbathin, Deep Purplen ja Motörheadin ohella se on suurin vaikuttaja nykybändeille. Priest toi mukanaan heviin nahkavaatteet, niittirannekkeet ja koko pukeutumistyylin sekä lyhyet ja iskevät biisit, kun sitä ennen kappaleitten kesto oli hälyttävän pitkä.
Judas Priestin parhaillaan menossa olevaa maailmankiertuetta mainostetaan yhtyeen loppuna ja viimeisenä mahdollisuutena nähdä orkesteri. Asia ei sitten noin olekaan, kuten viime aikoina on hiljalleen selvinnyt. Kummallista touhua - lopettaisivat nyt hyvän sään aikana kun bändistä jää vielä hyvät muistot. 63-vuotias kitaristi Glenn Tipton sanoi jokunen vuosi sitten jossain haastattelussa, ettei hän voi kuvitella itseään enää 70-vuotiaana lavalla nahkahousut jalassa. En minäkään.
Judas Priest avasi keikkansa 1980 ilmestyneen klassikkolevynsä kakkosraidalla Rapid Fire.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Rokkidiggari
YLE Teema esitti äskettäin kotimaisen musiikkielokuvan Rokkidiggari. Heppoisan juonen päälle kyhätyn elokuvan on ohjannut Jouko Lehmuskallio. Kovasti Matti Pellonpään näköinen pääosanesittäjä Kaiffari Mannerheimo ravaa ympäri Helsinkiä ja lähiseudun tanssilavoja mennen aina sinne, mistä kuuluu rokkia. Hörhön perässä juoksee kolme valkotakkista hoitajaa, mutta mies onnistuu aina livahtamaan heiltä karkuun. Siinä juoni pähkinänkuoressa. Kesällä 1981 kuvatun leffan musiikkipuolesta vastaavat Pave Maijasen johtama Mistakes, Hurriganes, Sleepy Sleepers, Ronski Gang, Eini & Boogie, Kojo, Piirpauke, Boppin' Pete Trio ja Falcons.
Rokkidiggari on hyvä ajankuva 80-luvun alun Suomesta. Se on kuitenkin aika tavalla erilainen elokuva kuin samana kesänä kuvattu Saimaa-ilmiö, jossa Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam seilaavat pitkin Saimaata ja välillä keikkailevatkin minkä viinanjuonniltaan ehtivät.
Rokkidiggarissa ei juoda viinaa. Mutta humalassa lavalla on takuulla ainakin Sleepy Sleepers, joka vastaa elokuvan parhaammasta annista yhdessä Ronski Gangin kanssa. Sleepyiltä oli tuolloin juuri ilmestynyt Levyraati -lp, jonka kappaleita elokuvassa kuullaan. Sleepy-pätkät on taltioitu kahdessa eri paikassa. Lopputekstien aikana soiva Kaljaa kioskeihin saa yleisönlaulatuksineen leffan tuntumaan paremmalta kuin se onkaan.
Lohjalaisen Ronski Gangin livemeininki on todella kovaa Rokkidiggarin kolmen kappaleen perusteella. Harmi kun en nähnyt bändiä ikinä livenä. Lähivuosina yhtye on heittänyt joitain pienimuotoisia comeback-keikkojakin, mutta ainakin 1981 orkesteri näytti olevan todella vetreä.
Ronskin jengi pesee Hurriganesin mennen tullen, vaikka Ganeskin saa sentään jonkunlaista potkua livetouhuunsa. Albert Järvinen Hurriganes-kitaristina on monille heti Jumalasta seuraava, mutta itse olen myös Ile Kallio -fani. Järvinen ei tässä elokuvassakaan muista miten Ain't What You Do'n riffi menee, vaan soittaa sen vähän sinne päin. Tällaiseen samaan huolimattomuuteen ja sovitusten vääristelyyn Ganes syyllistyi jostain syystä alusta lähtien. Päätellen vaan joulukuussa 1974 taltioidusta Tavastian keikasta, joka on tullut televisiosta uusintoina lähes kyllästymiseen asti.
Mistakes ei ihme kyllä soita suurinta hittiään Pidä huolta. Pave Maijasen minivogue on nyttemmin hölmöä katseltavaa. Mies tuskin on itsekään siitä ylpeä. Tai ei voi olla.
Kojon kitaristina näyttää olevan 80-luvun tuottajalegenda T.T. Oksala. 1978 ensimmäisen soololevynsä tehnyt karjalaispoika on vielä kolmea vuotta myöhemminkin aika kiltin näköinen siloposki. Oksala kuoli viime vuoden lopulla huonojen elämäntapojen seurauksena. RIP.
Eini & Boogie ei ole varsinaisesti rokkia, mutta mukavaa ja menevää discopoppia. Eini ei näytä juuri vanhentuneen 30 vuodessa.
Tuolloin hyvin suosittua rockabillyä on tietenkin tarjolla peräti kahden orkesterin voimin. Aikka Hakalan alias Teddy Guitarin johtama Falcons ja Boppin Pete Trio, joista jälkimmäinen on minulle joukon vierain bändi.
Rokkidiggari oli hauska katsella pitkästä aikaa uudestaan. Nyt siitä huomasi paljon sellaista, mikä aikoinaan meni ohi niin että humahti. Kuten vaikka T.T. Oksala Kojon yhtyeessä.
Lehmuskallion kanssa Rokkidiggarin tuotti Jukka Kuoppamäen veli Mikko Kuoppamäki. Tapasin miehen keväällä 2000. Olin tuolloin Helsingissä työharjoittelussa kameramiehenä MTV3:n nuorille suunnatussa musiikkiohjelma Jyrkissä. Kuoppamäki tuli kyselemään Rokkidiggari -elokuvasta jotain ja kertoi omistavansa oikeudet siihen. En muista halusiko hän, että siitä esitetään pätkiä Jyrkissä vai mistä oli kyse. Mies vaikutti olevan melko sekavassa tilassa ja ZZ Topin Billy Gibbons -ulkonäkö ei parantanut asemaa helppona neuvottelukumppanina. Kameramiesten päällikkö Kristian "Yli-Tornio" Juuso ajoikin miehen matkoihinsa.
Kukaan ei tiennyt mikä ukko hän oikein oli, mutta suoraa televisiolähetystä varten orkesterinsa kanssa soundcheckiä tehnyt basisti Jan-Olof "Puppe" Strandberg kertoi tunnistaneensa Kuoppamäen ja tavanneensa hänet joskus 70-luvulla.
Nyt Mikko Kuoppamäki diggailee rokkia pilven päällä jossain tuolla ylhäällä. Elonet kertoo hänen kuolleen heinäkuussa 2002. Rauha hänenkin sielulleen.
Rokkidiggarissa ei juoda viinaa. Mutta humalassa lavalla on takuulla ainakin Sleepy Sleepers, joka vastaa elokuvan parhaammasta annista yhdessä Ronski Gangin kanssa. Sleepyiltä oli tuolloin juuri ilmestynyt Levyraati -lp, jonka kappaleita elokuvassa kuullaan. Sleepy-pätkät on taltioitu kahdessa eri paikassa. Lopputekstien aikana soiva Kaljaa kioskeihin saa yleisönlaulatuksineen leffan tuntumaan paremmalta kuin se onkaan.
Mistakes ei ihme kyllä soita suurinta hittiään Pidä huolta. Pave Maijasen minivogue on nyttemmin hölmöä katseltavaa. Mies tuskin on itsekään siitä ylpeä. Tai ei voi olla.
Eini & Boogie ei ole varsinaisesti rokkia, mutta mukavaa ja menevää discopoppia. Eini ei näytä juuri vanhentuneen 30 vuodessa.
Rokkidiggari oli hauska katsella pitkästä aikaa uudestaan. Nyt siitä huomasi paljon sellaista, mikä aikoinaan meni ohi niin että humahti. Kuten vaikka T.T. Oksala Kojon yhtyeessä.
Kukaan ei tiennyt mikä ukko hän oikein oli, mutta suoraa televisiolähetystä varten orkesterinsa kanssa soundcheckiä tehnyt basisti Jan-Olof "Puppe" Strandberg kertoi tunnistaneensa Kuoppamäen ja tavanneensa hänet joskus 70-luvulla.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Vepsä Open Air - kesän avajaiset
"Rymättylän ja Satavan väliin jäävä pieni Vepsän saari on muinoin tarjonnut turvaa merenkävijöille ja toiminut salakuljettajien piilopaikkana. Nykyään saari toimii Turun kaupungin virkistysalueena.
Vepsässä on hyvät kalavedet, lähes parikymmentä mökkiä, kaksi saunaa, joista toisen takkahuone sopii vaikkapa kokoustilaksi, kioski, A-oikeuksin varustettu kahvilaravintola, jonka valikoimista löytyy mm. maukkaat Vepsän pizzat. Kanootteja ja soutuveneitä vuokrataan ja pallopelivälineitä sekä mato-onkia lainataan. Saaren asiakkaiden käytössä on yhteinen oleskelutila. "Olohuoneesta" löytyy mm. televisio, mukava oleskeluryhmä, myös kirjoja ja pelejäkin.
Veneilijöiden käytössä on vierasvenelaituri poiju- ja aisapaikoin. Pääsaaren lisäksi turkulaisten käytettävissä ovat pikkusaaret Mustaluoto, Vähä-Tervi ja Pikku-Vepsä.", tietävät Turun kaupungin kotisivut kertoa Vepsästä.
Kävin viime viikonloppuna kaveriporukan kanssa Vepsässä. Ristin tapahtuman "Vepsä Open Airiksi". Nimimalli tuli suoraan Tampereella järjestettävästä hevifestivaali Sauna Open Airista. Vepsässä ei hevirokki soinut, mutta Malkaniemen Simon pienestä matkaradiosta sai sentään jotain musiikkia ulos. Helppoa sekään ei ollut, koska oikeaa taajutta piti etsiä mm. ripustamalla vehje puuhun.
Vepsän reissua voi pitää myös virallisena kesän avajaisena. Säät suosivat ja aurinkoinen ilma näyttää jatkuvan tälläkin viikolla. Vuokrattuna oli pari mökkiä. Oli vanhempaa harjakattomallia ja uudempi kuuden hengen hirsimökki. Vähäsarjan Pekka kertoi nakuttelleensa harjamökkien kattopaneeleita paikalleen kesällä 1978. Mies onkin varsinainen Vepsä-veteraani, koska hän on käynyt siellä ensimmäisen kerran jo 60-luvulla. Itselläni meni niinkin myöhään kuin vuoteen 2006, mutta olen yrittänyt kovasti kiriä Pekkaa kiinni.
Vepsä on hyvä kohde käydä myös päiväretkenä. Ainoa haittapuoli on laiva-aikataulut. Entinen Nevan suiston jokilaiva M/S Lily kulkee saareen kolme kertaa päivässä, klo 11, 14 ja 17. Mielestäni klo 18 on aivan liian aikainen ajankohta poistua saaresta Turkuun.
Toisenkin haittapuolen voisin mainita. Puutiaiset eli punkit. Viime kesänä sain punkin iholla kotiin asti ja elukka tartutti minuun borrelioosin. Se toivottavasti lähti kahden viikon lääkekuurilla, joka määrättiin tosin vasta viiden viikon jälkeen puremasta, koska silloin vasta läikkä iholla alkoi laajeta. Punkkia on kutsuttu Suomen vaarallisimmaksi eläimeksi, joten homma kannattaa ottaa vakavasti jos liikkuu Turun saaristossa ja Ahvenanmaalla.
"Borrelioosi eli Lymen tauti on puutiaisten eli kansanomaisesti punkkien levittämä tauti, jonka aiheuttaa Borrelia burgdorferi -niminen spirokeettabakteeri.[1] Borreliabakteeri on läheistä sukua kuppabakteerille, minkä vuoksi borrelioosin ja kupan oireissa ja taudinkuvissa voi olla yhteisiä piirteitä varsinkin taudin edettyä myöhäiseen vaiheeseen. Arvioidaan, että keskimäärin vain kaksi sadasta borreliabakteeria kantavan punkin puremasta aiheuttaa borrelioosi-infektion eivätkä läheskään kaikki punkit edes kanna tätä bakteeria. Borrelian ilmeneminen silti vaihtelee alueittain suuresti. Mikäli punkki kantaa borreliabakteeria, keskimäärin joka kymmenes ihminen saa tartunnan. Purema jää helposti huomaamatta, sillä se on kivuton ja punkki voi irrota huomaamatta. Vuosina 2004–2007 Suomessa ilmoitettiin vuosittain 1 100–1 400 borrelioositapausta.[2] On arvioitu, että borrelioosiin sairastuu Suomessa vuosittain noin 2 000–3 000 ihmistä, joista suurimmalla osalla tauti havaitaan iho-oireiden perusteella. Riski saada borrelioosi-tartunta on 148 tapausta 100 000 asukasta kohti vuodessa. Ahvenanmaalla väestöstä noin 30 prosentilla on borrelia-vasta-aineita ilman oireita, mutta he ovat silti terveitä.[3] Kirjailija Aleksis Kiven, joka kuoli vuonna 1872 vain 38-vuotiaana, on epäilty kuolleen borrelioosiin.
Koska bakteerin aiheuttamia oireita ei aina tunnisteta oikein, sitä hoidetaan erheellisesti muun muassa MS-tautina, Alzheimerina, lihasrappeumatautina tai Parkinsonin tautina.
Bakteeri voi lisäksi levitä paitsi punkkien, myös sääskien ja lintukirppujen puremista. Myös hirvikärpäset voivat levittää tautia."
Vepsän ovat löytäneet myös valkoposkihanhet. Söpön näköisiä luontokappaleita nekin, mutta tuppaavat vaan paskantamaan kaikki nurmet täyteen.
Keskellä saarta oleva laaja nurmikko oli myllätty ja tasoittettu uudelleen. Mitä lie putkia sinne haudattu. Muutenkin pitkin saarta näkyi kaivinkoneita ja työmaakoppeja. Uusi wc- ja suihkurakennus ainakin oli jo tunnistettavassa mallissa.
Vepsän ravintolan pizzaa en tällä reissulla ehtinyt testaamaan, mutta kesällä tulee varmaankin vielä käytyä siellä toisenkin kerran. Nyt meni grillauslinjalla koko einespuoli.
Matkalippu Vepsään maksaa 12 euroa edestakaisin. matka kestää tunnin suuntaansa. Laivasta ei ole edes pakko jäädä pois, joten huokealla hinnalla saa parin tunnin merimatkan kauniissa saaristossa. Mutta kannattaa astua maihinkin.
Vepsässä on hyvät kalavedet, lähes parikymmentä mökkiä, kaksi saunaa, joista toisen takkahuone sopii vaikkapa kokoustilaksi, kioski, A-oikeuksin varustettu kahvilaravintola, jonka valikoimista löytyy mm. maukkaat Vepsän pizzat. Kanootteja ja soutuveneitä vuokrataan ja pallopelivälineitä sekä mato-onkia lainataan. Saaren asiakkaiden käytössä on yhteinen oleskelutila. "Olohuoneesta" löytyy mm. televisio, mukava oleskeluryhmä, myös kirjoja ja pelejäkin.
Veneilijöiden käytössä on vierasvenelaituri poiju- ja aisapaikoin. Pääsaaren lisäksi turkulaisten käytettävissä ovat pikkusaaret Mustaluoto, Vähä-Tervi ja Pikku-Vepsä.", tietävät Turun kaupungin kotisivut kertoa Vepsästä.
"Borrelioosi eli Lymen tauti on puutiaisten eli kansanomaisesti punkkien levittämä tauti, jonka aiheuttaa Borrelia burgdorferi -niminen spirokeettabakteeri.[1] Borreliabakteeri on läheistä sukua kuppabakteerille, minkä vuoksi borrelioosin ja kupan oireissa ja taudinkuvissa voi olla yhteisiä piirteitä varsinkin taudin edettyä myöhäiseen vaiheeseen. Arvioidaan, että keskimäärin vain kaksi sadasta borreliabakteeria kantavan punkin puremasta aiheuttaa borrelioosi-infektion eivätkä läheskään kaikki punkit edes kanna tätä bakteeria. Borrelian ilmeneminen silti vaihtelee alueittain suuresti. Mikäli punkki kantaa borreliabakteeria, keskimäärin joka kymmenes ihminen saa tartunnan. Purema jää helposti huomaamatta, sillä se on kivuton ja punkki voi irrota huomaamatta. Vuosina 2004–2007 Suomessa ilmoitettiin vuosittain 1 100–1 400 borrelioositapausta.[2] On arvioitu, että borrelioosiin sairastuu Suomessa vuosittain noin 2 000–3 000 ihmistä, joista suurimmalla osalla tauti havaitaan iho-oireiden perusteella. Riski saada borrelioosi-tartunta on 148 tapausta 100 000 asukasta kohti vuodessa. Ahvenanmaalla väestöstä noin 30 prosentilla on borrelia-vasta-aineita ilman oireita, mutta he ovat silti terveitä.[3] Kirjailija Aleksis Kiven, joka kuoli vuonna 1872 vain 38-vuotiaana, on epäilty kuolleen borrelioosiin.
Koska bakteerin aiheuttamia oireita ei aina tunnisteta oikein, sitä hoidetaan erheellisesti muun muassa MS-tautina, Alzheimerina, lihasrappeumatautina tai Parkinsonin tautina.
Bakteeri voi lisäksi levitä paitsi punkkien, myös sääskien ja lintukirppujen puremista. Myös hirvikärpäset voivat levittää tautia."
Vepsän ravintolan pizzaa en tällä reissulla ehtinyt testaamaan, mutta kesällä tulee varmaankin vielä käytyä siellä toisenkin kerran. Nyt meni grillauslinjalla koko einespuoli.
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Uriah Heepin makea vapaus
Hard rockin veteraaniyhtye Uriah Heep julkaisí keväällä uuden levyn Into The Wild. Rutkasti kehuja kerännyt kiekko on 1969 perustetun Heepin 26. studioalbumi. Bändillä oli kymmenen vuoden levytystauko, jonka katkaisi 2008 ilmestynyt Wake The Sleeper. 70-luvulla Heep sen sijaan pukkasi levyjä pihalle parhaimmillaan kahden uutuuden vuosivauhdilla.
Viime aikojen eniten kuuntelmani levy on Uriah Heepin kuudes studiolevy Sweet Freedom. Alunperin 1973 ja 2004 remasteroituna julkaistu lätty maksoi Cdon.comissa muistaakseni viisi euroa. Aikoinaan minulla oli se nauhoitettuna c-kasetille. Olin jo ehtinyt unohtaa monet levyn biiseistä. Levyn tunnetuimmat kappaleet Stealin' ja Sweet Freedom löytyvät toki monilta Heep-kokoelmiltakin, mutta avausraita Dreameria ei ihme kyllä kokoelmilta löydy, vaikka biisi on selkeästi levyn parhaimmistoa. Dreamerin uudelleenlöytäminen on kuin olisi tavannut vanhan ystävän uudelleen. Biisi on soinut päässä pari viikkoa päivittäin.
Lapsuudesta muistan Sweet Freedom -älppärin avattavat kannet ja etukannen komean auringonlaskuvalokuvan. Pikkupoikana selasin 11 vuotta vanhemman serkkuni levyjä Piikkiössä. Monet noista yli 30 vuotta sitten tutkituista lp-levyistä ovat sittemmin osoittautuneet rockhistorian merkkiteoksiksi ja päätyneet omaankin levyhyllyyn. Valitettavasti cd-levyn kansista eri revi samaa tunnetta kuin lp-levyjen kansista.
Melkein kaikki 50-luvulla syntyneet varsinaissuomalaistuttuni hehkuttavat Uriah Heepin Ruisrockin keikkaa vuodelta 1972. Varmasti aika on kullannut muistot ainakin osittain, mutta vanhoista videoista päätellen bändi oli tuolloin hyvässä iskussa. Klassiseksi kutsutulla kokoonpanollaan (David Byron - laulu, Mick Box - kitara, Ken Hensley - kosketinsoittimet, laulu, kitara, Gary Thain - basso ja Lee Kerslake - rummut) esiintynyt Heep sai Suomen nuorison hurmokseen ja levyt myivät meillä huikeita määriä. Onkin sanottu, että Suomessa Heep oli keskimäärin paljon suositumpi kuin muualla maailmassa.
Omat Heep -keikkani ovat nekin olleet hyviä. Mieleen tulevat ainakin Köyliön Lallintalo 1989, Sweden Rock Festival 2003, Turun Caribia 2004, Christmas is Heavy Helsingin jäähallissa 2005 ja Paraisten kalkkikaivoksessa järjestetty Rowlit in the City 2007. Kirjoitin festivaalista aikoinaan seuraavanlaisen raportin. Julkaistu aiemmin Sue-lehden nettiversiossa.
Rowlit in the City ei ole kansallisesti kovinkaan tunnettu festivaali. Tampereen ympäristöstä paikalle saapuneet nuoret miehet päivittelivätkin, ettei Rowlit mainosta tarpeeksi. He olivat aivan sattumalta löytäneet tapahtumasta tietoa internetistä ja oitis päättäneet lähteä paikanpäälle katsomaan millainen meininki Paraisilla on. Ainakin Turun suunnalla mainostus on kohdallaan, sillä isot ilmoitukset Turun Sanomissa suorastaan pistävät silmään. Myös televisiossa pyörivät mainokset eivät voi olla kiinnittämättä huomiota. Noin viisi tuhatta ihmistä kerännyt tapahtuma ei varmaan kumminkaan ole suuri rahasampo, vaikka lipun hinta onkin korotettu pilviin. Siitä parikymppiä pois, niin väkimäärä saattaisi helposti jopa tuplaantua.
Rowlitin konsertit järjestettiin tällä kertaa kalkkikaivoksessa sadan metrin syvyydessä. Siellä on toki ollut ennenkin vastaavaa toimintaa, ei kumminkaan joka vuosi. 1995 kaivoksessa jyrähti ensimmäistä kertaa jokin muukin kuin dynamiittipanos, kun Remu Aaltonen ja Andy McCoy soittivat Hurriganesia. Bussikuljetus ylhäältä maanpinnalta kaivoksen pohjalle oli mitä ilmeisemmin ainoa toimiva ratkaisu. Jos alas olisi pitänyt kävellä, olisi matkaa kertynyt useita kilometrejä ja vaaratilanteilta tuskin olisi voitu välttyä. Tie kiemurteli serpentiinimäisesti pitkin kallioita, olipa matkalla pitkä tunnelikin.
Illan ensimmäinen nimibändi oli Remu & Hurriganes. Suomirokin legendabändin musiikkia raiskaava ryhmä oli lähinnä surullista kuunneltavaa, vaikka saikin monille hymyn huulille. Se tosin johtui pelkästään Remun poppoon koomisuudesta. Äijä alkaa olla niin loppu, että olisi jo vihdoinkin syytä heittää rumpupalikat takkaan ja vetäytyä eläkkeelle. Hirvittäviä versioita vanhoista Ganes-klassikoista esittänyt orkesteri oli vielä huonompi kuin muistinkaan. Keep on Knockin', Walkin' The Dog, Roadrunner ja muut lainabiisit kulkivat niin huonosti, että jos niiden ulkomaiset alkupäisesittäjät olisivat sattuneet ne kuulemaan, olisivat he joko kääntyneet haudassaan tai sitten lakiteitse yrittäneet kieltää moisten pahviversioiden esittämisen. Jos settilista olisi tarjonnut edes pieniä yllätyksiä vaikkapa Let's Go Rocking Tonightin tai Oh Rackin muodossa, olisi Remu apureineen päässyt edes jollain lailla pakkasesta lämpiöön. Stop the building! Kuluttaja-asiamiehelle olisi töitä.
Boney M feat. Bobby Farrell on lienee ainakin ilman lopussa lukevaa äijän nimeä kaikille tuttu orkesteri. Playbackinä esiintyvä discopumppu teki 70-luvun lopulla muutamia hittilevyjä, joiden materiaalia ammennetaan yhä. Ainakin Paraisilla vallan hyvällä menestykselläkin, sillä kunnon discojytke on parhaimmillaan erittäin viihdyttävää. Nykyinen teknojumputus on kuin haamu verrattuna kolmenkymmenen vuoden takaiseen alan huippukauteen.
Bobby Farrellin ja naislaulajien ryhmä esitti kaikki kovimmat hittinsä alkaen Daddy Coolista ja päätyen Sunnyn kautta Rasputiniin. Farrell päivitteli kalkkikaivoksen ihmeellisyyttä ja kertoi, ettei ole kolmekymmenvuotisen uransa aikana koskaan kokenut mitään vastaavaa. Ihan arkipäiväistä kaivoskeikka ei kenellekään ole, mutta veikkaan, että ruotsinlaivatkin vaativat aikoinaan totuttelua, kun Boney M ryhtyi niillä esiintymään.
Vuonna 1970 ensilevynsä julkaissut Uriah Heep oli Suomessa yleinen naurunaihe jo 80-luvun puolivälissä. Tuolloin yhtye esiintyi muun muassa Mikkelissä ja Forssassa, eikä se puritaanisille rokkipoliiseille ollut mikään meriitti. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin bändi yhä kiertää Suomea ristiin rastiin, tänäkin kesänä peräti viidellä eri keikalla ja kolmeen eri otteeseen.
Kalkkikaivoksessa lähes kaiken nähnyt Uriah Heepkään tuskin on ennen käynyt. Sitä korostaa vokalisti Bernie Shaw'n välispiikkikin, jossa mies kummasteli hienoja olosuhteita.
Suurin osa yleisöstä vaikutti tulleen paikalle nimenomaan Heepin takia. Suurin osa oli 50- ja 60-luvuilla syntyneitä, eli juuri niitä 70-luvun alussa Heepin musiikkiin seonneita. Suomessahan bändi oli suhteessa paljon suositumpi kuin vaikka kotimaassaan Englannissa. Aikalaiseensa Deep Purpleen verrattuna Heep on varsin vetreä orkesteri. Se sentään soittaa kappaleensa jotakuinkin niin kuin levylläkin, eikä sorru tympeään jamitteluun tai kammottaviin soolo-osuuksiin. Klassiset Heep -hitit kuten Bird of Prey, Lady in Black, July Morning ja tietenkin Easy Livin' takasivat kaivosyleisölle melkoisen nostalgia- ja heavy rock -nautinnon.
Bändi esitti yllättävän vähän tuntemattomampaa tavaraansa. 1978 ilmestyneen Fallen Angel -levyn Falling in Love oli ainoita semihittejä. Vaikka yhtyeellä riittäisi repertuaaria vaikka mihin, on se viime vuosina ainakin ulkoilmakeikoilla luottanut vankkoihin ja turvallisiin klassikkokappaleisiin, jotka jokainen yleisöstä varmasti tuntee, mikäli rokin historiasta jotain ylipäätään ymmärtää. Eipä niitä suvantokohtia liioin muodostuisi settiin, jos yllätyksellisyyttä pistettäisiin peliin hieman lisää. Nyt kitaristi Mick Boxin luotsaama ryhmä on vain takuuvarma viihdyttäjä, mutta sitähän suurin osa ihmisistä juuri haluaakin.
Heepin jälkeen esiintynyt Leningrad Cowboys on erään ystäväni mukaan "jo 20 vuotta sitten vanhentunut vitsi". Se on perin kummallista, sillä yhtyettä ei oltu edes perustettu vielä tuolloin. Heepin jälkeen Cowboys ei todellakaan kuulostanut juuri miltään, vaikka hyvä showmeininki äijillä olikin.
Ilotulitukseen loppunut ilta oli varsin onnistunut. Kaljajonoista voisi mussuttaa maailman tappiin asti, mutta ensi vuotta varten siihen pitäisi saada jotain parannusta. Tunnin jonotus ei liene kenenkään etu. Vaikka olutpisteitä näytti olevan paljon, eivät jonot juurikaan vähentyneet illan kuluessa. Liekö sitten parempi niin, että toimi kuten eräs turkulainen farmaseutti, joka osti kuusi lonkeroa kerralla.
Koska alue on paljon isompi kuin se mihin tapahtuma oli nyt rajattu, kannattaisi sinne tuoda toinenkin lava. Paraislaisen Dead by Gunin tapaiset uudet, nousevat yhtyeet voisivat isojen bändien väliajoilla luikauttaa oman settinsä menemään. Myös Ruisrockille, jota ollaan ajamassa niinikään ainutlaatuisesta ympäristöstä Turun Ruissalon kansanpuistosta pois, olisi kalkkikaivos mitä parhain paikka. Se olisi helppo siivota, luonnonsuojelijatkaan tuskin valittaisivat lintujen pesinnän häiriintymisestä tai koppakuoriaisten tuhoutumisesta, ja meluhaitatkin olisivat minimaaliset.
Mukavimpia festivaalikokemuksia ikinä, joten ensi vuotta odotellessa!
Melkein kaikki 50-luvulla syntyneet varsinaissuomalaistuttuni hehkuttavat Uriah Heepin Ruisrockin keikkaa vuodelta 1972. Varmasti aika on kullannut muistot ainakin osittain, mutta vanhoista videoista päätellen bändi oli tuolloin hyvässä iskussa. Klassiseksi kutsutulla kokoonpanollaan (David Byron - laulu, Mick Box - kitara, Ken Hensley - kosketinsoittimet, laulu, kitara, Gary Thain - basso ja Lee Kerslake - rummut) esiintynyt Heep sai Suomen nuorison hurmokseen ja levyt myivät meillä huikeita määriä. Onkin sanottu, että Suomessa Heep oli keskimäärin paljon suositumpi kuin muualla maailmassa.
Rowlit in the City 2007
14.07.2007 Parainen
Saariston pääkaupungissa Paraisilla vuodesta 1992 lähtien järjestetty Rowlit in the City on puitteiltaan ainutlaatuinen. Pääkonsertit pidetään Paraisten keskustan liepeillä toiminnassa olevassa kalkkikaivoksessa.Rowlit in the City ei ole kansallisesti kovinkaan tunnettu festivaali. Tampereen ympäristöstä paikalle saapuneet nuoret miehet päivittelivätkin, ettei Rowlit mainosta tarpeeksi. He olivat aivan sattumalta löytäneet tapahtumasta tietoa internetistä ja oitis päättäneet lähteä paikanpäälle katsomaan millainen meininki Paraisilla on. Ainakin Turun suunnalla mainostus on kohdallaan, sillä isot ilmoitukset Turun Sanomissa suorastaan pistävät silmään. Myös televisiossa pyörivät mainokset eivät voi olla kiinnittämättä huomiota. Noin viisi tuhatta ihmistä kerännyt tapahtuma ei varmaan kumminkaan ole suuri rahasampo, vaikka lipun hinta onkin korotettu pilviin. Siitä parikymppiä pois, niin väkimäärä saattaisi helposti jopa tuplaantua.
Rowlitin konsertit järjestettiin tällä kertaa kalkkikaivoksessa sadan metrin syvyydessä. Siellä on toki ollut ennenkin vastaavaa toimintaa, ei kumminkaan joka vuosi. 1995 kaivoksessa jyrähti ensimmäistä kertaa jokin muukin kuin dynamiittipanos, kun Remu Aaltonen ja Andy McCoy soittivat Hurriganesia. Bussikuljetus ylhäältä maanpinnalta kaivoksen pohjalle oli mitä ilmeisemmin ainoa toimiva ratkaisu. Jos alas olisi pitänyt kävellä, olisi matkaa kertynyt useita kilometrejä ja vaaratilanteilta tuskin olisi voitu välttyä. Tie kiemurteli serpentiinimäisesti pitkin kallioita, olipa matkalla pitkä tunnelikin.
Illan ensimmäinen nimibändi oli Remu & Hurriganes. Suomirokin legendabändin musiikkia raiskaava ryhmä oli lähinnä surullista kuunneltavaa, vaikka saikin monille hymyn huulille. Se tosin johtui pelkästään Remun poppoon koomisuudesta. Äijä alkaa olla niin loppu, että olisi jo vihdoinkin syytä heittää rumpupalikat takkaan ja vetäytyä eläkkeelle. Hirvittäviä versioita vanhoista Ganes-klassikoista esittänyt orkesteri oli vielä huonompi kuin muistinkaan. Keep on Knockin', Walkin' The Dog, Roadrunner ja muut lainabiisit kulkivat niin huonosti, että jos niiden ulkomaiset alkupäisesittäjät olisivat sattuneet ne kuulemaan, olisivat he joko kääntyneet haudassaan tai sitten lakiteitse yrittäneet kieltää moisten pahviversioiden esittämisen. Jos settilista olisi tarjonnut edes pieniä yllätyksiä vaikkapa Let's Go Rocking Tonightin tai Oh Rackin muodossa, olisi Remu apureineen päässyt edes jollain lailla pakkasesta lämpiöön. Stop the building! Kuluttaja-asiamiehelle olisi töitä.
Boney M feat. Bobby Farrell on lienee ainakin ilman lopussa lukevaa äijän nimeä kaikille tuttu orkesteri. Playbackinä esiintyvä discopumppu teki 70-luvun lopulla muutamia hittilevyjä, joiden materiaalia ammennetaan yhä. Ainakin Paraisilla vallan hyvällä menestykselläkin, sillä kunnon discojytke on parhaimmillaan erittäin viihdyttävää. Nykyinen teknojumputus on kuin haamu verrattuna kolmenkymmenen vuoden takaiseen alan huippukauteen.
Bobby Farrellin ja naislaulajien ryhmä esitti kaikki kovimmat hittinsä alkaen Daddy Coolista ja päätyen Sunnyn kautta Rasputiniin. Farrell päivitteli kalkkikaivoksen ihmeellisyyttä ja kertoi, ettei ole kolmekymmenvuotisen uransa aikana koskaan kokenut mitään vastaavaa. Ihan arkipäiväistä kaivoskeikka ei kenellekään ole, mutta veikkaan, että ruotsinlaivatkin vaativat aikoinaan totuttelua, kun Boney M ryhtyi niillä esiintymään.
Vuonna 1970 ensilevynsä julkaissut Uriah Heep oli Suomessa yleinen naurunaihe jo 80-luvun puolivälissä. Tuolloin yhtye esiintyi muun muassa Mikkelissä ja Forssassa, eikä se puritaanisille rokkipoliiseille ollut mikään meriitti. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin bändi yhä kiertää Suomea ristiin rastiin, tänäkin kesänä peräti viidellä eri keikalla ja kolmeen eri otteeseen.
Kalkkikaivoksessa lähes kaiken nähnyt Uriah Heepkään tuskin on ennen käynyt. Sitä korostaa vokalisti Bernie Shaw'n välispiikkikin, jossa mies kummasteli hienoja olosuhteita.
Suurin osa yleisöstä vaikutti tulleen paikalle nimenomaan Heepin takia. Suurin osa oli 50- ja 60-luvuilla syntyneitä, eli juuri niitä 70-luvun alussa Heepin musiikkiin seonneita. Suomessahan bändi oli suhteessa paljon suositumpi kuin vaikka kotimaassaan Englannissa. Aikalaiseensa Deep Purpleen verrattuna Heep on varsin vetreä orkesteri. Se sentään soittaa kappaleensa jotakuinkin niin kuin levylläkin, eikä sorru tympeään jamitteluun tai kammottaviin soolo-osuuksiin. Klassiset Heep -hitit kuten Bird of Prey, Lady in Black, July Morning ja tietenkin Easy Livin' takasivat kaivosyleisölle melkoisen nostalgia- ja heavy rock -nautinnon.
Bändi esitti yllättävän vähän tuntemattomampaa tavaraansa. 1978 ilmestyneen Fallen Angel -levyn Falling in Love oli ainoita semihittejä. Vaikka yhtyeellä riittäisi repertuaaria vaikka mihin, on se viime vuosina ainakin ulkoilmakeikoilla luottanut vankkoihin ja turvallisiin klassikkokappaleisiin, jotka jokainen yleisöstä varmasti tuntee, mikäli rokin historiasta jotain ylipäätään ymmärtää. Eipä niitä suvantokohtia liioin muodostuisi settiin, jos yllätyksellisyyttä pistettäisiin peliin hieman lisää. Nyt kitaristi Mick Boxin luotsaama ryhmä on vain takuuvarma viihdyttäjä, mutta sitähän suurin osa ihmisistä juuri haluaakin.
Heepin jälkeen esiintynyt Leningrad Cowboys on erään ystäväni mukaan "jo 20 vuotta sitten vanhentunut vitsi". Se on perin kummallista, sillä yhtyettä ei oltu edes perustettu vielä tuolloin. Heepin jälkeen Cowboys ei todellakaan kuulostanut juuri miltään, vaikka hyvä showmeininki äijillä olikin.
Ilotulitukseen loppunut ilta oli varsin onnistunut. Kaljajonoista voisi mussuttaa maailman tappiin asti, mutta ensi vuotta varten siihen pitäisi saada jotain parannusta. Tunnin jonotus ei liene kenenkään etu. Vaikka olutpisteitä näytti olevan paljon, eivät jonot juurikaan vähentyneet illan kuluessa. Liekö sitten parempi niin, että toimi kuten eräs turkulainen farmaseutti, joka osti kuusi lonkeroa kerralla.
Koska alue on paljon isompi kuin se mihin tapahtuma oli nyt rajattu, kannattaisi sinne tuoda toinenkin lava. Paraislaisen Dead by Gunin tapaiset uudet, nousevat yhtyeet voisivat isojen bändien väliajoilla luikauttaa oman settinsä menemään. Myös Ruisrockille, jota ollaan ajamassa niinikään ainutlaatuisesta ympäristöstä Turun Ruissalon kansanpuistosta pois, olisi kalkkikaivos mitä parhain paikka. Se olisi helppo siivota, luonnonsuojelijatkaan tuskin valittaisivat lintujen pesinnän häiriintymisestä tai koppakuoriaisten tuhoutumisesta, ja meluhaitatkin olisivat minimaaliset.
Mukavimpia festivaalikokemuksia ikinä, joten ensi vuotta odotellessa!
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Korroosio Laiturissa
Palataan hetkeksi kesän 2010 tunnelmiin. Tämä kirjoitus jäi viime vuonna julkaisematta erään rocklehden nettisivuilla, koska päätoimituksella ja Down By The Laiturin järjestäjillä on kuulemma kinaa keskenään. Julkaistakoon se nyt tässä yhteydessä.
KORROOSIO
Down By The Laituri, Turku 31.7.2010
Down By The Laituri, Turku 31.7.2010
Raisiolainen Korroosio toimi aktiivisesti 70- ja 80-lukujen taitteessa. Uutta aaltoa ja punkkia yhdistellyt orkesteri sai pikkuhitin kappaleellaan Hei hei hei, joka levytettiin ensimmäisen kerran 1980. Biisin on sittemmin versioinut Klamydian ohella jopa saksalaisbändi Al-Anon. Ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Kyllä tytöt ymmärtää ilmestyi 1982. Sen jälkeen yhtye hiljalleen hiipui, mutta on aktivoinut vuosien varrella silloin tällöin. Down by the Laiturissa bändin riveissä esiintyivät kaikki siinä koskaan soittaneet muusikot, lisättynä rumpali Markku Mäikkä Tuomella. Hän on ainoa, joka ei ole aikoinaan kuulunut yhtyeeseen.
Suurkokoonpano herätti ennakkoon hieman ihmetystä. Bändissä oli siis peräti kolme kitaristia, kaksi basistia, kaksi rumpalia sekä laulaja ja kosketinsoittaja. Pienelle lavalle tällainen kokoonpano ei edes mahtuisi, mutta DBTL:n iso esiintymisteltta mahdollisti keikan toimivuuden. Vaikka äijiä oli rivissä melkein kymmenen, riitti tilaa heilumiselle ja irroittelulle ilman että vierustoveriin törmäsi. Varsinkin kahden rumpalin käyttö voi tuntua liioittelulta, mutta ainakin tällä keikalla homma pelasi hienosti. Soundi oli jykevä ja selkeä.
DBTL:n pääesiintymisareena oli melkein täynnä Korroosiosta kiinnostuneita. Osasyynä tähän oli alkuperäisjäsen Joel Hallikaisen mukanaolo. Suurin osa kun ei ollut koskaan mistään Korroosiosta kuullutkaan. Yleisen harhaluulon mukaanhan Hallikaista luullaan Korroosion laulajaksi, vaikka sen tontin on aina täyttänyt Jarmo Hauhtonen. Hallikainen on kitaristi. Hallikaisen karisma oli nytkin omaa luokkaansa, muttei se jättänyt varjoonsa Hauhtosta, joka osoittautui mainioksi showmieheksi.
Bändi käveli lavalle Hallikaisen esitellessä jokaisen jäsenen. Kaikilla oli mukana akustinen kitara. Viimeisenä lavalle saapastellut Hauhtonen kantoi isoa Korroosio -lippua. Hänen annettuaan armeijatyylinen käsky, pirstoivat muut heput kitarat mäsäksi lavan reunaa vasten. Tässä vaiheessa tulikin selväksi, mitä Joel Hallikainen tarkoitti lehdistötiedotteessa paria päivää ennen keikkaa. Siinä hän uhosi, että "hajoitamme lavalla asioita". Kitarat eivät kuitenkaan olleet ainoa mikä sai lavalla kyytiä. TV:n uhri -kappaleen aikana laulaja Hauhtonen tarttui kirveeseen ja hajoitti television reippain iskuin. Tällainen performanssi on kuuleman mukaan suoritettu joskus aikoinaankin, joten vuosikymmenten jälkeen tuli uusintanäytös.
Jottei Korroosio -show olisi ollut pelkää tuhoamista, musiikki toimi hienosti ja monet melkein kolmenkymmenen vuoden takaiset rallit olivat säilyttäneet hyvin tehonsa. Ajan hammas ei ollut kalunnut pahemmin oikeastaan yhtään biisiä. Välillä hieman lapselliset tai nuoruuden teinihurmiossa tehdyt sanoituksetkin toimivat. Kumma kyllä.
Erikoisnumerona voidaan pitää Hallikaisen suurhittiä vuodelta 1993. Kuurankukka oli saanut punk-sovituksen ja kulki eteenpäin rivakasti. Biisiä ei kuitenkaan laulanut Hallikainen, vaan Hauhtonen. Jotkut muutkin kappaleet kuulostivat kiusallisen tutuilta; välillä Johnny B. Goode ja Fiilaten ja höyläten tulivat mieleen. Ramonesilta lainattu Blitzkrieg Bop oli saanut suomeksi nimen Pilsneri pop.
Korroosion soittajat nauttivat silminnähden keikasta. Harvoin näkee moista esiintymiseniloa. Joel Hallikaisen kiireiden takia homma ei ole aiemmin onnistunut, mutta hyvää kannatti odottaa. Viidenkympin kinttaalla olevat äijät voisivat aivan hyvin jatkaa Korroosio -uraa, mutta näin isolla kokoonpanolla esiintymispaikat ovat varmasti kiven alla. Soittajat kun eivät ole mitään fossiileja, vaikka jotkut vanhoilta merikarhuilta näyttivätkin. Laulaja Hauhtosen esiintymisintoa ja nuorekkuutta ei voi kuin ihailla.
Biisilista:
Suurkokoonpano herätti ennakkoon hieman ihmetystä. Bändissä oli siis peräti kolme kitaristia, kaksi basistia, kaksi rumpalia sekä laulaja ja kosketinsoittaja. Pienelle lavalle tällainen kokoonpano ei edes mahtuisi, mutta DBTL:n iso esiintymisteltta mahdollisti keikan toimivuuden. Vaikka äijiä oli rivissä melkein kymmenen, riitti tilaa heilumiselle ja irroittelulle ilman että vierustoveriin törmäsi. Varsinkin kahden rumpalin käyttö voi tuntua liioittelulta, mutta ainakin tällä keikalla homma pelasi hienosti. Soundi oli jykevä ja selkeä.
DBTL:n pääesiintymisareena oli melkein täynnä Korroosiosta kiinnostuneita. Osasyynä tähän oli alkuperäisjäsen Joel Hallikaisen mukanaolo. Suurin osa kun ei ollut koskaan mistään Korroosiosta kuullutkaan. Yleisen harhaluulon mukaanhan Hallikaista luullaan Korroosion laulajaksi, vaikka sen tontin on aina täyttänyt Jarmo Hauhtonen. Hallikainen on kitaristi. Hallikaisen karisma oli nytkin omaa luokkaansa, muttei se jättänyt varjoonsa Hauhtosta, joka osoittautui mainioksi showmieheksi.
Bändi käveli lavalle Hallikaisen esitellessä jokaisen jäsenen. Kaikilla oli mukana akustinen kitara. Viimeisenä lavalle saapastellut Hauhtonen kantoi isoa Korroosio -lippua. Hänen annettuaan armeijatyylinen käsky, pirstoivat muut heput kitarat mäsäksi lavan reunaa vasten. Tässä vaiheessa tulikin selväksi, mitä Joel Hallikainen tarkoitti lehdistötiedotteessa paria päivää ennen keikkaa. Siinä hän uhosi, että "hajoitamme lavalla asioita". Kitarat eivät kuitenkaan olleet ainoa mikä sai lavalla kyytiä. TV:n uhri -kappaleen aikana laulaja Hauhtonen tarttui kirveeseen ja hajoitti television reippain iskuin. Tällainen performanssi on kuuleman mukaan suoritettu joskus aikoinaankin, joten vuosikymmenten jälkeen tuli uusintanäytös.
Jottei Korroosio -show olisi ollut pelkää tuhoamista, musiikki toimi hienosti ja monet melkein kolmenkymmenen vuoden takaiset rallit olivat säilyttäneet hyvin tehonsa. Ajan hammas ei ollut kalunnut pahemmin oikeastaan yhtään biisiä. Välillä hieman lapselliset tai nuoruuden teinihurmiossa tehdyt sanoituksetkin toimivat. Kumma kyllä.
Erikoisnumerona voidaan pitää Hallikaisen suurhittiä vuodelta 1993. Kuurankukka oli saanut punk-sovituksen ja kulki eteenpäin rivakasti. Biisiä ei kuitenkaan laulanut Hallikainen, vaan Hauhtonen. Jotkut muutkin kappaleet kuulostivat kiusallisen tutuilta; välillä Johnny B. Goode ja Fiilaten ja höyläten tulivat mieleen. Ramonesilta lainattu Blitzkrieg Bop oli saanut suomeksi nimen Pilsneri pop.
Korroosion soittajat nauttivat silminnähden keikasta. Harvoin näkee moista esiintymiseniloa. Joel Hallikaisen kiireiden takia homma ei ole aiemmin onnistunut, mutta hyvää kannatti odottaa. Viidenkympin kinttaalla olevat äijät voisivat aivan hyvin jatkaa Korroosio -uraa, mutta näin isolla kokoonpanolla esiintymispaikat ovat varmasti kiven alla. Soittajat kun eivät ole mitään fossiileja, vaikka jotkut vanhoilta merikarhuilta näyttivätkin. Laulaja Hauhtosen esiintymisintoa ja nuorekkuutta ei voi kuin ihailla.
Biisilista:
Kuka Myi Kapinan
00.15
Se Et Ole Sinä
Luulin Että Ois Helppoa Rakastaa
Pogotaan
TV:n Uhri
Kuurankukka
Idoli
Hei Hei Hei
Pilsneri Pop
torstai 2. kesäkuuta 2011
Free Ride - rokkitrio Torniosta
Bändin tuore kakkoslevy Dead Man's Hand on vankkaa southern rock -pohjaista hard rockia. Biiseissä kuulee syvän etelän bändien vaikutuksen, mutta yhtälailla sielunveljeyttä löytää kotimaisesta Peer Güntista. Free Riden basisti T. Rebel onkin vannoutunut Peer Günt -fanaatikko, joten eipä ihme jos Timo Nikin johtaman voimatrion jytkettä on siirtynyt vähän torniolaisbändiinkin, vaikka käsittääkseni Rebel ei ole ainakaan päävastuussa sävellyksistä. Oikeastaan Free Ridessä kuuluu varmaan eniten Peer Güntin vaikutus, eikä niinkään Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin tapaiset orkesterit. Free Riden tempo on sen verran kiivas, ettei Dead Man's Handilta löydy paljon hitaita biisejä.
Free Rideä voi kuulla myös kokoelmalevyllä North Will Rise Again - 18 Hits From The Deep North Finland. Levyn muita bändejä ovat mm. Havana Black ja Melrose.
Rebel Music keskittyi lähinnä omistajansa mielimusiikin myymiseen. Mitään listahittejä kaupasta oli turha etsiä. Hyllyillä ei ollut Shakiraa, Mattia ja Teppoa tai Pet Shop Boysia, vaan Blackfootia, Lynyrd Skynyrdiä, Bruce Springsteenia. Bluesia, southern rockia ja heviä. Erittäin hyvin edustettuina 90-luvun lopulla oli uudelleen päätään nostanut metalli. Stratovarius, HammerFall ja kumppanit olisivat olleet ihmeissään jos olisivat tienneet millainen valikoima heidän levyjään löytyi pikkuruisesta torniolaisputiikista!
Free Ride olisi joskus hienoa nähdä keikalla. Viime vuonna bändi esiintyi Sandels Rockissa Iisalmessa, mutta eivätpä taida olla Savoa etelämpänä keikalla käyneetkään.
Itse tuskin ehdin Tornioon tänäkään kesänä, mutta jos sitten ensi vuonna.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Pete Ahonen - ei mikään Mauno Ahonen
Oululainen hevimetallibändi Stargazery vastaa yhdestä kuluvan vuoden hienoimmasta levystä. Orkesterin esikoinen Eye On The Sky on kymmenen kappaleen mitallaan jälleen kerran osoitus siitä, että kansainvälisen tason heviä tehdään Suomessakin.
Levyn kirkkaimpana helmenä loistaa How Many Miles, jonka soisi olevan kansainvälinen hitti. Melodista heviä ja hard rockia esittävä Stargazery kantaa jonkunlaista projektibändin leimaa, vaikka tämän levyn perusteella se pesee 6-0 suurimman osan vuosikausia samoilla musiikillisilla linjoilla jauhaneista yhtyeistä.
Stargazeryssä vaikuttavat oululaiset Pete Ahonen (kitara), Jukka Jokikokko (basso), Marco Sneck (koskettimet) ja Jussi Ontero (rummut) sekä Tampereen kupeessa Vesilahdella asuva laulaja Jari Tiura. Hän lienee kokoonpanon kansainvälisesti tunnetuin hahmo. Mies vaikutti legendaarisen Michael Schenker Groupin vokalistina kiertueilla ja yhdellä levyllä.
Ahonen tuli tutuksi 2001 Burning Point -orkesterin riveissä. Saksalaislevy-yhtiön kautta julkaistu debyyttilevy Salvation By Fire kolahti allekirjoittaneeseen kuin metrin halko. Yhtye ei ole kadonnut minnekään, tuorein Empyre -levy ilmestyi pari vuotta sitten. Burning Pointissa soittavat myös Stargazeryn Ontero ja Jokikokko.
Muistan hyvin, kun tapasin Jari Tiuran ensimmäisen kerran. Turun Kristiinankadun ja Linnankadun kulmassa sijaitsi yli kymmenen vuotta Down Town -niminen kapakka, jossa tarjottiin aluksi lähes päivittäin livemusiikkia, loppuakoina harvemmin. Mika Penttisen kanssa ideoimamme Never Surrender Club toimi baarin tiloissa pari vuotta noin kerran kuukaudessa lauantai-iltaisin. Toukouisena lauantaina 2004 Down Townin lavalla nähtiin tamperelainen Masterstroke. Orkesterin laulajana oli tuolloin Jari Tiura.
... ja loput tekstistä katosi bittiavaruuteen 18.1.2012...
Levyn kirkkaimpana helmenä loistaa How Many Miles, jonka soisi olevan kansainvälinen hitti. Melodista heviä ja hard rockia esittävä Stargazery kantaa jonkunlaista projektibändin leimaa, vaikka tämän levyn perusteella se pesee 6-0 suurimman osan vuosikausia samoilla musiikillisilla linjoilla jauhaneista yhtyeistä.
Stargazeryssä vaikuttavat oululaiset Pete Ahonen (kitara), Jukka Jokikokko (basso), Marco Sneck (koskettimet) ja Jussi Ontero (rummut) sekä Tampereen kupeessa Vesilahdella asuva laulaja Jari Tiura. Hän lienee kokoonpanon kansainvälisesti tunnetuin hahmo. Mies vaikutti legendaarisen Michael Schenker Groupin vokalistina kiertueilla ja yhdellä levyllä.
Ahonen tuli tutuksi 2001 Burning Point -orkesterin riveissä. Saksalaislevy-yhtiön kautta julkaistu debyyttilevy Salvation By Fire kolahti allekirjoittaneeseen kuin metrin halko. Yhtye ei ole kadonnut minnekään, tuorein Empyre -levy ilmestyi pari vuotta sitten. Burning Pointissa soittavat myös Stargazeryn Ontero ja Jokikokko.
Muistan hyvin, kun tapasin Jari Tiuran ensimmäisen kerran. Turun Kristiinankadun ja Linnankadun kulmassa sijaitsi yli kymmenen vuotta Down Town -niminen kapakka, jossa tarjottiin aluksi lähes päivittäin livemusiikkia, loppuakoina harvemmin. Mika Penttisen kanssa ideoimamme Never Surrender Club toimi baarin tiloissa pari vuotta noin kerran kuukaudessa lauantai-iltaisin. Toukouisena lauantaina 2004 Down Townin lavalla nähtiin tamperelainen Masterstroke. Orkesterin laulajana oli tuolloin Jari Tiura.
... ja loput tekstistä katosi bittiavaruuteen 18.1.2012...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)