Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fazerin Musiikkikerho. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fazerin Musiikkikerho. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Maaliskuisen lauantain musiikkivalinnat

Eilen tuli kuunneltua lp-levyjä, joita satunnaisesti vetelin hyllystä esille. Tai oikeastaan yksi oli varta vasten menossa levylautaselle, nimittäin pari viikkoa sitten hankkimani Pohjalla-kokoelma. Työkaverini toi sen Svart-levy-yhtiön kaupasta samalla kun nouti itselleen nipun tarjouslättyjä.

Kympin maksanut uusintapainos legendaarisesta Pohjalla-levystä on alunperin Love Records-levy-yhtiön vuonna 1978 julkaisema kokoelma suomalaisen uuden aallon ja punkin edustajia kuten Pelle Miljoona & N.U.S., Se ja Problems?.

En ollut muutamia irtobiisejä lukuunottamatta levyä ennen kuullut. Kiekon tunnetuin kappale lienee Pelle Miljoona & N.U.S.:in esittämä Väkivalta ja päihdeongelma, jonka kiihkeää paasausta kuulee vähän väliä vieläkin eri tuuteista. Kymmenen euron arvoiseksi hankinnaksi levy oli oikein kannattava ostos.


Täysin toisessa genressä on hiljattain edesmenneen Cavan Groganin luotsaama Crazy Cavan "N" The Rhythm Rockers Still Crazy-lp:llään.

Still Crazy oli ensimmäinen lp-levyni talvella 1981 yhdessä toisen tuohon aikaan pinnalla olleen rockabillyorkesterin Matchboxin Settin' The Woods On Fire-albumin kanssa.

80-luvun alussa oli Fazerin Musiikkikerho ja joku toinenkin vastaava postimyyntilevykerho, jotka olivat valtavan suosittuja. Liittymistarjouksena sai kaksi vapaavalintaista levyä edullisesti.

Pian postilaatikkoon alkoi putkahdella levy kerran kuukaudessa eli niin sanottu "kuukauden levy". Toki sen pystyi peruuttamaan, mutta harva muisti palauttaa kuponkia. Muistaakseni vuoden sisällä piti ostaa kolme täyshintaista levyä, jotta avaustarjouksen edun sai lunastettua.

Still Crazy oli alunperin julkaistu 70-luvun lopulla eri nimellä Cavanin kotimaassa Englannissa. Siellä se ei herättänyt juuri mitään huomiota, mutta bändistä tuli Suomessa hetkeksi megasuosittu lähinnä Suosikki-lehden ansiosta, jossa oli julisteita ja artikkeleja.

Yhtye teki viitisenkymmentä keikkaa maassamme vuosina 1981-82. Sitten rockabillybuumi lopahti kuin lehmän häntä ja orkesterin jäsenet palasivat ajamaan taksia kotimaanhansa.

Oman Still Crazyni vein aikoinaan antikvariaattiin siirtyessäni sujuvasti rockabillystä punkkiin ja uuteen aaltoon, josta sitten talvella 1983 hevirokkiin. Ostin Still Crazyn uudelleen vuosi sitten Turusta Hassisen kirpputorilta viidellä eurolla. Eipä se lainkaan hullummalta kuulosta vuosikymmenten jälkeen.


Costello Jones on yhtä kuin Costello Hautamäki, etenkin Popedan kitaristina tunnettu tampelelaismies. 25-vuotiaana vuonna 1988 häin sai mahdollisuuden tehdä soololevyn Poko Rekordsille ja hardrockaava albumi sai nimekseen A Little Bit Crazy.

Aikakauden Pokolle tyypillistä fonttia ja kansitaidetta edustava A Little Bit Crazy on periaatteessa aivan kelpo levy, mutta olisi luullut Costellolta irtoavan tarttuvampiakin biisejä. Kaveri oli kumminkin jo monta vuotta tehtaillut Popedalle oikein meneviä ralleja.

Vaikka levy juuri eilen kuuntelin, ei mielessä pyöri nyt muuta kuin A-puolen avausraita Eine Kleine Nacht Music, jonka Mozart sävelsi joskus vuosisatoja sitten. Vähän liikaa osastoa "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos".

Levyllä Costellon kanssa soittavat sittemmin Eppu Normaaliin päätynyt ja siinä yhä oleva Sami Ruuskallio (basso) ja J. Karjalaisen bändeistä tuttu Janne Haavisto (rummut).

A Little Bit Crazy on jäi jo ilmestyessään aika vähälle huomiolle, eikä siihen törmää nykyään kirpputorilaareissakaan.


Neljäs levylautaselle eilen päänyt albumi on amerikkalaisen Circus Of Powerin kakkoskiekko Vices vuodelta 1990.

Tatuoiduilta prätkäjätkiltä näyttänyt newyorkilaisryhmä julkaisi debyyttialbuminsa Circus Of Power vuonna 1988. Soundin ja Suosikin ylistäviä levyarvioita luettuani riensin välittömästi levykauppaan. Kiekko kolahtikin aivan kympillä ja pidän sitä yhä yhtenä parhaista 80-luvun hard rock- ja hevilevyistä.

Debyyttiä seurannut Vices ei yllä aivan samaan, mutta on kelpo levy sekin on. Veikkaan, että esikoiselle oli ladattu kaikki vuosien saatossa kertyneet tykkibiisit, joten ei ihmekään jos vastaavia iskusävelmiä ei heti löytynyt pöytälaatikon perältä. Mutta on Vices kumminkin keskitasoa parempi levy ja se kannattaa ostaa pois jos sattuu tulemaan kirppiksellä vastaan.








tiistai 9. helmikuuta 2016

35 vuotta vinyylilevyostoksia

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 35 vuotta siitä kun ostin ensimmäiset lp-levyni. Fazerin Musiikkikerhosta tilaamani vinyylit olivat Matchboxin Settin' The Woods On Fire ja Crazy Cavanin Still Crazy. Kumpaakaan en enää omista.

80-luvun alussa Suomessa vallinnut rockbillyboomi tavoitti hetkellisesti Kustavin saaristokunnankin. Suosikin artikkeleista tutut Crazy Cavan ja Matchbox olivat kovia juttuja. Muistan kuvitelleeni Matchboxin levyltä löytyvän silloisen suurhitin Midnite Dynamos, mutta sitä ei sinänsä kelvolla lp:llä ei ollutkaan. Cavanin levystä en muista muuta kuin pinkin kannen.

Musiikkiharrastukseni alkuaikoina levyjä lähti nopeasti kiertoon. Nuorena poikana ei juolahtanut mieleen, että ostelisin vielä 35 vuotta myöhemminkin lp-levyjä ja että niillä olisi nykyään varmasti paljonkin arvoa. Ei välttämättä juuri noilla kyseisillä rockabillyälppäreillä, mutta sellainenkin nykypäivän keräilyharvinaisuus kuin suomalaista hardcorepunkkia sisältävä kokoelmalevy Russian Bombs Finland oli minulla upouutena. Se taisi lähteä vaihtoon kun rupesin hevimieheksi talvella 1983.

Vaikka levy- ja etenkin lp-levyosteluissa on ollut pitkiäkin taukoja, löysin harrastuksen uudelleen pari vuotta sitten. Vierähti vuosia, etten hankkinut älppäreitä juuri ollenkaan, vaan kannoin kotiin pelkkiä cd-levyjä. Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen ja kiertelen lähinnä kirpputoreilla selaamassa vinyylikasoja. Aika usein löytyykin kaikenlaista kiinnostavaa. Viimeksi viime lauantaina investoin neljä lp:tä Hassisen kirppikseltä Turusta.


Merkillisin ostostapahtumani miesmuistiin oli Turussa Manhattanin kirppiksellä lauantaina kuudes helmikuuta. Selaisin lp-levyjä eräällä loosilla, kun vastaan tuli ranskalaisen hevibändin Trustin vuonna 1982 ilmestynyt Savage -kiekko. Muistin, että minulla on joskus ollut se ja että levy oli aika paska.

Ihmetys oli valtava, kun vilkaisin levyn takakantta. Alanurkassa oli pieni nimikkotarrani, joita liimailin noin vuosina 1983-85 älppäreihini. Olin siis törmännyt yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen entiseen omaan lp-levyyni! Missä lie lätty seikkaillut kaikki nämä vuodet, sitä ei tiedä itse pirukaan.

Kuten arvata saattaa, ostin levyn uudelleen itselleni. Hintaa oli viisi euroa ja musiikki yhtä kehnoa kuin muistinkin - syy, miksi siitä aikoinaan luovuinkin. Mutta koska tilanne oli tällainen, oli levy otettava talteen.