Kainuun reissu osa 4 - Oulangan kansallispuisto

Kuten matkakertomuksen ensimmäisessä osassakin totesin, keskittyi viime vuonna viikolla 35 tekemämme autoreissu pohjoiseen pääasiassa Kainuun maakuntaan.  

Eräs matkan pääkohteista oli kuitenkin Kainuun ulkopuolella. Nimittäin Koillismaalla Pohjois-Pohjanmaalla, Kuusamon kaupungissa ja Sallan kunnassa sijaitseva Oulangan kansallispuisto.  

Vuonna 1956 perustettu Oulanka on yksi Suomen suosituimmista kansallispuistoista. Oulangan maiseman muodostavat vanhat mäntymetsät, kiemurtelevat jokilaaksot hiekkatörmineen ja koskineen kuin myös jyrkkäseinäiset kalliorotkot ja puiston pohjoisosassa laajat suoalueet. 

Oulangassa voi tehdä vaikka monen päivän vaellusretken tai vaihtoehtoisesti muutaman tunnin vierailun. Valitsimme jälkimmäisen. 

Alkuperäinen idea oli kävellä läpi supersuosittu, kahdentoista kilometrin pituinen Pieni Karhunkierros. Osa seurueestamme oli ajatusta vastaan, joten typistimme arviolta kuuden tunnin metsäkeikan pariin erityiskohteeseen. Näistä ensimmäinen oli noin kilometrin päässä Oulangan luontokeskuksesta sijaitseva Kiutaköngäs. 

Kiutaköngäs on Oulankajokeen kuuluva noin sadan metrin pituinen koski, jonka korkeus on 13,7 metriä. Mitat kuulostavat perin vaatimattomilta siihen nähden mitä koski näyttää. Ainakaan minä en muista aikaisemmin yhtä jylhää jokimaisemaa kokeneeni. Aivan mielettömän komea!

Kiutakönkään pauhua katsellessa mieleeni juolahti, että tämä taitaa olla sama paikka, jossa kuusamolainen rockyhtye Zero Nine kuvasi Intrique-kappaleensa musiikkivideon vuonna 1986. Jälkeenpäin tarkistin asian, joka olikin juuri noin. 

Kiutakönkään ohella Oulangan kansallispuiston kuuluisin nähtävyys lienee Kitkajoessa sijaitseva Myllykoski. Se on saanut nimensä vuonna 1926 Juuman ja Säkkilän kyläläisten rakentamasta myllystä. 

Myllykosken yli menee riippusilta, josta on huikeat näkymät mikäli vaan uskaltaa katsella ympärilleen. En pahemmin viitsinyt sivuilleni kuikuilla sillan notkuessa allani, mutta muutaman kuvan sentään nappasin vauhdissa. 

Riippusillan ylittäminen on varmasti kokemus rohkeammallekin uroolle, mutta kaltaiselleni korkeanpaikankammoiselle se ei ollut mikään helppo nakki. Sillan saa ylittää kerrallaan vain yksi henkilö, mikä onkin hyvä turvallisuussysteemi. 

Pieni Karhunkierros tällaisena tynkäversionakin oli yksi matkaviikon kohokohdista. Ei jäänyt lainkaan harmittamaan, ettei hellepäivänä hikoiltu metsäpoluilla tuon enempää, vaikka nähtävää varmasti olisi ollutkin. 

HIMin Synnin viemää

Ostin jokin aika sitten Manhattanin kirpputorilta Turusta kahdella eurolla musiikkitoimittaja Juho Juntusen kirjoittaman HIM - Synnin viemää -kirjan (WSOY 2002).

Lopettamispäätöksensä tänä vuonna ilmoittanut HIM oli aikoinaan Suomen suosituin bändi. 2000-luvun alkupuoliskolla nuoret ja vähän kypsemmätkin naiset kävivät kuumina yhtyeen laulajaan Ville Valoon. Ei ollut väliä mitä mies suustaan päästeli tai millaisiin rytkyihin hän pukeutui, riitti että hän vaan oli se ihana Ville. Yhteen muut jäsenet saivat olla rauhassa sekä naisilta että medialta, HIM käytännössä henkilöityi laulajaansa.

HIMin jäsenet olivat mukavia heppuja ainakin sillä perusteella mitä muutaman kerran heitä tapasin. Nummirockissa juhannuksena 1997 olin jossain vaiheessa puolittain tietämättäni samassa porukassa bändin kanssa. Tämä selvisi vähän myöhemmin eräästä valokuvasta, jossa on lisäkseni muun muassa Ville Valo.

Seuraavan kerran tapasin HIMit syksyllä 1997 Oulussa 45 Special -kapakassa. Baaria pyörittivät, kuten kaiketi vieläkin, alunperin kuusamolaisen hevibändin Zero Ninen äijät.

Istuin samassa pöydässä Ville Valon ja basisti Migen kanssa. Seurueessa oli myös kesällä Seinäjoen Provinssirockissa tutustumani Niina, josta myöhemmin tuli oululaisen kaverini, metallibändi Sentencedin rumpalin ja ammattivalokuvaajan Vesa Rannan puoliso.

Kerroin Ville Valolle, että Turussa kaveriani Penaa kuulemma pidetään hänen näköisenään. "Jaa, no olenko minä", laulaja uteli. "Et mielestäni pätkääkään", totesin.

Yhtyeen debyyttialbumi Greatest Lovesongs Vol. 666 oli yksi vuoden 1997 levyistä. Se kestää hyvin kuuntelia vieläkin. Eipä ole kovin kauaa kun sen viimeksi pyöräytin.

HIM ei ollut tuolloin vielä suuren yleisön orkesteri. Sellaiseksi se kohosi kakkosalbumin Razorblade Romance myötä vuonna 2000.

Lueskelin kirjan muutama ehtoona ennen Nukkumatin saapumista. Muistelin, että olen joskus ennenkin opuksen avannut. Pikaisella googlauksella vastaan tuli Imperiumi.net:iin vuonna 2003 kirjoittamani arvio, joka oli päässyt vallan unohtumaan.

"Toimittaja Juho Juntusen kirjailema teos HIMIstä on selkäesti suunnattu joulumarkkinoiden myyntivaltiksi. Harvemmin mistään tuotoksesta paistaa läpi näin vahva kaupallisuus. Juntunen on toki suomalaisen musiikkijournalismin eliittiä ja loistava kirjoittaja, mutta selvältä rahastukseltahan Synnin viemää vahvasti vaikuttaa.

Kirjan kuvitus on kansista alkaen viimeisen päälle hieno. Kuvia on paljon HIMin uran varrelta ja mukana on jäsenten lapsuuden aikaisia otoksiakin. Mutta itse tarinat ovat tylsiä ja lapsellisia. Vain harvoin päästään mielenkiintoisten asioiden pariin. Sellaisina pidän esimerkiksi yhtyeen kertomuksia levyjensä teosta, Ville Valon selityksiä biisien taustoista sekä ristiriidoista levy-yhtiön ja muusikoiden näkemysten välillä. Syy jutustelun tasoon ei varmaankaan ole pelkästään itse Juntusen, vaan HIMistä ei yksinkertaisesti lähde tässä vaiheessa uraa enempää irti. Siksi mukaan on ängetty jonninjoutavia poikien hotellihuoneentuhoamislekkejä ja muuta nerokasta.

Jopa niinkin paatunutta anaalihuumorin ystävää kuin minua oikein hävettää bändin puolesta, kun he kehuvat pissa- ja kakkatempauksillaan. Hohhoijaa. Mikäli se on tietoinen irtiotto teinityttöfaneista, niin asian luulisi tämän kirjan jälkeen onnistuvan aika helposti. Aiheeseen liittyen Ilta-Sanomatkin otsikoi taannoin lööpissään, että "Juha Mieto suuttui Ville Valolle". Pojat kun olivat ruiskuttaneet hotelissa pissaa Miedon näköispatsaan päälle. Ja kirja tietysti myy kohun myötä, joka lienee tarkoituskin. 

Ilman turhaa pilkunnussimista ihmettelen myös, miksi kirja vilisee virheitä. Vaikka suurin osa Synnin viemän tapahtumista on ollut lähivuosina, ilmoitetaan kirjassa esimerkiksi että Black Sabbath esiintyi Provinssirockissa vuonna -97. Se oli kylläkin vuotta myöhemmin. Lisäksi saman yhtyeen kerrotaan tehneen Suicide Solution -kappaleen, vaikka sen teki Ozzy Osbourne ihan itse". 

Omia tekstejä on välillä mielenkiintoista lukea vuosia myöhemmin. Joskus tosin tuntuu, että mitähän kummaa päässä on oikein liikkunut, mutta ainakin tällä kertaa allekirjoitan täysin viidentoista vuoden takaiset aatokseni.

Judas Priest - brittiläistä terästä

Yle Teema esitti alkuviikosta Rockin klassikkolevyt -sarjassa brittiläisen hevibändi Judas Priestin läpimurtolevyn British Steelin historiaa.

British Steel oli Priestin kuudes studiolevy. Se julkaistiin 1980. Levyn myötä bändi pääsi isoille markkinoille ja nousi yhdeksi genrensä tärkeimmistä nimistä.

Samoihin aikoihin yhtyeen nahka- ja niittivaatteet loivat uuden pukeutumistyylin hevikansalle.  Priestin pukeutumisesta mallia ottanut fani tai bändi harvemmin tiesi, että Judas Priestin laulaja Rob Halford oli kunnon kaappihinttari, joka hankki vermeensä lontoolaisista alan putiikeista. Homopiireissä ruoska ja koppalakit olivat kova sana jo ennen Halfordia.

Birninghamissa 60-luvun lopulla perustettu Judas Priest soitti ensilevyillään samantapaista heviä kuin kotikaupunginsa kuuluisin bändi Black Sabbath. 70-luvun loppua kohden Priestin musiikki alkoi selkiintyä ja biisit tulla yhä nopeammiksi ja lyhyemmiksi.

Periaatteessa orkesterin läpimurto olisi voinut tulla jo ennen Britsih Steeliä, sillä loppuvuodesta 1978 julkaistu Killing Machine edusti jo niin laadukasta tavaraa, että siitä irtosi jopa ensimmäinen hittisingle Take On The World.

Tuo erään Pohjanmaalta Turkuun muuttaneen rokkiaktivistin "ärsyttäväksi renkutukseksi" luokittelema kappale on vain jäävuoren huippu kyseisellä albumilta. Itse pidän levyä  lähes tasavertaisena British Steelin kanssa, koska sellaiset rallit kuten Burnin' Up, Before The Dawn tai Running Wild ovat törkeän hyvä biisejä.

Oman British Steel -historiani muistan hyvin. Olen siitä kerran aikaisemmin kirjoittanutkin. Se tapahtui 2005 Priestin Tampereen konsertin jälkeen. Naputtelin Mansen visiitistäni keikka-arvion Sue-lehteen, jonka nettisivuilla se julkaistiin. Mainitsin muun muassa, että ostin Bristish Steelini 13-vuotiaana uusikaupunkilaisesta Levy ja musiikki -levykaupasta. Vuosi oli 1984 ja silloin sattui olemaan koululaisten hiihtoloma. Samalla reissulla ostin myös kuusamolaisen hevibändi Zero Ninen kolmannen lp:n Headline.

Keikkaraportista tuli muistaakseni sellaista palautetta, että "miten tämä liittyy Judas Priestiin?" ja jotain muutakin negatiivista. Valittajat esiintyivät tietenkin nimettömä, sillä eihän sitä nyt omalla nimellä voi mitään kritisoida! Mielestäni kaikki liittyi oleellisesti siihen mitä kirjoitin Preistin keikasta.

Samoihin aikoihin turkulaisen Sister Manik -orkesterin kitaristi puolestaan kummasteli ihan kasvotusten, että miten voin muistaa tuollaisia asioita. Miksen muistaisi? Onhan Judas Priestin Bristish Steel yksi elämäni levyistä ja Judas Priest yksi elämäni bändeistä. Seuraavaksi hän varmaan ihmettelee, mikäli tämän lukee, miten voin muistaa moisen keskustelun.

Vaikka British Steelin tunnetuimmat kappaleet, Living After Midnight ja Breaking The Law, ovat soineet joka puolella etenkin siitä lähtien kun Lordi voitti Euroviisut 2006, en ole niihin vieläkään täysin kyllästynyt. Lordilla viittaan siihen, että viimeistään tuolloin suomalaiset radiokanavat alkoivat suoltaa heviä ja hard rockia eetteriin oikein urakalla. Hevistä tuli suomalaisten kansanmusiikkia. Minua tuo jossain määrin silloin harmitti, olihan oma hevihistoriani tuossa vaiheessa jo noin 23 vuoden ikäinen.

Kun pyöritimme Mika Penttisen kanssa turkulaisravintola Down Townissa Never Surrender Club -nimistä kasariheviklubia 2000-luvun puolivälissä, emme tainneet kertaakaan soittaa levyltä Living After Midnightia tai Breaking The Law'ta. Se oli tietoinen valinta. Nuo biisit olivat kärsineet aikapäiviä sitten inflaation ainakin meidän tiskijukkien korvissa. Priestillä kun riitti kymmeniä muitakin biisejä, joita soitella.

Ennen British Steeliä minulla oli c-kasetilla Judas Priestin tuotannosta ainakin Sin After Sin (1977) ja Sad Wings Of Destiny (1976). Sin After Sin on Point Of Entryn (1981) ohella Priestin heikoimpia levyjä, vaikka molemmissa muutama hyvä kappale onkin.

Kuopiolainen kirjeenvaihtokaverini nauhoitti Priest -kokoelmankin, jolle tosin ei mahtunut suurta määrää biisejä, koska kasetti oli vain 60 minuutin mittainen. Muistan siinä olleen ainakin ensilevy Rocka Rollalta (1974) Never Satisfiedin ja Killing Machinelta Burnin' Upin. Mukana olivat, kuinkas muuten, myös Living After Midnight ja Breaking The Law.

Jostain levyistäni pystyn vieläkin palauttamaan mieleen sen tunteen, kun nuorukaisena ostin uuden levyn ja katselin innoissani kansitaidetta sekä kuvia. Vielä parempi oli, jos sisäpussistakin löytyi paljon kuvia. British Steel lukeutuu näihin levyihin, vaikka sisäpussi olikin blanko. Muistan kun ensimmäistä kertaa kuulin levyltä Living Afrer Midnightin alun rumpukompin, The Ragen bassoalun ja Unitedin hoilauskertosäkeen. Se oli aikaa, jolloin pystyin nauttimaan musiikista aivan eri tavalla kuin nykyään.

Lokakuun 28. päivä 1986 näin ensimmäisen kerran Judas Priestin konsertin. Bändi promotoi uusinta Turbo -levyään, ja kiertue virallisesti nimetty Fuel For Lifeksi. Helsingin jäähallissa lämmittelybändinä oli saksalainen Warlock, jonka laulaja Doro Pesch oli tuolloin aikamoinen seksisymboli. Sitä hän toki on vieläkin.

Eräänlainen ympyrä sulkeutui viime kesänä Tampereella Sauna Open Air -festivaalissa. Lavalla nähtiin muun muassa Doro yhtyeensä kanssa sekä Judas Priest. 25 vuotta oli tehnyt tehtävänsä ainakin siinä mielessä, etten enää jaksanut innostua Priestistä samalla lailla kuin 16-vuotiaana.

Imodiumitkaan eivät purreet vatsan väänteisiin toivotulla tavalla, joten lähdin kesken Priestin keikan tallustelamaan hotellia kohti. Posliini-istuin oli sillä hetkellä enemmän heviä kuin Judas Priest.

Judas Priest esiintyy sunnuntaina 22. huhtikuuta Helsingin Jäähallissa. Varmaan menisin sinne jos asuisin lähempänä keikkapaikkaa. Mutta kun en asu, ei maksa vaivaa lähteä sinne asti.


Diskografia:

Studioalbumit Rocka Rolla (1974, Gull Records) Sad Wings of Destiny (1976, Gull Records) Sin After Sin (1977, Columbia Records) Stained Class (1978, CBS) Killing Machine (1978, Columbia Records) British Steel (1980, CBS) Point of Entry (1981, Columbia Records) Screaming for Vengeance (1982, Columbia Records) Defenders of the Faith (1984, Columbia Records) Turbo (1986, CBS) Ram It Down (1988, Columbia Records) Painkiller (1990, CBS) Jugulator (1997, SPV) Demolition (2001, SPV) Angel of Retribution (2005, Columbia Records) Nostradamus (2008, Sony Music) Konserttitallenteet Unleashed in the East (1979, Columbia Records) Priest...Live! (1987, CBS) Live in London (2003, SPV) '98 Live Meltdown (1998, SPV) A Touch of Evil: Live (2009, Sony Music, Epic Records) Kokoelma-albumit The Best of Judas Priest (1978, Gull Records) Hero, Hero (1981, Gull Records) The Collection (1989, Gull Records, Castle Communications) Genocide (1993, Gull) Metal Works '73-'93 (1993, Sony Music, CBS) Prisoners of Pain (1996, Sony Music) The Best of Judas Priest: Living After Midnight (1997, Sony) Metalogy (2004, Columbia Records, Legacy Recordings) The Essential Judas Priest (2006, Sony Music)

Finnlevyn Heavy Rock -kokoelmalevyt

Suomessa julkaistiin 80-luvun alussa muutamia vain täkäläsille markkinoille tarkoittetuja kokoelmahevilevyjä. Niiden eliittiä ovat Finnlevyn kasaamat Heavy Rock ja Heavy Rock 2.

Viikonloppuna tuli pitkästä aikaa kaivettua kiekot esille. Molemmat älppärit ovat hyvää taustamusiikkia illanviettoon.

Heavy Rock -levyt sisältävät molemmat 12 kappaletta. Ensimmäisen levyn tunnetuin biisi on Rainbowin I Surrender. Bändi on edustettuna myös toisella raidalla, All Night Longilla. Samoin Status Quolta on mukana kaksi esitystä, What You're Preposing ja Something 'bout Baby I Like. Muut yhtyeet ovat Rush, Saga, Thin Lizzy, Nazareth, Black Sabbath, Graham Bonnet, Kiss ja Def Leppard.

Levyn kummajainen on Sagan Compromise. Yhtye luokiteltiin jostain syystä heviksi, kuten tuohon aikaan moni muukin sinne kuulumaton. Compromise on levyn heikoin lenkki. Def Leppardin Hello America on sekin kummallinen otanta, koska High'n'Dry -levyllä olisi ollut paljon parempaakin tavaraa.

Black Sabbathin Die Young on yhtyeen kovimpia biisejä. Nazarethin Dressed To Kill kulkee kuin luotijuna, mitä ei voi sanoa The Fool Circle -levystä, jolta se on poimittu. Graham Bonnetin tunnetuin soolobiisi Night Games on aina yhtä loistava. Thin Lizzyn Chinatown puolustaa myös paikkaansa ja Kissin imelä discopop Shandi menee sekin mukana, vaikkei sillä hevin kanssa mitään yhteistä olekaan.

Ilmeisesti ensimmäisen Heavy Rockin menestyksen saattelemana markkinoille tuli alkuvuodesta 1982 (päätellen sisäkannen Zero Nine -mainoksista, levyissä kun ei ole edes julkaisuvuotta) persoonallisesti nimetty Heavy Rock 2. Osittain samojen artistien tähdittämä levy on kokonaisuutena parempi kuin ensimmäinen.

Levyn outolintu on Starfighters. Brittiläistä uuden aallon heviä soittanut yhtye jäi tuntemattomaksi, mutta Suomessa sen tietävät ainakin tämän levyn omistajat. Alley Cat Blues toimii hyvin tunnetuimpien biisien välissä.

Graham Bonnet tunnelmoi I'm A Lover -biisillä, joka ei heviä nähnytkään. Komea kappale, mutta väärässä paikassa.

Jo mainittu Zero Nine julkaisi debyyttinsä näihin aikoihin Finnlevyn kautta. Visions Scenes And Dreams samannimiseltä älppäriltä on mukana Heavy Rock 2:lla.

Levyn tunnetuin esitys on Motörheadin Ace Of Spades, joka kohosi nopeasti suureksi hevianthemiksi. Vuosikymmenet eivät ole kuluttaneen kappaletta lainkaan. Tässä biisi on livenä No Sleep 'till Hammersmith -klassikkolevyltä.

Musiikkia illanviettoihin.


Motörhead on puoliksi mukana toisellakin kappaleella. Girlschoolin kanssa esitetty Please Don't Touch on hieno ralli. Samaa voi sanoa Girlschoolin C'mon Let's Go:sta. Heavy Rock 2:n parhaimmistoa.

Def Leppard edustaa Bringin' On The Heartbreakin voimin. Tajuttoman komea kappale, joka sai muutamaa vuotta myöhemmin kovin tutunkuuloisen kaiman Amerikasta, nimittäin Cinderellan Nobody's Foolin.

Nazarethin Love Hurts ja Rushin Closer To The Heart ovat molemmat mahtiballadeja ja tässä yhteydessä livenauhoituksia. Kissin raivokas I levyltä Music From The Elder on bändin tuntematon helmi. Black Sabbathin Turn Up The Night on aivan turhaan jäänyt sekin paitsioon vuosien saatossa, eikä Thin Lizzyn Angel Of Deathiakaan lueta heidän klassikokseen. Syyttä suotta.

Kuka mahtaa nämä levyt olla koostanut? Oli kuka oli, hän onnistui tehtävässään hyvin. Pari pientä kaunesvirhettä toki löytyy, mutta kokonaisuutena hieno suoritus. Usein suomalaiskokoelmat tuntuvat aivan lonkalta heitetyiltä. 

Levyjen kansitaiteesiin ei ole panostettu paljoa. Kakkoslevyn sisäpussissa puffataan kuusamolaista Zero Nineä, mutta muuta informaatiota ei löydy.