Isokarin retki

Kävin lauantaina 11. elokuuta Isokarissa. Se on tunnettu majakkasaarena, joka sijaitsee Uudenkaupungin edustalla, mutta kuuluu Kustavin kuntaan. Tätä seikkaa eivät ukilaiset tunnu hyväksyvän kirveelläkään, vaan Isokaria mainostetaan surutta Uudenkaupungin ihmeenä.

Isokari ei ole mikään pikku läntti Selkämerellä. Pinta-alaa peräti 180 hehtaaria. Saaren luonto on moninaista. Selkämeren suurin riskiläyhdyskunta pesii sataman aallonmurtajassa. Käärmeitä on vaikka muille jakaa, jopa punaisia kyitä on nähty. Saaressa on oma sisäjärvikin.

Allekirjoittaneelle Isokari on tuttu pikkupojasta asti. Lapsuuden kesinä se oli monesti veneilykohteena. Viimeisen viidentoista vuoden aikana ole käynyt siellä kolme kertaa.

Ennen vanhaan saaressa sai kävellä missä lystäsi, ainakin epävirallisesti. Muistan, että reitti satamasta majakalle kulki suunnilleen keskellä saarta. Polun varrella meni iso sähkökaapeli. Ymmärrettävistä syistä majakanvartioiden jälkipolvet ja perikunnat eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että turistit pomppivat pitkin pihoja, joten nykyään majakalle johtaa varta vasten tehty soratie.

Matkustin Isokariin tällä kertaa vesibussi Dianan kyydissä. Paatti lähti Uudestakaupungista. Matka per suunta kesti noin kaksi tuntia. Saarella oloaika olisi voinut olla vaikka tunnin pitempi, mutta minulle tämäkin passasi hyvin. Soraääniä sen sijaan kuului 27 hengen porukasta useitakin.

Vesibussi Dianan kannelta.

Oppaana saaressa toimi Kari Laaksonen. Muistan miehen edelliseltäkin kerralta, joka oli kesällä 2009. Tuolloin hän tosin ei tarinoinut Isokarin historiasta ja luonnosta, vaan siitä vastasi toinen henkilö.

Laaksosen käsittelyssä tuskin kukaan jäi kylmäksi. Miehellä oli sana hallussa ja hänen juttujaan olisi kuunnellut paljon pitempäänkin.

Opas Kari Laaksonen kertoo Isokarin kasveista.

Laaksonen kertoi muun muassa yllä mainitsemistani punaisista kyistä. Sellaisen hän oli itsekin nähnyt luikertelemassa sataman liepeillä.

Vesibussi Dianaa odotellessa hän oli ajankulukseen laskenut aallonmurtajan käärmeitä, joita sillä hetkellä oli osunut silmään kymmenkunta.

Yritin itsekin bongailla kärmeksiä reilun kilometrin matkalla satamasta majakalle. Ei niin ainuttakaan missään. Melkein kaikki muut seurueen jäsenet tuntuivat niitä nähneen, mutta minun näkökenttään ei osunut yhtään.

Luukku majakan harjalle on todella pieni. Viime kerralla mahduin siitä juuri ja juuri läpi, nyt en viitsinyt edes yrittää. Kapusin kyllä portaat ylimmälle tasanteelle ja signeerasin vieraskirjan, mutta siihen se sitten jäikin.

Luukun suunnitellut arkkitehti oli itse todennäköisesti XS-kokoa, joten ison äijän on turha haaveilla raikkaasta meri-ilmasta ja huikeista näkymistä majakan huipulla.

 Majakasta tarkemmin http://fi.wikipedia.org/wiki/Isokarin_majakka

Majassa oli kolmessa ei kerroksessa näytillä ukilaisen luotsin ja harrastajavalokuvaaja Ari Saaren fotoja. Ne olivat pääosin miehen ammattiin liittyviä meriaiheisia myrskykuvia. Muutama muunlainen luontokuvakin oli joukossa.

Neljänkymmenen euron hintaiseen reissuun sisältyi myös ruokailu. Armeijan entisessä kasarmirakennuksessa tarjoiltiin lohikeittoa ja saaristolaisleipää.

Tämä ei ole Ari Saaren näyttelykuva, vaan näkymä majakan sisältä.

Opas Laaksonen mukaan lauantai 11. elokuuta oli kesän komein päivä. Reissu oli samalla kesän viimeinen Isokarin matka Uudestakaupungista.

Merellä tuulta oli vain metri sekunnissa. Ihan rasvatyyni se ei ollut, mutta lienee noissa olosuhteissa harvinainen keli.

http://www.isokari.com/