Trubaduuri Barry Waller

Viime keskiviikkona Turussa Wanhassa Rahtilaivassa esiintyi trubaduuri New Yorkista asti. Barry Waller on suomalaisen keikkamyyjänsä kautta kiertänyt maassamme paljonkin. Minulle tämä oli ensikosketus miehen musiikkiin.

Muistelen, että muutama vuosi sitten Turun Vasaramäessä sijainneen Bar 44:n ohjelmistossa oli samainen Waller. Tuolloin keikkaa mainostettiin "ex-Blackmore's Night -mies" -teemalla. Ihmettelin  sitä silloin, mutta Waller toden totta on kiertänyt legendaarisen kitaristin Ritchie Blackmoren renesanssibändissä basistina.

Saavuin Rahtilaivaan suoraan Turun kaupungin ulkoilusaaresta Vepsästä. Saaressa arvuuttelimme miehen sukunimeä, joka kukaan ei siihen hätään tuntunut muistavan. Jutustelussa hän oli välillä Barry White ja pian jopa Barry Manilow. Oikea muoto selvisi lopulta.

Jokilautta Förille asti kuului hyvin Wallerin ensimmäiset kitarastaan ottamat soinnut. Wallerilla ei ollut mikään kiire pois esiintymisjakkaralta, sillä mies soitteli ja lauloi peräti yli kolme tuntia! Tämä tuskin olisi onnistunut ilman vastaanottavaista yleisöä, josta luullakseni jokainen tykkäsi kuulemastaan.

Wallerin repertuaari oli laajempi kuin standarditrubaduurien, joihin saattaa törmätä esimerkiksi ruotsinlaivoilla. Hän ei tainnut soitella ainuttakaan The Eaglesin tai Creedence Clearwater Revivalin kappaletta, vaan esimerkiksi The Beatlesia ja Rolling Stonesia. Rollari-biisitkään eivät olleet tavallisimmasta päästä, vaan yllätyin kun Ruby Tuesdayn kaltainen helmi tuli. Samoin Mother's Little Helper ei ole tyypillinen valinta.

Waller turisi biisien välissä niitä näitä. Hän kertoi olleensa Ruisrockin aikoihin Turussa Sammakon kirjakaupassa hakemassa Patti Smithiltä nimikirjoitusta, joka ei suinkaan tullut kirjaan tai levynkanteen, vaan kitaraan. Samainen keppi hänellä oli mukana keikallakin. 

Harmi, ettei Wallerin pitkässä setuissä ollut ollenkaan Ritchie Blackmoren bändien tuotantoa. Deep Purple, Rainbow ja etenkin akustisvoittoinen Blackmore's Night olisi sopinut vallan mainiosti.

Wallerin keikkaa seuratessa tuli mieleen, että jos työt eivät aina niin miellytä, on ainakin hänellä selvästi mukavaa töissä. Trubaduuri parhaasta päästä.

Trubaduuri PJ Rautiainen

Kesäkuussa kirjoitin blogissani Livonsaaren savukalamarkkinoista. Siellä väliaikamusiikista vastasi pitkänlinjan muusikko PJ Rautiainen. Mies on tuttuni vuodesta 1993. Tutustuin häneen basisti Jussi Vanton kautta, joka soitteli aikoinaan Pekan kanssa Wardance -bändissä. Kävin videokuvaamassa pari yhtyeen keikkaa, ja vuosia myöhemmin kopiot näistä jo legendaarisiksi muodostuneista spektaakkaleista päätyivät myös Pekan ja rumpali Jari "Jimmy Hammer" Mäkeläisen hyllyyn.

Jimmy Hammer muistetaan erityisen kovana rumpalina, joka kannutti 80-luvulla Ironcrossissa. Viime syksynä hänen uumoiltiin liittyneen Lordiin, mutta se osoittautui pelkäksi huhupuheeksi. Jussi Vanton puolestaan kerrottiin liittyvän Peer Güntiin basistiksi, kun T. Nikki viitisen vuotta sitten antoi kenkää rytmiryhmä Tsöötz Kettulalle ja Twist Twist Erkinharjulle. Sekin osoittautui pelkäksi huhupuheeksi.

Kesän mittaan olen törmännyt PJ Rautiaiseen muutaman kerran. Tässä mies istuu Merhelmi -laivan yläkannella Turun Aurajoessa.

Viime vuoden vappuna PJ esiintyi Merihelmen naapurissa Wanhassa Rahtilaivassa. Päätin verestää muistoja. Etsin netistä mitä silloin aiheesta kirjoitinkaan.

"Trubaduuri PJ Rautiainen on tuttu vieras Aurajoessa lilluvan Wanhan Rahtilaivan esiintyjälistalla. Yhden miehen viihdytyskomppania on sen verran suosittu ja kysytty tunnelmannostattaja, että mies kitaroineen esiintyy usein kaljanjanoisten illanviettäjien seurassa.

Pekka Rautiainen omaa mielenkiintoisen musiikkitaustan. 80-luvulla hevillä aloittanut mies on aikoinaan soitellut isommissakin paikoissa kuin nykyiset merihenkiset keikkapaikat, joita hän on kiertänyt viimeiset kymmenen vuotta pääasiassa Turun seudulla.

Rautiaisen heviuran huipuksi voidaan laskea erittäin tasokas, mutta aivan väärään aikaan pinnalle yrittänyt Wardance. Rainbow- ja Deep Purple -henkistä musiikkia esittänyt turkulaisbändi olisi kymmenen vuotta myöhemmin pärjännyt missä vain, mutta 90-luvun alussa sille ei grunge-kaudella löytynyt kysyntää. Miehestä yritettiin leipoa oikeaa poptähteäkin vuonna 1996, jolloin Rautiainen levytti käsittämättömän huonolla Julius-nimellä ja lämmitteli Tina Turneria jättiyleisön edessä Helsingin Olympiastadionilla. Mainittava on myös 2000-luvulla kaksi täyspitkää levyä tehnyt kevythevibändi House of Mirrors, joka nyttemmin jatkaa toimintaansa ilman Rautiaista.

Vapunpäivän keikka oli samalla epävirallinen levynjulkaisutilaisuus. Pitkän linjan muusikko sai kahden ja puolen vuoden aherruksen jälkeen levynsä Secret Islen julki. Turhan vaatimattomasti Rautiainen levyään muisti. Siltä ei nimittäin kuultu kuin yksi kappale, I Shout. Tällaisena iltana olisivat krapulaiseen ja nousuhumalaiseen yleisöön varmasti purreet levyn muutkin biisit. Yleisö nimittäin oli kovin vastaanottavaista. Oli melkein sama mitä Rautiainen kitarastaan ja kurkustaan ulos päästi, sai se hyvän vastaanoton.

Koska kevät on myöhässä Turussakin, esiintyi Rautiainen sisällä Rahtilaivassa. Kannella olisi ollut enemmän tilaa kaikille, mutta salakavala viima ja pimenevä ilta eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä terveyden kannalta. Väkeä ravintolalaivassa oli sen verran paljon, että tunnelma oli tiivis. Juomatkin pääsivät välillä läikkymään eräiltä asiakkailta. Mutta mitäpä pienistä vastoinkäymisistä, Rautiainen nostatti tunnelman kattoon - tai tässä tapauksessa mastoon.

Trubaduuri Rautiaisen hevitausta paistoi läpi hänen ohjelmistostaan. Vaikka nuottitelineessä muhinut epämääräinen paperikasa varmasti sisälsikin vaikka minkälaista viisua, esitti mies vanhaa kunnon rokkia. Osasyynä lienee ollut yleisö, joka osaltaan koostui Rautiaisen tuttavapiiristä. Oli miten oli, vapunpäivän iltana Rautiainen kajautti ilmoille sellaisia jytärockklassikoita kuin Deep Purplen Strange Kind of Woman, Steppenwolfin Born to Be Wild ja Uriah Heepin The Wizard.

Vaikkei esimerkiksi puhkikaluttu Born to be Wild osoita omaperäistä makua, sai Rautiainen puhallettua biisiin melkeinpä uutta henkeä. Yleisölle hän kuitenkin soittelee, ei itselleen. Suuri yleisö rakastaa radiosta tuttuja kappaleita, vaikka aktiivisemman musiikkidiggarin mielestä muutakin valinnanvaraa olisi vaikka millä mitalla. Illan aikana trubaduurimme käsitteli omilla, hyvillä sovituksillaan myös muun muassa Dingoa, Whitesnakea, CCR:ää ja Kolmatta naista.

Kaksi settiä esittänyt PJ Rautiainen on sellainen hyväntuulentuoja, etteivät ruotsinlaivoilla esiintyvät tusinatrubaduurit pärjää hänelle millään lailla. Tämä oli hieno vappuhuipennus." (sue.fi)

Pekka levylaulajana House Of Mirrorsin kakkoslevyllä Desolation (2006).