Lopettamispäätöksensä tänä vuonna ilmoittanut HIM oli aikoinaan Suomen suosituin bändi. 2000-luvun alkupuoliskolla nuoret ja vähän kypsemmätkin naiset kävivät kuumina yhtyeen laulajaan Ville Valoon. Ei ollut väliä mitä mies suustaan päästeli tai millaisiin rytkyihin hän pukeutui, riitti että hän vaan oli se ihana Ville. Yhteen muut jäsenet saivat olla rauhassa sekä naisilta että medialta, HIM käytännössä henkilöityi laulajaansa.
HIMin jäsenet olivat mukavia heppuja ainakin sillä perusteella mitä muutaman kerran heitä tapasin. Nummirockissa juhannuksena 1997 olin jossain vaiheessa puolittain tietämättäni samassa porukassa bändin kanssa. Tämä selvisi vähän myöhemmin eräästä valokuvasta, jossa on lisäkseni muun muassa Ville Valo.
Seuraavan kerran tapasin HIMit syksyllä 1997 Oulussa 45 Special -kapakassa. Baaria pyörittivät, kuten kaiketi vieläkin, alunperin kuusamolaisen hevibändin Zero Ninen äijät.
Istuin samassa pöydässä Ville Valon ja basisti Migen kanssa. Seurueessa oli myös kesällä Seinäjoen Provinssirockissa tutustumani Niina, josta myöhemmin tuli oululaisen kaverini, metallibändi Sentencedin rumpalin ja ammattivalokuvaajan Vesa Rannan puoliso.
Kerroin Ville Valolle, että Turussa kaveriani Penaa kuulemma pidetään hänen näköisenään. "Jaa, no olenko minä", laulaja uteli. "Et mielestäni pätkääkään", totesin.
Yhtyeen debyyttialbumi Greatest Lovesongs Vol. 666 oli yksi vuoden 1997 levyistä. Se kestää hyvin kuuntelia vieläkin. Eipä ole kovin kauaa kun sen viimeksi pyöräytin.
HIM ei ollut tuolloin vielä suuren yleisön orkesteri. Sellaiseksi se kohosi kakkosalbumin Razorblade Romance myötä vuonna 2000.
Lueskelin kirjan muutama ehtoona ennen Nukkumatin saapumista. Muistelin, että olen joskus ennenkin opuksen avannut. Pikaisella googlauksella vastaan tuli Imperiumi.net:iin vuonna 2003 kirjoittamani arvio, joka oli päässyt vallan unohtumaan.
"Toimittaja Juho Juntusen kirjailema teos HIMIstä on selkäesti suunnattu joulumarkkinoiden myyntivaltiksi. Harvemmin mistään tuotoksesta paistaa läpi näin vahva kaupallisuus. Juntunen on toki suomalaisen musiikkijournalismin eliittiä ja loistava kirjoittaja, mutta selvältä rahastukseltahan Synnin viemää vahvasti vaikuttaa.
Kirjan kuvitus on kansista alkaen viimeisen päälle hieno. Kuvia on paljon HIMin uran varrelta ja mukana on jäsenten lapsuuden aikaisia otoksiakin. Mutta itse tarinat ovat tylsiä ja lapsellisia. Vain harvoin päästään mielenkiintoisten asioiden pariin. Sellaisina pidän esimerkiksi yhtyeen kertomuksia levyjensä teosta, Ville Valon selityksiä biisien taustoista sekä ristiriidoista levy-yhtiön ja muusikoiden näkemysten välillä. Syy jutustelun tasoon ei varmaankaan ole pelkästään itse Juntusen, vaan HIMistä ei yksinkertaisesti lähde tässä vaiheessa uraa enempää irti. Siksi mukaan on ängetty jonninjoutavia poikien hotellihuoneentuhoamislekkejä ja muuta nerokasta.
Jopa niinkin paatunutta anaalihuumorin ystävää kuin minua oikein hävettää bändin puolesta, kun he kehuvat pissa- ja kakkatempauksillaan. Hohhoijaa. Mikäli se on tietoinen irtiotto teinityttöfaneista, niin asian luulisi tämän kirjan jälkeen onnistuvan aika helposti. Aiheeseen liittyen Ilta-Sanomatkin otsikoi taannoin lööpissään, että "Juha Mieto suuttui Ville Valolle". Pojat kun olivat ruiskuttaneet hotelissa pissaa Miedon näköispatsaan päälle. Ja kirja tietysti myy kohun myötä, joka lienee tarkoituskin.
Ilman turhaa pilkunnussimista ihmettelen myös, miksi kirja vilisee virheitä. Vaikka suurin osa Synnin viemän tapahtumista on ollut lähivuosina, ilmoitetaan kirjassa esimerkiksi että Black Sabbath esiintyi Provinssirockissa vuonna -97. Se oli kylläkin vuotta myöhemmin. Lisäksi saman yhtyeen kerrotaan tehneen Suicide Solution -kappaleen, vaikka sen teki Ozzy Osbourne ihan itse".
Omia tekstejä on välillä mielenkiintoista lukea vuosia myöhemmin. Joskus tosin tuntuu, että mitähän kummaa päässä on oikein liikkunut, mutta ainakin tällä kertaa allekirjoitan täysin viidentoista vuoden takaiset aatokseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti