Accept Logomossa 17. helmikuuta

Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten Länsi-Saksan Solingenissa perustettu hevibändi Accept esiintyi lauantaina 17. helmikuuta Turun Logomossa.

Konserttimainoksia alkoi ilmestyä mediaan jo viime vuoden loppukesällä. Oli aivan selvää, että jos elän helmikuussa, olen myös paikalla. Bändi on nimittäin ollut minulle hyvin merkittävä vuosikymmenten varrella.

Ensimmäinen Accept-levyni oli c-kasetille äänitetty Restless And Wild (-82) keväällä 1983. Vinyylimuodossa debyyttihankinta puolestaan oli Uudenkaupungin Levystä ja musiikista ostettu tuplalevy Metal Masters, joka sisälsi bändin toisen ja kolmannen pitkäsoiton eli I'm A Rebel (-80) ja Breaker (-81).

Ensimmäisen kerran Accept kävi Suomessa Balls To The Wall -levynsä tiimoilta vuonna 1983. Tuolloin vain kourallisen ihmisiä kerännyt konsertti poiki sentään Soundi-lehteen kunnon jutun ja jopa Suosikkiin vaatimattoman maininnan. Kirjoittaja kuvaili militäärihenkisesti pukeunutta laulajaa sorsanmetsästäjän näköiseksi.

Yhtye oli etenkin Euroopassa yksi merkittävimmistä 80-luvun hevibändeistä. Se vaikutti paljon speed metal -tyylisuunan syntyyn Fast As A Shark -tyyppisillä nopeilla biiseillään.

Accept teki loistavia levyjä aina 1986 ilmestyneeseen Russian Rouletteen asti, kunnes kokoonpano alkoi rakoilla ja laulaja Udo Dirkschneider lähti omille teilleen. Hän on tähän päivään saakka tehnyt omaa musiikiaan U.D.O.-orkesterinsa kanssa, joka esittää keikoillaan ahkerasti myös Acceptin tuotantoa.

Vuonna 1989 ilmestyi yhtyeen kahdeksas studioalbumi Eat The Heat, jossa laulajana oli amerikkalainen David Reece. Pätevä mies noin muuten, mutta täysin väärä valinta Acceptin keulille. Samalla yhtyeen musiikki oli muuttui kepeämpään suuntaan, eikä levy ollut toivottava menestys. Bändin taru oli siltä erää loppu.

Uusi laulaja ehti nakututtaa nahkaansa Accept-tatuoinninkin. Hän kehui Soundissa uskovansa bändiin niin lujasti, että moinen piti hankkia. Iloa ei kauan kestänyt ja nyttemmin logotatuointi onkin peitetty uudella kuvalla. Tapasin meinaan miehen Sweden Rock Festivalissa vuonna 2007 ja kysyin tatuoinnista. Hän näytti kättään, jossa uuden kuvan alta vielä joten kuten kimmelsi Accept-kirjaimet.

Acceptin entinen laulaja David Reece (vasemmalla) Sweden Rockissa kesällä 2007. 


Accept on ollut aina silloin tällöin kasassa Dirkscneiderinkin kera, esimerkiksi 90-luvun puolivälin tienoilla kolmen albumin verran. Näin yhtyeen lauteilla jo mainitussa Sweden Rockissa Etelä-Ruotsissa kesäkuussa 2005. Tämä kerta ei poikinut uutta musiikkia, mutta tulipa sentään nähtyä bändi Udo keulillaan.

Yhtyeen musiikillinen sielu, kitaristi Wolf Hoffman keskittyi bändiuransa jälkeen valokuvaukseen. Jostain luin, ettei hän koskenut vuosikausiin kitaraan. Kuvaajia on maailma täynnä, mutta on vain yksi Wolf Hoffman, joten onneksi päätös ei ollut lopullinen.

Acceptin uusi tuleminen alkoi vuonna 2009, jolloin bändin valittiin laulajaksi amerikkalainen Mark Tornillo. Rankan katujätkän näköinen Tornillo muistuttaa raspiääneltään hieman Dirkscneideria, joten valinta oli oikein osuva.

Ensimmäinen Tornillon laulama albumi Blood Of The Nations ilmestyi kesällä 2010. Levy oli erittäin vahva näyttö, jonka jälkeen Accept on tehnyt hänen kanssaan kolme levyä lisää. Tuorein The Rise Of Chaos ilmestyi puolisen vuotta sitten.

Acceptin uusi tuleminen on saanut erittäin hyvän vastaanoton. En muista kenenkään tutun urputtaneen Tornillon takia, vaikka yleensä bändien kultakauden laulajaa pidetään "ainoana oikeana". Tässä tapauksessa Accept tekee selvän poikkeuksen. Asia olisi varmasti ainakin osittain toisin, mikäli uudet albumit olisivat kehnompia.

Logomon keikka oli kolmas kerta kun näin nyky-Acceptin. Tampereen Eteläpuistossa järjestetyssä Sauna Open Airissa kesällä 2011 yhtye oli vallan mainio, samoin Pakkahuoneella syksyllä 2014.

Accept Sauna Open Airissa kesäkuussa 2011. Peter Baltes, Mark Tornillo ja Wolf Hoffman.


Kuulopuheiden mukaan Accept keräsi Turun Logomoon 1200 katsojaa. Tuttuja naamoja näin satoja. Seutukunnan ulkopuolelta saapui myös paljon porukkaa, etenkin Tampereen suunnalta. Bändin toinen Suomen konsertti pidettiin seuraavana päivänä Helsingin The Circuksessa.

Acceptin matkassa oli jenkkiläinen lämmittelybändi Night Demon. Kolmemiehinen orkesteri kuulosti ainakin aulan puolelle NWOTBHM-yhtyeiltä eli 70- ja 80-luvun taitteessa Briteissä kehittyneeltä uuden aallon hevimetallilta.

Viimeisenä kappaleena bändi soitti Iron Maidenin Wasted Yearsin. Kummallinen valinta, sillä lyhyen soittoajan luulisi palvelevan enemmänkin omien kappaleiden esittämistä kuin puhkikuluneiden heviklassikoiden veivaamista.

Keikka-areenana Logomo on pirun hyvä. Paikkani oli C2-katsomossa, jossa vietin alle puoli keikkaa. Loppuaika meni permannolla, jonne pääsyä ei kukaan estellyt.

Konsertti alkoi todella vauhdikkaasti. Biisejä tuli useampi putkeen kuin tykin suusta vain sekunnin parin tauolla, kunnes Tornillo vihdoin lausui ensimmäisen välispiikkinsä.

Vanhoja 80-luvun klassikkoja ja uudempia kappaleita oli etevästi sijoiteltu sekaisin, jolloin kukaan tuskin kypsyi ja kaikki saivat varmasti mitä tulivat hakemaankin.

Tuoremmista kappaleista The Rise Of Chaos -albumin Analog Man ja Koolaid kolahtivat omaan korvaani ehkä parhaiten. Viimeksi mainittu kertoo samaisesta Guyanan vuoden 1979 joukkoitsemurhasta, josta Manowar teki biisin Guyana (The Cult Of The Damned) Sign Of The Hammer -levylleen vuonna 1984.

Balls To The Wall -albumin mainiota London Leatherboysia en muista aiemmin livenä kuulleenikaan. Vanhan Soundi-artikkelin mukaan kappale kertoo "homoraiskauksesta lontoolaisessa puistossa".

Wolf Hoffmanin kitarasoolo ei ollut mikään tyypillinen vingutus. Jossain vaiheessa siitä kehkeytyi Maurice Ravelin 1920-luvulla säveltämä ja varmasti kaikkien tuntema Bolero, kunnes lopulta edettiin Neon Nights -kappaleen introon, johon muu bändi pian yhtyi.

Wolf Hoffman (Kuva: Jari Kiviharju)

Peräkanaa tulleet, Metal Heart -levyltä (-85) tutut Midnight Mover ja ärsyttävän tarttuva Up To The Limit ovat soineet kaalissa pitkin viikkoa.

Acceptin uusimmat jäsenet, kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Wlliams osoitautuivat päteviksi miehiksi. Showpuolta hallitsi laulaja Tornillon ohella eniten kitaristi Hoffman, jolle soittaminen näyttää olevan suorastaan naurettavan helppoa. Mies pälyilee ja säntäilee ties mihin suuntaan, mutta samalla keppi soi munien korkeudella kuin tyhjää vaan. Hieman toista luokkaa kuin joku patsasteleva kainalokitaristi.

Vaikka Acceptin voisi helposti niputtaa vanhaksi pieruksi monien muiden kasaribändien tapaan, ei määritelmä ole missään nimessä oikea. Yhtye on varmasti yksi pirteimmistä livebändeistä mitä mieleen tulee ja tekee uutta musiikkia jatkuvalla syötöllä. Mikään nostalgiajukeboksi se ei myöskään ole, vaikka tarvittaessa ehkä voisikin olla.

Karun komeissa lavasteissa esiintynyt orkesteri päästeli menemään aika tarkkaan kaksi tuntia. Sen enempää en ainakaan minä olisi tarvinnutkaan. Settilista oli seuraavanlainen.

Die By The Sword
Stalingrad
Restless And Wild
London Leather Boys 
Breaker
The Rise Of Chaos
Koolaid
No Regrets
Analog Man
Final Journey
Shadow Soldiers
Neon Nights
Princess Of The Dawn
Midnight Mover
Up To The Limit
Objection Overruled
Pandemic
Fast As A Shark
encore:
Metal Heart
Teutonic Terror
Balls To The Wall

Logomon Teatrossa Acceptin jälkeen alottanut turkulainen The Sedät -duo tunnettiin vielä jokin aika sitten Taage&Garfield -nimellä.

Jälkilöylyissä oli valtavasti porukkaa, mutta onneksi sekaan mahtui joten kuten. Laulaja Taage Laiho ja kitaristi Kari Karvinen versioivat muun muassa Judas Priestin Touch Of Evilin, Bruce Dickinsonin Tears Of A Dragonin ja Manowarin Heart Of Steelin.

Muuten leppoisaa ehtoota häiriköi uuttera kännikala, joka sattui olemaan raisiolaislähtöinen 90-luvun tuttuni. En ole ainakaan kymmeneen vuoteen miestä nähnyt ja tämän perusteella en ikävöi häntä seuraavaan kymmeneenkään vuoteen. Vaikka olen itsekin samassa lajissa kunnostautunut, pitäisi sentään joku roti olla kuinka paljon sättää.

Berliinin reissu osa 1 - Yleistä matkasta

Kävin viime huhtikuussa turkulaistuttuni Timo Laaksosen kanssa Saksan pääkaupungissa Berliinissä. Matkamuistelut ovat vaan jääneet näihiin päiviin saakka.

Tarkoitus oli lomailla muutama päivä jossain eurooppalaisessa kaupungissa. Paikaksi valikoitui erinäisten mietintöjen jälkeen Berliini. Listalla oli kaikenlaisia paikkoja alkaen Pariisista Gdanskin kautta Budapestiin. Berliini vakuutti nähtävyyksillään ja edullisuudellaan.

Matka löytyi nettisivu Ebookersin kautta varsin huokeasti kohdasta "lennot + hotelli". Koska Ebookersissa on tällainen hanikka, olen sitä myös käyttänyt. Huomattavasti, jopa satoja euroja edullisemmaksi tulevalla vaihtoehdolla löytää vaikka mitä.

Olen monesti ihmetellyt kun yksi sun toinen kertoo "odottavansa halpoja lentoja". Sitten kun "halpa" lento löytyy, katsotaan hotelli erikseen. Kun olen ehdottanut katsomaan kohtaa "lennot + hotelli", on vastaukseksi saattanut tulla "emme halua mitään pakettimatkaa". Kyseessähän ei ole pakettimatka.

Jos haluaa tyhjentää pankkitiliään moisella toiminnalla, niin siitä vaan. Minä ainakin käytän vastaisuudessakin lennot + hotelli -yhdistelmää jos sellainen on saatavilla. Nytkin pelkkä hotellimme olisi erikseen maksanut yli neljä sataa euroa, kun koko matkamme maksoi yhteensä alle kolme sataa euroa - siis lennot ja hotelli!

Berliinin reissun pituus oli neljä yötä. Hotelli sijaitsi lähellä Checkpoint Charlien entistä tarkastusasemaa. Checkpoint Charlie oli vuosina 1961-1989 ulkomaalaisille Friedrichstrasen metroaseman ohella ainoa reitti Itä- ja Länsi-Berliinin välillä. Siitä oli hyvä pujahtaa metroon ja suunnata kohti päivän nähtävyyksiä.

En ymmärtänyt metroista hölkäsen pöläystä, enkä ehtinyt niihin tuossa ajassa tottuakaan. Timolla on taidot hallussa, joten kävelin vaan perässä ja yleensä aina olimme suunnitellusti perillä.

Huvittaa aina kun kuulen "suurten" maailmanmatkaajien tarinoita siitä kuinka jo suunnilleen vartissa oli kaikki hallussa missä tahansa metropolissa. Kalle Päätalon Iijoki-sarjakin luettiin jo matkalla lentokoneessa.

Berliini on tähän saakka suurin kaupunki jossa olen käynyt. Vajaassa viikossa siitä ehti saada jonkunlaisen yleiskuvan, mutta noin isoon kaupunkiin paremmin tutustuminen vaatisi pitemmän ajan. Ehdimme kumminkin käydä kaikissa kohteissa, joita oli etukäteen mietittykin.

Berliini on jo vuosia ollut varsinainen trendipaikka. Siellä lomailee vaihtoehtokulttuuri-ihmisiä ja niitä, jotka lukevat muotilehdistä, että sinne kannattaa mennä. Alakulttuureita on varmasti joka lähtöön ja se näkyi myös katukuvassa.

En huomannut kaduilla minkäänlaista uhkaavaa tunnelmaa tai muuta, joita suuressa kaupungissa saattaisi olla. Ei päivällä eikä yöllä. Porukka oli varsin värikästä. Lähinnä 1940-luvulta tuttuja arjalaispiirteitä tullut vastaan ollenkaan. Sen sijaan 1970-luvun Ugandasta ja 1990-luvun Irakista muistuttavia hahmoja näkyi paljonkin.

Berliinissä on nykyään 195 eri kansalaisuutta. Suurin yksitäinen ryhmä ovat turkkilaiset. Berliiniä kutsutaankin "suurimmaksi turkkilaiskaupunkiksi Turkin ulkopuolella".

Turkkilainen oli taksikuskimmekin, jonka kyytiin hyppäsimme lentokentältä. Hän kertoi vanhempiensa muuttaneen Länsi-Berliiniin 1960-luvulla. Mies ei puhunut alkumatkasta paljon mitään, mutta kun ikkunan ohi vilahti seksikauppa nimeltä Manolito-Erotica, hän innostui. Pian kaveri mylvi muhkeat viikset väpättäen kuin kiimainen hirvi. "Manolito-Erotocaaa! Sadomasooo! Der arsch!", hän huusi, rummutti rattia ja paineli kaasua.

Kun viereiselle kaistalle osui kolmen nuoren naisen seurue, alkoi kuskimme arvostella heidän ulkonäköään. Lopuksi hän ilmoitti, etteivät naiset ole kykeneväisiä ajamaan autoa, vaan heidän pitäisi olla kotona ruokaa laittamassa.

Saksan menneisyys juutalaisvainoineen oli läsnä kaikkialla. Isoja kuvasuurennoksia holokaustista näkyi siellä täällä. Jopa koko korttelin laajuinen juutalaisvainojen muistomerkki löytyy keskeiseltä paikalta Berliiniä. Sen lähellä sijainnut valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerin bunkkeri on nykyään parkkipaikkana. Entisestä johtolasta ei muistuta enää kuin vaatimaton infotaulu.

Koska Berliini pommitettiin lähes maantasalle toisessa maailmansodassa, ei kaupungissa ole juurikaan korkeita vanhoja rakennuksia. Pilvenpiirtäjiä kohoaa vain parilla aukiolla. Potsdamer Platz on viihteen, shoppailun ja liike-elämän keskus.

Berliinissä on noin 3,4 miljoonaa asukasta. Se on Saksan suurin kaupunki ja Euroopan unionin toiseksi suurin kaupunki Lontoon jälkeen. Toisin kuin joidenkin muiden suurkaupunkien kohdalla (esimerkiksi Pariisi), on Berliinissä viralliset rajat ja kaupunkimaisesti rakennetun tosiasialliset rajat vastaavat toisiaan. Laajempi Berlíinin metropolialue ja kauas ja siinä asuu määritelmästä riippun noin 4,4 - 5,9 miljoonaa ihmistä.

Berliini sijaitsee itäisessä Saksassa, noin 70 kilometriä Puolan rajalta. Kaupunki on Brandenburgin osavaltion ympäröimä, joten se muodostaa enklaavin (hallinnollinen alue, joka on kokonaan tai suurimmaksi osaksi toisen vastaavan hallinnollisen alueen ympäröimä). Alueen suurin pituus itä-länsi-suunnassa on 45 kilometriä ja pohjois-etelä-suunnassa 38 kilometriä.

1933 Saksassa nousi vaaleilla valtaan kansallissosialistinen puolue. Sen johtaja Adolf Hitler halusi tehdä Berliinistä uuden pääkaupunkinsa. Rakennushommat kuitenkin keskeytyivät toisen maailmansodan takia. Länsiliittoutuma pommitti Berliiniä 363 kertaa vuosina 1940-45. Puna-armeija pääsi kaupunkiin huhtikuussa 1945, tasan 70 vuotta visiittiämme ennen.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen. Niitä hallinnoivat Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska. Berliini jäi Neuvostoliiton vyöhykkeen sisälle, mutta sekin jaettiin saman joukon kesken neljään osaan. Länsivallat hallinoivat Länsi-Berliiniä, Neuvostoliitto Itä-Berliiniä.

Neuvostoliitto myös aiheutti laajoja ongelmia Länsi-Berliinille. Tilanne muuttui entistäkin problemaattisemmaksi 1949, jolloin Saksan länsivyöhykkeistä muodostettiin Saksan liittotasavalta ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (DDR). Se piti Berliiniä pääkaupunkinaan, mutta käytännössä pääkaupunki oli pelkästään Itä-Berliini.

Vuoteen 1961 saakka Itä- ja Länsi-Berliinin välillä pystyi liikkumaan vapaasti. Muualla Saksojen rajaa vartioitiin tarkasti. Länsi-Berliinin kautta pakeni kommunistihallintoa runsas määrä itäsaksalaisia, joten DDR päätti rakentaa Berliinin muurin. Muurilla eristettiin Länsi-Berliini Itä-Berliinistä ja DDR:stä.

Muuri murtui vasta 1989, jolloin DDR poisti kansalaistensa matkustusrajoituset. Siihen saakka he olivat saaneet lomailla vain oman maansa rajojen sisällä. Muurin murtuminen oli megatapahtuma, joka oli samalla sysäys itäeurooppalaisen kommunismijärjestelmän romahtamiselle.

Muurin purkamisvuonna 1990 neljä miehitysvaltaa luovuttivat hallintaoikeutensa Berliiniin yhdistyneelle Saksalle niin kutsutussa kaksi plus neljä -sopimuksessa. Saksojen yhdistymisen seurauksena Berliinistä tuli jälleen yksi kaupunki 1991 Saksan pääkaupunki.

Saksan pääkaupunkina Berliini on vaikutusvaltainen poliittinen keskus Euroopassa. Tarkempi tutustuminen parlamenttirakennukseen jäi valtavan ruuhkan vuoksi väliin, mutta lähialueen puistoja ja muistomerkkejä tutkailimme.

Berliini muuria oli jäljellä yllättävän paljon. Muuri oli tehty betonielementeistä, noin kirjahyllyn kokoisista, mutta korkeammista palasista.

Risteily Spree-joella kesti pari tuntia. Sen aikana näki yhä eron Itä- ja Länsi-Berliinin välillä. Itäisellä puoliskolla oli paljon rakennustyömaita ja muuten vaatimattomampaa. Joen varrella muuria oli jopa niin paljon, ettei siitä tule heti pulaa, vaikka turistit ostaisivat palasia matkamuistoiksi entistäkin enemmän.

DDR:n ajan kommunismilla lyödään nykyään rahoiksi. Sellainen nostalgia yllätti. Jos haluaa muistella vuosikymmenten ankeutta ja vankeutta, eipä siinä tapauksessa luulisi kovin hyvin menevän. Vanhoja karvahattuja ja muuta tilpehööriä sekä Trabantti -ajeluja oli tarjolla.

Koska saksankielentaitoni on 80-luvulla tapahtuneesta muutaman vuoden opiskelusta huolimatta hieman ruosteessa, oli tultava toimeen englannilla. Sillä pärjäsikin pääosin vallan mainiosti.

Suurin kieliongelma oli tosin päivittäinen. Se tapahtui hotellin lähellä olevassa leipomokahvilassa, jossa kävimme aamuisin tankkaamassa ennen kaupunkikierrokselle lähtöä. Syy moiseen oli hotellimme kallis aamupala. Kumpikaan ei halunnut pulittaa siitä 14 euroa. Lähipaikassa selvisi noin viidellä eurolla.

Koska flunsa iski juuri sopivasti ennen reissua, yritin lääkitä itseäni lähinnä Finnrexin -merkkisellä pulverilla. Sitä kaadetaan kuumaan veteen, nautitaan ja toivotaan auttavan.

Lähikuppilasta oli uskomattoman vaikeaa saada kuumaa vettä. Yrin varmasti kaikki konstit joka aamu. Välillä sain lasillisen kylmää vettä, toisinaan kahvia ja kerran jopa Coca-Colaa. "Hot water" oli Lähi-idästä kotoisin oleville yrittäjille ylivoimainen sanapari, eikä "Boiled water" uponnut yhtään sen paremmin.

Waltari - Suomimetallin pioneerit

Helsinkiläistoimittaja Pauliina Tuomolan kirjoittama Waltari - Suomimetallin pioneerit ilmestyi loppuvuodesta 2011. Tilasin teoksen joskus joulun aikoihin Adlibriksestä, mutta panttasin sen lukemista viime viikkoon saakka. Kirja nimittäin oli matkalukemisenani Kanarian reissulla.

Tutustuin Pauliinaan kesällä 2004. Matkustimme samalla bussikuljetuksella Sweden Rockiin Etelä-Ruotsiin. Olimme tosin tavanneet aikaisemminkin. Nummirockissa 1997 otin kuvan rastatukkaisesta tytöstä, jolla oli jalassaan mustat kumihousut ja oranssit maihinnousukengät. Pari vuotta sitten hoksasin, että tyttö olikin Pauliina.

Hän mainitsee samat kengät Waltari-kirjassakin. Bändin värikkääseen ja etenkin oranssiin pukeutumiseen ihastunut kirjoittaja oli 90-luvulla kova Waltari-fani. Siksi moiset jalkineet oli pakko saada.

1986 perustetun Waltarin tarina on allekirjoittaneelle suurin piirtein tuttu. Olin jonkinasteinen fanikin 90-luvun puolivälissä, jolloin So Fine!- ja Big Bang -albumit ilmestyivät. Etenkin jälkimmäistä tuli kuunneltua paljon. Kirjaa lukiessa huomasin, että monet biisit palautuivat mieleen, vaikken en ole Waltaria kuunnellut aikoihin.

1990-luvulla näin bändin usein livenä. Monet kirjassa mainitut keikat muistuivat nekin hyvin mieleen kirjan edetessä. Festivaalit kuten Provinssirock, Nummirock ja Ruisrock olivat 90-luvulla hienoa ja huoletonta kesänviettoa.

Turun Kårenilla olin keväällä 1994 videokuvaamassa Waltarin lämmittelybändiä Wardancea. Siinä soittivat muun muassa entinen Ironcross-rumpali Jimmy Hammer ja nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen. Turkulaishevibändi jakoi Kårenin kellarimaisen takahuoneen Waltarin kanssa.

Tornion Greenlinessa, aivan Ruotsin ja Suomen rajalla, Waltari soitteli syksyllä 1997. Paikalla olivat myös helsinkiläisen Babylon Whores -yhtyeen laulaja Ikevil ja kitaristi Ewo Rytkönen. Bändi oli naapurikaupunki Kemissä tekemässä Deggael -levyään. ja päättivät tulla tuttujensa orkesteria katsomaan. Olin tutustunut Ikeviliin menneen kesän rokkifestareilla.

Ikevil, oikealta nimeltään Ilkka Salmenpohja, suomentaa nykyään kirjoja. Ewon sukunimi on nyttemmin Pohjola. Hän on maailmalla menestyneen kiteeläisyhtye Nightwishin manageri.

Nykyinen, viisimiehinen Waltari. 

Waltari on aina sekoittanut eri musiikkityylejä yhteen. Death metallia, punkkia, teknoa, etnoa, sinfoniaa,  goottia ja räppiä. Tämän takia bändiin on ollut välillä vaikea suhtautua. Waltarin tehosekoitin onkin ollut monille liikaa. Kun Nummirockin juhannusjuhlilla 1995 bändi tykitti rokkiversiota vanhasta Mummo kanasensa niitylle ajoi -laulusta, olin aistivinani jonkin olevan pielessä.

Waltarin konseptilla kuitenkin pääsi Suomessa huipulle - Waltari oli maamme suosituin yhtye ja vuoden albumin tekijä Soundi -lehden vuosiäänestyksessä 1995.

Waltari aloitti triona. Musiikki oli alkujaan kovin erilaista kuin mihin totuttiin bändin menestyksen vuosina 90-luvulla. Laulukielenä oli aluksi suomi, mutta kun pääjehu Kärtsy Hatakka innostuttui metallista, vaihtui kielikin kansainvälisemmäksi.

1991 ilmestyi Monk Punk -albumi, jonka myötä bändi muutti Saksan Berliiniin kokeilemaan siipiään. Iso heviyhtiö Roadrunner otti yhtyeen talliinsa, ja Torcha! -levy julkaistiin 1992. Tuolloin Waltariin alettiin kiinnittämään enemmän huomiota Suomessakin. Tsekeissä bändi kaatoi kansaa ja vieläkin suosittu siellä.

Waltari Berliini-aikoinaan 1992.

Lähes vuotta aikaisemmin nauhoitettu, mutta vasta alkuvuodesta 1994 julkaistu So Fine! teki bändin tunnetuksi Keski-Euroopan ohella kotimaassakin ja seuraavan vuoden Big Bang räjäytti potin. Minulla suurin kiinnostus Waltariin lopahti näiden levyjen jälkeen.

Avanti-orkesterin kanssa tehty Yeah! Yeah! Die! Die! Death Metal Symphony in Deep C (1996) ei enää kiinnostanut minulle auennut, eikä sitä uudempien levyjen kimppuun ole ollut kovaa hinkua.

Tuomolan Waltari -kirja on sujuvasti kirjoitettu. Sivuja on melkein neljä sataa. Eniten äänessä on Kärtsy, joka Waltarin pääasiallisena biisintekijänä ja visionäärinä sen toki ansaitseekin. Kautta aikojen ristiriitaisia tunteita eräissä tuttavissani herättänyt hahmo on kirjan perusteella periksiantamaton, jonkinsortin kylähullu, josta varmasti kuulemme vielä. Waltari ei nimittäin ole hajonnut, jos niin luulit!

Yllättäen löysin itsenikin kirjan sivuilta. Sivuilla 332-333 mainitaan, että "Sue-lehden Kimmo Jaramo osoitti suurempaa ymmärrystä ja antoi levylle seitsemän pistettä. Suurimman vaikutuksen tekivät Not Enough ja "yllättävän epäkaupallinen avauskappale Helsinki. Jaramo kaipaili ronskimpaa tuottajan otetta, sillä hän koki albumin olevan liian pitkä. "Waltari-faneille levy on kuitenkin varmasti täyttä tavaraa. He eivät heti pety, vaikka levyltä tulee millaista pimputusta ja armotonta mättöä tahansa. Se on Waltarin tavaramerkki".

Itselläni ei ole minkäänlaista muistikuvaa tästä 2005 kirjoittamastani Blood Sample -albumin arvioista. Hienoa, että se on näköjään jäänyt aikakirjoihin.

Nostan Pauliina Tuomolan Waltari - Suomimetallin pioneerit -kirjan parhaimpien suomalaisbändihistoriikkien joukkoon. Sinne Ari Väntäsen Hanoi Rocks -eepoksen ja Honey Aaltosen Hurriganesin väliin.