Viime viikon maanantaina avautui jälleen Kurpitsapuisto Halikon museosillan kupeeseen. RannikonPuutarhan järjestämiä Kurpitsaviikkoja ei ole tänä vuonna rummutettu aivan samaan malliin kuin parina aikaisempana syksynä, jolloin tapahtumasta oli juttua YLEn televisiouutisia myöten. Tai sitten on vaan mennyt allekirjoittaneelta ohi.
Sunnuntaina 15. lokakuuta istahdin työkaverini Petterin autoon. Matkamme eteni kultturikierroksella Turun Nummenmäen kautta Paimion Parantolan luontopolulle, josta lopulta nykyään Saloon kuuluvaan Halikkoon.
Ajoituksemme oli sattumalta todella osuva. Auton sai vielä helposti parkkiin, kiitos pätevien ja hyvähermoisten liikenteenohjaajien. Joku törppö kuppasi edessämme aikansa, kunnes tajusi liikuttaa kaaraansa järjestysmiehen koputettua ikkunaan. Mutta tuskin hän oli ainoa, joka ei tiennyt miten jonossa toimitaan.
Ilta oli hämärtymäisillään ja ihmiset suuntaamassa Kurpitsapuistoon. Varsinainen kuhina alkoi puolisen tuntia myöhemmin pimeän tultua. Nyt ei puhuta sadoista, vaan tuhansista ihmisistä.
Kansanvaellus museosillalla oli tottumattoman silmään kuin suoraan jostain amerikkalaisesta elokuvasta. Toisaalta olo oli vähän kuin festareilla, poikkeuksena musiikin ja humalaisten puuttuminen sekä pikkulasten läsnäolo.
Porukkaa oli niin paljon, täällä jos jossain luulisi naperon eksyvän helposti vanhemmiltaan. Ja vaikka Kurpitsaviikot ovat koko perheen tapahtuma, saattavat amerikkalaisesta pyhäinpäiväperinteestä kumpuavat kurpitsapäät, luurangot ja kummitukset olla pienokaisille pelottavia. Ainakin pimeässä.
Viime syksynä Kurpitsapuistossa makuhermojani kutkutti kurpitsamakkara. Samaa herkkua oli saatava tälläkin kertaa. Grillijono oli niin valtaisa, että tiskin takana hääränneet ukkelit olivat vähän pulassa käännellessään kiireessä makkaroita. Uskallan väittää, että ainakin minun jöötini olisi saanut olla tulisilla hiilillä tovin kauemmin.
Rannikon Puutarhan isännän Esa Rannikon mukaan käsin kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä tehdään kahden viikon aikana peräti kymmenen tuhatta kappaletta. Jokainen kurpitsapää on uniikki. Rannikon arvion mukaan viime vuonna Kurpitsaviikoilla kävi jopa 250 000 ihmistä.
Ajellessani perjantaina työpäivän jälkeen Kustaviin, oli ilma vastoin kaikkia odotuksia jopa kohtalainen. Kuluva viikko on ollut sateinen ja tuulinen. Ulkoilu onkin luontoäidin puolelta minimoitu todella lahjakkaasti, mutta sellaisiakin ihmisiä löytyy joille keli kuin keli on aivan yksi lysti.
Kamera oli mukanani kuten melkein aina. Matkalla mietin missä voisin poiketa nappaamassa muutaman foton. Paikaksi valikoitui Kustavin hautausmaa, jossa sijaitsee sekä isäni että satojen tuttujen viimeinen leposija.
Kirkkomaalla muutama pariskunta laitteli hautoja kuntoon. En tuntenut heistä ketään. Eräs mies kipitti kottikärryjen kanssa melkein vierestä ohi. Valmistauduin tervehtimään häntä, mutta ukko ei vaivautunut edes vilkaisemaan kohti.
Pellonreunassa päivystäneeltä kissalta sain sen sijaan huomiota. Harmaa pitkäviiksinen katti kuikuili pitkään, mutta ei kutsuistani huolimatta lopulta uskaltanut tulla lähemmäksi.
Muutama viikko sitten ehdotin työkaverilleni Petterille, että mikäli hänelle sopisi lähteä Matildajärvelle Teijon kansallispuistoon, niin reissu kannattaisi toteuttaa tulevana sunnuntaina. Säästäkin povattiin oikein mukavaa.
Olen viimeksi samoillut näissä metsiköissä syksyllä 2019. Tuolloinkin eräkaverina sattui olemaan Petteri. Neljässä vuodessa maisemat olivat muuttuneet ainakin siten, että kansallispuiston parkkipaikalle vievää hiekkatietä oli levennetty ja parkkipaikkoja tehty lisää. Moinen johtunee lähivuosina jyllänneestä koronasta, joka sai ihmiset kiinnostumaan luonnosta ja retkeilystä kotona ihmettelyn sijaan.
Matildanjärvi on 57 hehtaarin kokoinen metsäjärvi nykyään Saloon liitetyssä Perniössä lähellä Matildanvanhaa ruukkikylää. Alueelle perustettiin vuonna 2015 Teijon kansallispuisto, jonka luontokeskuksen luontotalo sijaitsee järven etelärannalla. Järvi on suosittu kalastus- ja retkeilykohde ja sen ympäri kiertää 5,5 kilometrin mittainen Matildanjärven kierros.
Matildajärven kierros on maisemiltaan erinomainen. Ainoastaan pätkä, jossa kävellään maantietä pitkin kyläraitilla, saattaa tuntua vähän arveluttavalta, mutta se onkin matkan ainoa välttämätön paha. Muuten kulkija saa nauttia kallioisesta mäntymetsästä, suosta ja järvimaisemasta.
Aikoinaan kirosin kierroksen alkupuolella olleita kapeita pitkospuita. Sai nimittäin kävellä kieli keskellä suuta, ettei ollut rähmällään suossa tai pöpelikössä. Valitettavasti näin pääsi käymään syksyllä 2017, jolloin harha-askel koitui kohtalokseni. Loukkasin rytäkässä polveni ja käteni, johon kohosi pingispallon kokoinen verenpurkauma. Kivikova patti oli kädessä peräti kuukauden verran ennen kuin laskeutui.
Ilmeisesti moni muukin on ollut kumollaan, koska lankut olivat uusittu sitten viime käyntini. Ne olivat niin leveitä, että kelpasi tallustella ilman pelkoa kaatumisesta. Pystyin jopa katselemaan luontoa, enkä pelkästään omia kengänkärkiä.
Matildanjärven kierrokseen meni reilu kaksi tuntia parin pikku tauon kera. Pitäisi ehdottomasti käydä useamminkin kuin neljän vuoden välein.
Demolition 23. on entisten Hanoi Rocks-miesten Michael Monroen ja Sami Yaffan perustama suomalais-yhdysvaltalainen punkvaikutteinen yhtye, joka toimi aktiivisesti vuosina 1993-95. Viime vuonna, 27 vuotta hajoamisensa jälkeen orkesteri esiintyi Monroen 60-vuotisjuhlien yhteydessä Helsingin jäähallissa. Siitä innostuneena päätettiin tehdä lisäkeikkoja, jotka toteutuivat tänä syksynä.
Yhtyeen alkuperäiskokoonpanossa soittivat Monroen ja Yaffan lisäksi amerikkalaiset Jimmy Clark (rummut) ja Jay Hening (kitara). Jälkimmäisen korvasi kesällä 1994 kolmas entinen Hanoi-mies Nasty Suicide.
Bändin ainoa albumi Demolition 23. ilmestyi vuonna 1994. Parissa viikossa äänitetty punkrock-pläjäys oli Bruce Springteenin kitaristina ja myös sooloartistina tunnetun Little Stevenin tuottama.
Demolition 23. kuivui kasaan keväällä 1995, jolloin Nasty Suicide jätti yhtyeen. Hän muutti Suomeen ja alkoi opiskella iltalukiossa ja sittemmin farmasiaa. Samana vuonna Monroekin palasi kotimaahansa kymmenen New Yorkissa vietetynvuoden jälkeen, asettuen maalle Salon seudulle.
Demolitionin Suomen kiertue alkoi Tampereen Pakkahuoneelta 29. syyskuuta, jossa yhtyettä vastaanotti tuhatpäinen yleisö. Seuraavana päivänä oli vuorossa Turun Logomo. Yleisöä oli Monroen nykyisessä kotikaupungissa selvästi vähemmän, olisiko muutama sata uteliasta saapunut paikalle.
Tällä hetkellä bändin kokoonpano koostuu Monroen, Yaffan ja Suiciden lisäksi rumpali Karl Rockfistista. Hän on soittanut Monroen omassa bändissä vuodesta 2010 kuten Yaffakin. Demolitionin alkuperäisrumpali Jimmy Clark on nykyään Metallican Lars Ulrichin rumputeknikko, eikä ilmeisesti siksi päässyt tai ollut tarpeeksi kiinnostunut lähtemään mukaan.
Minulle oli päivänselvää, että menen katsomaan keikkaa. Vuosikymmenet on harmittanut, että jätin elokuussa 1994 väliin yhtyeen Turun Ikituurin esiintymisen. Tiedä sitten mikä mielenhäiriö silloin iski, mutta samaisena ehtoona oli kyllä hauskaa toisaallakin.
Logomon keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20. Vähän tätä epäilin, mutta niin vaan muutamaa minuuttia yli tuon yhtye tuli lavalle. Monroen kanssa on saanut tottua myöhästymisiin, mutta näköjään hän pystyy tarvittaessa olemaan säntillinenkin.
Logomon aulassa näkyi paljon tuttuja. Turkulaismuusikoista bongasin muun muassa Tero-PetriSuovasen ja Mickey Cranen, joka soitti vuosituhannen taitteessa Micheal Monroen soolobändissä kitaraa. Hän oli myös Hanoi Rocksin uutta tulemista edeltäneessä Hanoi Revisited-bändissä, mutta kiista samasta naisesta teki ikävän särön laulajan kanssa pitkäksi aikaa.
Demolition 23. puski biisejä melkoisella vauhdilla. Ohjelmisto koostui yhtyeen ainoan albumin materiaalista, muutamasta Hanoi-lainasta (Problem Child, In The Year 79, Tooting Bec Wreck) sekä 70-luvun punkklassikoista.
Pieni, parinkymmenen sekunnin tauko oli vasta 45 minuutin jälkeen, jolloin Monroe lausui ensimmäisen välispiikkinsä. Rumpali Rockfistilla täytyy olla huippu-urheilijan kunto, sillä noin nopeaa ja tarkkaa tykitystä ei kuka tahansa kannuttelija pysty soittamaan tauotta kovin pitkään. Mies ei ole mikään munaton läpsyttelijä, vaan hänelle rummut ovat lyömäsoitin.
Kun kysymyksessä on bändi, joka ei ole edes ollut aktiivinen, ei voi kuin ihmetellä soiton tiukkuutta. Voisi kuvitella, että lavalla oli orkesteri, joka on soittanut vuosikymmenet yhdessä. Toki monet kappaleista ovat tuttuja myös Monroen oman nykybändin keikoilta ja jopa 80-luvun Hanoin ajoilta, joten rutiinia löytyy kaikilta soittajilta. Keikan kesto oli puolisentoista tuntia.
Tavallaan vähän sääli, että Demolition 23. oli sitten ilmeisesti tässä. Tietääkseni yhtyeen taivalta ei ole tarkoitus jatkaa.
Turun yliopiston kasvitieteellinen puutarha on kuluvana vuonna tullut allekirjoittaneelle entistäkin tutummaksi. Ruissalon saarella tuulee muutenkin käytyä noin kerran viikossa ja yhä useammin olen poikennut kasvitieteellisen mailla.
Kesäkelit alkavat olla viimeistään nyt taputeltu. Syyskuussa oli vielä lämpimiä päiviä vaikka muille jakaa, mutta esimerkiksi äsken kaupassa käydessäni sai jo puhallella höyryä.
Viime viikon lauantaina, 30. syyskuuta, Michael Monroe-elokuvanäytöksen päätteeksi käväisin kasvitieteellisessä vähän tuulettumassa. Naputtelen leffasta lisää lähitulevaisuudessa.
Sitten edellisen puutarhavisiittini, oli syksyn merkkejä ilmaantunut vauhdilla. Yksivuotiset koristekasvit olivat vielä melko hehkeinä, mutta syyskesällä kukkien kimpussa ahkeroineita perhosia ja pörriäisiä ei enää näkynyt. Lummelammikoiden sammakot ja liejukanat olivat nekin poissa.
Lauantaina 23. syyskuuta suuntanani oli Turun Hirvensalon Maanpää. Siellä sijaitsee Kaasavuori, josta on komeat näkymät Airiston merialueelle.
Kallion laelta katsellessa erottaa muun muassa Loistokarin-, Rajakarin- ja Vepsän saaret. Muuten sitten pitääkin olla enemmän asiantuntemusta, koska ainakaan minä en osaa nimetä horisontissa näkyvän Rymättylän puolen saaria.
Kaasavuorella oli kauniina lauantai-iltana jonkun verran porukkaa. Perhe teini-ikäisine lapsineen nautti piknikistä. Paikalle saapui myös eläkeläispariskunta Hirvensalon Pikisaaresta. Heidän kanssaan juttelinkin tovin, aiheena Rajakarin läheltä puolitoista vuotta sitten löytynyt vuonna 1994 kadonneen lakimiehen ruumis.
Iltalehti uutisoi viimeksi eilen, että Keskusrikospoliisi etsii ruumiita Airistolla. Meren pohjassa on kymmeniä potentiaalisia kohteita. Ylen jutussa aiheesta tarkemmin https://yle.fi/a/74-20052615
En lähtenyt Kaasavuorelle ruotsinlaivat mielessä, mutta yhtäkkiä huomasin Baltic Princessin lipuvan Iso-Pukin saaren takaa. Pian näkyi Viking Gracekin.
Latailin näitä samoja auringonlaskukuvia Facebookin kuvasivulleni. Tykkäyksiä on tullut huimat 104 tähän mennessä, mikä lähentelee sivustoni ennätyslukemia.