Odotin vuonoristeilyä kuin kuuta nousevaa. Puolentoista tunnin venereissu eräässä maailman hienoimmista paikoista ei saanut olla muuta kuin onnistunut. Onneksi kelikin suosi.
Risteilyliput saatuamme matkaseurue ahtautui laivaan, joka täyttyi nopeasti uteliaista turisteista. Moisessa ruuhkassa hyvän tontin saaminen oli tuurinkauppaa. Istumapaikat menivät heti kuumille kiville. Tilanteen tasaannuttua liikkumatilaa oli kumminkin ihmeen paljon. Aluksi kun näytti, että pienemmät jäävät jalkoihin jos rupeaa ramppaamaan paatin laidalta toiselle valokuvien toivossa.
Ennen lähtöä laivan ämyreistä kuului infotiedote. Sehän ei meinannut loppua millään. Liioittelematta 15 minuuttia kestänyt höpötys monella eri kielellä alkoi jo puuduttamaan.
Vieressäni ollut vanhempi rouva oli ihmeissään. "Viedäänkös meidät nyt tuohon isoon laivaan?", "Kyllä me ihan tällä pikku laivalla teemme sen vuonoristeilyn", vastasin ja yritin pitää naaman peruslukemilla. "Aijaa... Minä kun luulin, että lähdemme tuolla isolla", hän totesi pettyneenä ja osoitti muutaman sadan metrin päässä kelluvaa valtavaa loistoristelijää.
Vuonon perukassa oli parkissa myös suomalainen Kristina Cruisesin alus. Se näytti kovin pieneltä ulkomaisten luksuslaivojen rinnalla. Tosin minulle kelpaisi vallan mainiosti jokin heidänkin risteilynsä. Olen firman prosyyreitä välillä tutkinutkin. Näillä palkoilla on kumminkin sanottava ei, vaikka mieli tekisikin.
Risteilyveneessä oli aivan liian kovalle säädetty kaiutin. Nauhalta tullut miesääni toitotti ties mitä monella eri kielellä lähes koko matkan ajan. Ääni kuului varmaan kauas Atlanttille asti. Jouduin tunkemaan korvatulpat päähän, jottei risteilynautinto olisi vallan häiriintynyt. Eihän tässä sentään missään Motörheadin keikalla oltu, vaikka voluumin tasosta olisi niin voinut luulla.
Geirangerinvuono on syvimmillään 2600 metriä. Ylöspäinkin se kohoaa pitkän matkan. Satama-allas Geirangerin kylän poukamassa on kolmisensataa metriä syvä. Muistaakseni vuono on 16 kilometriä pitkä.
Maisemat olivat mielettömän hienoja. Kuuluisin matkalla nähdyistä lukuisista vesiputouksista oli nimeltään Seitsemän sisarusta. Eräs kallio toi mieleen Mustanaamio-sarjakuvat. Siinähän sankarilla on pääkalloluola, Geirangerin kalliossa puolestaan ilmiselvät ihmiskasvot.
Vuonon varrella on ollut myös jonkun verran asutusta. Muutama talo näkyi siellä täällä. Olosuhteet lienevät olleet erittäin haastavat elää ja tie ihmisten ilmoille pitkä.
Huomio kiinnittyi myös merkillisen näköisiin kallioseinämiin. Ne olivat kuin tervan tahrimia. Mikä lie viikinkijättiläinen käynyt joskus ennenmuinoin lorauttamassa muutaman saavillisen seinämiin?
Seitsemän sisarrusta
Geirangerin vuonoristeily oli kaiken odottamisen väärti. Mahtava kokemus luonnosta ja matkalilusta kiinnostuneille. Kannattaa käydä jos noilla nurkilla sattuu liikkumaan.
Reissupäivämme ei suinkaan päättynyt risteilyyn. Edessä oli vielä pitkä taival ennen uutta yöpymispaikkaa.
Mahtavaa!
VastaaPoistaT.Matti "Viki" Vikström