Syksyllä 2019 ilmestynyt laulaja Tommi Läntisen toinen elämänkertakirja, toimittaja Susanna Ruuhilahden kirjoittama Ääretön ikävä, juhlisti artistin 60-vuotispäiviä sekä 40-vuotista musiikkiuraa.
Kirja päätyi käsiini muutama viikko sitten Läntisen vanhalta koulukaverilta ja ystävältä Matti Viki Vikströmiltä.
Ääretön ikävä on nopeasti luettu. Taisi siihen pari iltaa mennä. Ehkä joku Paavo Väyrysen kaltainen henkilö ahmisi sen vaikka bussissa matkalla töihin. Pavehan luki muinoin Dostojevskin tuotannonkin vain kolmessa päivässä.
Toimittaja Ruuhilahti on minulle vieras, enkä osaa verrata Läntisen kirjaa hänen aikaisempiin tuotoksiinsa. Sen verran päättelin, ettei hän taida olla ainakaan musiikkitoimittaja. Olisin kaivannut lisää muisteluja Läntisen musiikkiurasta, enkä naistenlehtimäistä ihmissuhdeterapiaa, jota kirjassa pitkälti käydään läpi.
Tuossa mielessä Ääretön ikävä poikkeaa Läntisen edellisestä elämänkerrasta, Jay Jay Leskisen kirjoittamasta Tää on myös mun maailma (Kustannus Oy Aamulehti 2005). Vielä 15 vuotta sitten laulaja ei yhtä avoimesti kertonut naisseikkailuistaan, eikä ongelmaksi muodostunut alkoholin käyttökään ollut tapetilla. Nyttemmin raitistumisen myötä asioita on ruvettu pohtimaan erilailla.
Kirjasta saa sellaisen käsityksen, että Läntinen kokee olevansa väärinymmärretty ja hänestä liikkuvan mitä kummallisempia huhuja. Erikoisin näistä lienee Vauva.fi-foorumilta löytynyt väite, jonka mukaan hänellä olisi downin syndrooma.
Musiikkiuran alamäet isoilta estradeilta pienten pubien nurkkiin ovat selvästi olleet kova pala, mutta ymmärtäähän tuon. Kännäysvuosina on varmasti tullut kohellettua ja poltettua siltoja.
Diggailin aikoinaan kovasti Boycott-bändiä. Sitä tulee yhä kuunneltua toisinaan. Viimeksi lauantaina pyöräytin orkesterin kolmannen albumin Lightning Strikes Back (-90) B-puolen läpi. Levyllä on muun muassa tämä kappale, jonka Läntinen olisi aivan hyvin voinut myöhemmin levyttää suomeksikin.
Kuten olen joskus ennenkin maininnut, liittyy yksi parhaista keikkamuistoistani Läntiseen ja Boycottiin. Syksyllä 1987 Köyliön Lallintalolla esiintynyt yhtye oli niin helvetin hyvä, että se on jäänyt pysyvästi aikakirjoihini.
Ikävämpi muisto sen sijaan on syksyltä 1998, jolloin Tornion Green Line-ravintolassa järjestetyn Tommi Läntinen Bandin keikan päätteeksi ajattelin mennä vaihtamaan pari sanaa tiskillä istuneiden Läntisen ja kitaristi Baba Salaman kanssa.
En ehtinyt suutani avata, kun norsun kokoinen henkivartija-roudari (vai millä tittelillä hän mahtoi ollakaan) nappasi kiinni ja paiskasi minut salin puolelle pöytien ja tuolien sekaan.
Seuraavana kesänä törmäsin samaan henkilöön Tinatuopissa Turussa. "Tee Läntinen ei halua kuunnella mitään paskaa!", kuului kommenttinsa tuolloin. Nyttemmin hän on ollut jo kymmenkunta vuotta haudassa.
Mitään uutta Läntisen kirja ei minulle tarjonnut. Harmi kun siihen ei sisältynyt syvällisempiä tarinoita levytyksistä ja yhtyeistä, joita laulajalla on vuosien varrella piisaannut (Fabrics, Tom Dozen, Rin Tin Tin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti