Maaliskuisen lauantain musiikkivalinnat

Eilen tuli kuunneltua lp-levyjä, joita satunnaisesti vetelin hyllystä esille. Tai oikeastaan yksi oli varta vasten menossa levylautaselle, nimittäin pari viikkoa sitten hankkimani Pohjalla-kokoelma. Työkaverini toi sen Svart-levy-yhtiön kaupasta samalla kun nouti itselleen nipun tarjouslättyjä.

Kympin maksanut uusintapainos legendaarisesta Pohjalla-levystä on alunperin Love Records-levy-yhtiön vuonna 1978 julkaisema kokoelma suomalaisen uuden aallon ja punkin edustajia kuten Pelle Miljoona & N.U.S., Se ja Problems?.

En ollut muutamia irtobiisejä lukuunottamatta levyä ennen kuullut. Kiekon tunnetuin kappale lienee Pelle Miljoona & N.U.S.:in esittämä Väkivalta ja päihdeongelma, jonka kiihkeää paasausta kuulee vähän väliä vieläkin eri tuuteista. Kymmenen euron arvoiseksi hankinnaksi levy oli oikein kannattava ostos.

Täysin toisessa genressä on hiljattain edesmenneen Cavan Groganin luotsaama Crazy Cavan "N" The Rhythm Rockers Still Crazy-lp:llään.

Still Crazy oli ensimmäinen lp-levyni talvella 1981 yhdessä toisen tuohon aikaan pinnalla olleen rockabillyorkesterin Matchboxin Settin' The Woods On Fire-albumin kanssa.

80-luvun alussa oli Fazerin Musiikkikerho ja joku toinenkin vastaava postimyyntilevykerho, jotka olivat valtavan suosittuja. Liittymistarjouksena sai kaksi vapaavalintaista levyä edullisesti.

Pian postilaatikkoon alkoi putkahdella levy kerran kuukaudessa eli niin sanottu "kuukauden levy". Toki sen pystyi peruuttamaan, mutta harva muisti palauttaa kuponkia. Muistaakseni vuoden sisällä piti ostaa kolme täyshintaista levyä, jotta avaustarjouksen edun sai lunastettua.

Still Crazy oli alunperin julkaistu 70-luvun lopulla eri nimellä Cavanin kotimaassa Englannissa. Siellä se ei herättänyt juuri mitään huomiota, mutta bändistä tuli Suomessa hetkeksi megasuosittu lähinnä Suosikki-lehden ansiosta, jossa oli julisteita ja artikkeleja.

Yhtye teki viitisenkymmentä keikkaa maassamme vuosina 1981-82. Sitten rockabillybuumi lopahti kuin lehmän häntä ja orkesterin jäsenet palasivat ajamaan taksia kotimaanhansa.

Oman Still Crazyni vein aikoinaan antikvariaattiin siirtyessäni sujuvasti rockabillystä punkkiin ja uuteen aaltoon, josta sitten talvella 1983 hevirokkiin. Ostin Still Crazyn uudelleen vuosi sitten Turusta Hassisen kirpputorilta viidellä eurolla. Eipä se lainkaan hullummalta kuulosta vuosikymmenten jälkeen.

Costello Jones on yhtä kuin Costello Hautamäki, etenkin Popedan kitaristina tunnettu tampelelaismies. 25-vuotiaana vuonna 1988 häin sai mahdollisuuden tehdä soololevyn Poko Rekordsille ja hardrockaava albumi sai nimekseen A Little Bit Crazy.

Aikakauden Pokolle tyypillistä fonttia ja kansitaidetta edustava A Little Bit Crazy on periaatteessa aivan kelpo levy, mutta olisi luullut Costellolta irtoavan tarttuvampiakin biisejä. Kaveri oli kumminkin jo monta vuotta tehtaillut Popedalle oikein meneviä ralleja.

Vaikka levy juuri eilen kuuntelin, ei mielessä pyöri nyt muuta kuin A-puolen avausraita Eine Kleine Nacht Music, jonka Mozart sävelsi joskus vuosisatoja sitten. Vähän liikaa osastoa "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

Levyllä Costellon kanssa soittavat sittemmin Eppu Normaaliin päätynyt ja siinä yhä oleva Sami Ruuskallio (basso) ja J. Karjalaisen bändeistä tuttu Janne Haavisto (rummut).

A Little Bit Crazy on jäi jo ilmestyessään aika vähälle huomiolle, eikä siihen törmää nykyään kirpputorilaareissakaan.

Neljäs levylautaselle eilen päänyt albumi on amerikkalaisen Circus Of Powerin kakkoskiekko Vices vuodelta 1990.

Tatuoiduilta prätkäjätkiltä näyttänyt newyorkilaisryhmä julkaisi debyyttialbuminsa Circus Of Power vuonna 1988. Soundin ja Suosikin ylistäviä levyarvioita luettuani riensin välittömästi levykauppaan. Kiekko kolahtikin aivan kympillä ja pidän sitä yhä yhtenä parhaista 80-luvun hard rock- ja hevilevyistä.

Debyyttiä seurannut Vices ei yllä aivan samaan, mutta on kelpo levy sekin on. Veikkaan, että esikoiselle oli ladattu kaikki vuosien saatossa kertyneet tykkibiisit, joten ei ihmekään jos vastaavia iskusävelmiä ei heti löytynyt pöytälaatikon perältä. Mutta on Vices kumminkin keskitasoa parempi levy ja se kannattaa ostaa pois jos sattuu tulemaan kirppiksellä vastaan.

Löytöjä levykirppikseltä

Viime viikolla törmäsin Facebookissa mainokseen, jonka mukaan Kirppis-Center Manhattanilla olisi lauantaina "extralevymyyntiä". Käsitin sen jonkinsortin levymessutapahtumaksi, jollaiseksi se puolittain osoittautuikin.

Tiskin takana hääräsivät niin sanonut "Levykaksoset", jotka ainakin Turussa ovat tunnettuja hahmoja. En tiedä kumpi on kumpi, koska heitä on liki mahdotonta erottaa toisistaan. Toisen kanssa vaihdoin muutaman lauseen kuten aina tavatessamme, mutta mysteeriksi jäi kumman.

Levykaksosten lisäksi paikalla oli näytti olevan kaksi muutakin myyjää. Toinen heistä oli hankkinut valtavat määrät levy-yhtiöguru Atte Blomin entisten firmojen kuten Love Recordsin ja Johannan jäämistöä. Ne huomattuani en enää katsellutkaan muita laareja, vaan kävin käsiksi näihin korkkaamattomiin ja jopa muovikuoreen sullottuihin cd-levyihin.

Huokeaan viiden euron kappalehintaan myydyt cd-levyt olivat kuulemma tehneet hyvin kauppansa. En lainkaan ihmettele. Itse sain kasattua parinkymmenen levyn pinon, mutta lompakkoon vilkaistuani jouduin tyytymään vain neljääntoista yksikköön. En yleensä hamstraa näin suuria kasoja kerralla, mutta nyt oli aivan pakko tarttua tilaisuuteen ja tykittää parhaat päältä.

Suurin osa levyistä olikin jo ennestään tuttuja, mutta en omistanut niitä cd:nä tai lp:nä. Aikoinaan moni niistä oli hyllyssäni c-kasetilla. Ensimmäisinä rokkivuosinani 80-luvun alussa esimerkiksi Sig ja Juice Leskinen olivat suosikkejani. Löysinkin Juicen legendaarisen Singlet 1974-76, jota aikoinaan kuuntelin aivan into piukassa. Samoin Juicen kakkoslevy Per Vers, runoilija tarttui matkaan.

Helsinkiläisen uuden aallon bändin Wouden Keskellä aikaa -levyä on jo vuosia jossain määrin etsiskellytkin. Aikoinaan Rockradiossa soinut nimikappale on ollut suosikkejani jo noin 34 vuotta. Sigin kakkoslevy Sudet vuodelta 1981 oli sekin melkein pakkohankinta. Aikoinaan tuli kuunneltua raisiolaisbändiä hyvinkin ahkerasti.

Pinon vierain levy on Se -yhtyeen Pahaa unta. Tiedän siitä oikeastaan vain nimikappaleen. Samalla se on kasan ainoa kiekko, jota en tätä kirjoittaessani ole vielä kertaakaan kuunnellut. Muut levyt ovatkin ehtineet jo pyörähdellä stereoissa tai autossa.

Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien Kohdusta hautaan on ollut sekin jo vuosia hankintalistalla. Kai sen olisi helposti jostain saanutkin, jos vaan olisi aktiivisesti hakenut. Nurmion tuotannon semidiggarina nostan kyseisen levyn aika korkealle. Esimerkiksi Kurjuuden kuningas on vallan hieno kappale.

Tuorein levyistä on bikerbändi Backslidersin kokoelma Full Speed 1985-1994. Englanninkielistä suomalaisrokkia edustavat myös Pete Malmin 1981 ilmestynyt soololevy ja hänen sekä Andy McCoyn tähdittämä Briard Miss Wolrd -levyllään vuodelta 1983. Bonukseksi on lykätty koko muukin Briardin tuotanto, joten jotkut kappaleet ovat levyllä peräti kolmena erilaisena versiona.

65 euroa kilahti kauppiaan kassaan, mutta sainpahan monta hemmetin hyvää levyä ja viisi euroa alennustakin.

Royalsin livelevy

Royals oli vuonna 1975 perustettu suomalainen funkahtava bluesrockbändi. Sen perustivat Hurriganesista eronnut kitaristi Albert Järvinen, basistilaulaja Pave Maijanen ja rumpali Ippe Kätkä. Lehdistössä orkesterista leivottiin Hurriganesin kilpailijaa, vaikka sen musiikkityyli oli aikalailla erilaista kuin kitarajumalana pidetyn Järvisen vanhalla bändillä.

Royals teki kaksi studiolevyä Love Recordsille, joka oli silloin alallaan ykkönen. Spring 76 ilmestyi nimensä mukaisesti vuonna 1976 ja Out seuraavana vuonna.

Tilasin 11-12-vuotiaana Out -lp:n jonkun postimyyntikaupan alelaarista. Olisikohan ollut Epe's tai Original Records kyseessä. En kuitenkaan ollut tuolloin kypsä omaksumaan yhtyeen vaikeahkoa musiikkia. Jollen aivan väärin muista, on Outissa mukana aimo annos progea. Kuuntelin siihen aikaan esimerkiksi Hurriganesia, Pelle Miljoonaa, Sleepy Sleepersiä ja Eppu Normaalia. Niinpä älppäri lähti nopeasti kiertoon.

Sen sijaan Spring 76, jonka hankin joskus 80-luvun lopulla, on huomattavasti helpompi levy. Pitkälti lainakappaleista koostuva lp myi aikoinaan noin 30 000 kappaletta. Se ei ole lainkaan ihme, sillä tuohon aikaan levymyynti oli kasvussa ja Järvisen maine auttoi. Levy on kaiken lisäksi oikein hyvä.

Royalsissa soitti loppuaikoina koskettimia ja toista kitaraa Mikko Rintanen. Miehen myöhempiin meriitteihin kuuluvat ainakin jäsenyydet 90-luvun Wigwamissa ja Havana Blackissa.

Viimeisen keikkansa Royals soitti Helsingin Tavastialla 21.5.1978. Nyt kun kuuntelee tuolloin taltioitua Royals Liveä, en lainkaan ihmettele miksi näin meneteltiin.

Tilasin Royals Liven muutama viikko sitten Cdon.comista. Huokeaa hintaan myyty kiekko on pari kertaa pyörinyt soittimessani. Sen kohtaloksi jäänee kuitenkin pölyttyminen hyllyssä. Levy sisältää yksitoista kappaletta, joista vain neljä on yhtyeen omaa tuotantoa. Niistäkin yksi, Public Jump kestää huimat 23 sekuntia.

Royals vaikuttaa livelevyllään todella väsyneeltä. Jos orkesterin keikat olivat kautta linjan tätä luokkaa, niin ihmeteltävä on. Pakko uskoa, että se pystyi rivakampaan rokkaamiseen kuin Liven sisältämä munaton jamittelu. Oikeastaan vain Rock'n'Roll Bandiltä lainattu I'm Gonna Roll kulkee suhteellisen moitteettomasti, mutta alkuperäisen voimaa se ei tavoita.

Jollen aivan väärin muista oli Love Recordsin julkaisema Royals Live tupla-lp. En ole koskaan nähnyt sitä missään, vaikka levydivareita ennen ahkerasti kiersinkin. Levy oli jo 80-luvulla harvinainen, eikä sitä muistaakseni painettu kuin pari tuhatta kappaletta.

Pave Maijanen oli viime sunnuntaina Arto Nybergin ohjelmassa vieraana. Mies kertoi Royalsin lopettamisen syyksi punkin tulon ja suomenkielisen rockin nousun. Näin varmasti olikin.

Todennäköisesti Royals elää monen aikalaisen muistoissa hienona orkesterina. Asian laita olisi varmasti omallakin kohdalla näin, mikäli olisin kymmenkunta vuotta vanhempi.