Örö on entinen sotilassaari, joka sijaitsee Hiittisten saaristossa Kemiönsaaren eteläpuolella Varsinais-Suomessa. Sata vuotta suljettuna linnakesaarena ollut Örö avautui matkailijoille kesällä 2015. Se on nykyään osa Saaristomeren kansallispuistoa.
Saaren päänähtävyydet ovat hyvin säilyneet kasarmialueet, Obuhov-tykit sekä puolustusasemat ja linnoitteet. Unohtaa ei myöskään sovi upeaa luontoa, joka Örön linnakehistorian ansiosta on yksi Etelä-Suomen tärkeimmistä uhanalaisen lajien ja luontotyyppien keskittymistä.
Olen käynyt Örössä useamman kerran vuosien varrella. Edellinen matka oli syksyllä 2020, jolloin osallistuin Turusta lähteneeseen viikonlopun mittaiseen syysretkeen.
Tarkemmin linkissä https://kaislatuuli.blogspot.com/2020/11/oron-reissu-osa-2-saarikierroksella.html
Ihka ensimmäinen reissuni Öröön oli varusmiesaikana syksyllä 1990, jolloin jossain päin saarta vietettiin tukeutumisleiriä. Ei siis tukehtumisleiriä.
Tarkoituksena oli naamioida jyrkän rantakallion kupeeseen parkkeerattua sotalaivaa. En enää muista mitä siellä tarkalleen tehtiin, mutta ainakin naamiointiverkkoja kovasti leviteltiin ympäri paattia.
Poistuessamme parin päivän kuluttua, lähetettiin reput, kypärät ja muut vermeet letkassa kalliota pitkin alas laivaan. Työn tohinassa erään hyvinkääläisen varusmiehen rynnäkkökivääri unohtui saareen, vaikka sen olisi koko ajan pitänyt killua kaverin olalla.
Laiva oli jo ehtinyt lähteä kun hän meni ilmoittamaan kömmähdyksestään. "Millainen tampio te oikein olette?", jyrisi herra pursimies naama punaisena! Ei muuta kuin täyskäännös ja takaisin saareen. Kivääri löytyi tuota pikaa.
Olen jälkeenpäin miettinyt missä osassa saarta mahdoimme olla. Joltain kalliolta tai tykkikasematin päältä ammuimme konekivääreillä kanistereita merellä. Eräs naantalilainen varusmies osui niin hyvin, että kohde jopa upposi.
Mutta palataanpa viime elokuuhun. Kesälomani toisella viikolla tehty reissu alkoi aamuvarhaisella Turusta. Köröttelin vanhaa ykköstietä pitkin Paimioon, josta Sauvon suuntaan ja siitä eteenpäin Kemiönsaarelle.
Koska aikaa oli ja pyrin olemaan muutenkin aina ajoissa missä tahansa, koukkasin Dragsfjärdissä sijaitsevan Söderlångvikin kartanon kautta. Se on varmasti yksi hienoimmista rakennuskokonaisuuksista maassamme.
Kartano on saanut nykyisen ulkonäkönsä aikana, jolloin sen omistaja oli suomalainen liikemies Amos Anderson (1878-1961). Hänen haltuunsa kartano päätyi vuonna 1927. Nykyisin siellä toimii Söderlångvikin museo ja ravintola.
Aamuauringon säteiden alla alueella sai tallustella ylhäisessä yksinäisyydessä.
Kasnäsissa huomasin, että paikat ovat muuttuneet sitten viime käyntini. Ravintola oli purettu ja sen tilalla oli valtava uudisrakennus Kasnäs Paviljong.
Olin suunnitellut ostavani eväät paikallisesta pikkukaupasta, mutta nyt sitä ei enää ollutkaan. Giganttisen rakennelman toisesta päädystä löytyi onneksi uusi market, jonka valikoima osoittautui huomattavasti kattavammaksi kuin vanhan putiikin.
Löydettyäni kaupan syövereistä kolmioleivän ja retkibanaanin, oli seuraavaksi listalla energiajuoma. Hyllyjen välissä pyöri nuoripari, joiden automaattisesti oletin olevan moisen litkun suuria ystäviä.
Kysyin pariskunnan miesoletetulta mahtaako hän tietää missä täällä olisi Batterya tarjolla. "Tuossahan niitä on", sanoi kaveri ja osoitti hyllyä, jossa oli paristoja. Johan vitsin murjaisi! Minua ei vaan lainkaan naurattanut.
Kasnäsin satamassa oli epäselvää mistä kohtaa Örön paatti oikein lähtee. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi, niiden välissä Finnferriesin yhteysalus. Öröön lähti Wilson Charterin alus, samoin Bengtskärin majakkasaarelle.
Kun ihmiset palloilivat epätietoisena kumpaan pitäisi jonottaa, alkoi joku täysin ulkopuolinen nainen neuvomaan "että tuo se on". Eipäs ollutkaan, jolloin paikalle rynnänneet poistuivat pettyneenä. Tilanne ei sentään ollut niin paha kuin kesällä 2015, jolloin laituri pursui ihmisiä, eikä kaaos ollut kovin kaukana.
Kun Wilsonin Idun-niminen vihdoin saapui, olin ensimmäisten joukossa astumassa laivaan. Vaikka porukkaa oli kymmeniä, ainakin puolet lisää olisi vielä mahtunut. Kaikki kapusivat yläkannelle, olihan kaunis kesäpäivä.
Lähistölläni istui brittejä, ruotsalaisia ja ilmeisesti hollantilaisia, sikäli mikäli ymmärsin yhtään heidän kieltään. Punakka tuulimyllymaan isäntä tahkosi aurinkorasvaa nahkaansa niin valtavat määrät, etten muista moista innokkuutta aiemmin todistaneeni.
Venematka Kasnäsista Öröön kestää viitisenkymmentä minuuttia. Hiittisten saaristo näyttää reitin varrella parhaat puolensa. Pari merikotkaakin liiteli taivaalla ja yksi istuskeli merimerkin päällä. Brittien perheenpää oli kovin tyytyväinen kun osoitin hänelle, että tuolla menee "seaeagle". Ei ollut kuulemma ennen tuollaista lintua nähnyt.
Olin Örössä edellisen kerran neljä vuotta sitten. Tuolloin polkupyörien vuokraus tapahtui kasarmialueelta, nyt puolestaan satamakonttorista. Tällä kertaa fillari maksoi peräti kahdeksan euroa per tunti, mutta olin jo ennen reissua päättänyt, etten ala kävelemään kilometritolkulla saaren toiseen päähän.
Sain alleni rutkun Jopon, jolla pystyin joten kuten polkemaan. Jollekin pienikokoisemmalle se varmasti olisi oikein sopiva. Satula tippui alas kymmenisen kertaa ja ketjut lähtivät paikoiltaan vain kerran, joten kai se ihan rahansa arvoinen menopeli oli.
Ykköstavoitteeni oli löytää riippusilta, jollaisen oli nähnyt monissa kuvissa 2020 reissun jälkeen. Se oli jo tuolloin paikoillaan, muttei kukaan moisesta ihmeestä ainakaan minulle kertonut. Nyt sekin tuli nähtyä.
Riippusillan lähialue minulle aiemmin tuntematonta Örötä. Vanhoja bunkkerien raunioita oli valtavasti sillä tienoin. Bengtskärin majakkakin erottui kaukaisuudessa.
Seuraava kohteeni oli saaren pohjoispää. Ellen olisi käynyt siellä aiemmin oikein ajan kanssa, olisi varmasti jäänyt harmittamaan. En nimittäin päässyt karja-aitauksen korkeasta portista sisälle, vaikka aikani yritin siitä lukitusta löytää.
Pohjoispään laiturilla kiinnitin huomiota vanhan puhelinkopin luona tapahtuvaan toimintaan. Selvisi, että eräs nainen etsi sieltä geokätköä. Myöhemmin satamassa tavatessamme hän kertoi kätkön lopulta löytyneen. Ajattelinkin, ettei noin pienessä tilassa voi olla kovin vaikeaa piiloa, mutta ilmeisesti näin kumminkin oli.
Pohjoisrannan tutkailu oli ainoa mikä Örö-päivästä jäi hiukan kaivelemaan mieltä. Tässä tarinaa kyseisestä saaren osasta vuodelta 2019, jolloin osallistuin ainoaksi laatuaan jääneeseen linnakeristeilyyn. https://kaislatuuli.blogspot.com/2019/05/linnakeristeilylla-osa-2-oro.html
