Ei kulunut kuin neljä kuukautta kun suomalaisen rockin legenda Michael Monroe esiintyi jälleen Turun ja Tukholman väliä seilaavalla Viking Grace-laivalla. Vaikka marraskuinen keikka oli vielä tuoreessa muistissa, päätin itsekin lähteä risteilemään.
Terminaalissa huomasin, että ihmisiä oli vähemmän kuin normaalisti viikonloppulähdöllä. Ehkä se oli vain sattumaa. Tuskin moinen johtui illan esiintyjästä, joka muuten soitti samalla paatilla toisenkin keikan seuraavana ehtoona.
Tuttuja bongasin jo terminaalin edustalla ja viereisessä Hotel Seaportissa, jossa kävin imuroimassa yhden lonkeron. Sakkia oli selvästi saapunut Monroen takia, mutta suurin vaikutti olevan tavallisia risteilyturisteja.
Sitten viime syksyn Monroen settilista oli jonkun verran vaihtunut. Itse asiassa yllättävänkin paljon ottaen huomioon, että muutamat samat vanhat kappaleet roikkuvat mukana vuodesta toiseen.
Monroen vanhan orkesterin Hanoi Rocksin Malibu Beach Nightmare-renkutuksen voisi jo suosiolla tiputtaa laidan yli. Creedence Clearwater Revival-laina Up Around The Bendin mukanaoloa voi perustella sillä, että sen suurin osa yleisöstä kai haluaa sen kuulla.
Vaikka Monroen omassa materiaalissa ei mielestäni vikaa olekaan, on lainabiisien määrä yhä tässäkin vaiheessa soolobändiuraa hämmästyttävän suuri. Edellä mainittujen lisäksi laivalla kuultiin materiaaliaa yhtyeiltä Demolition 23 (Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändi), Cheap Trick, Johnny Thunders & The Heartbreakers ja Flamin' Groovies. Illan kappalevalikoima löytyy kokonaisuudessaan täältä https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2019/ms-viking-grace-turku-finland-39205a7.html
Omaan korvaani hunajaa olivat harvinaisemmat Hanoi Rocks-palat Cutting Corners ja Tooting BecWreck. Myös Monroen nykybändin omat Old King's Road, '78 ja Ballad Of The Lower East Side olivat loistavia.
Yleisössä näkyi olevan aikamoinen kattaus ihmisiä vauvasta vaariin. Salin ylätasolla pikkulapsetkin heiluivat kuin kokeneemmatkin rokkarit.
Monroe sanoi taannoin jossain haastettelussa, että hän on vähän kuin sarjakuvahahmo ja se pitää kyllä paikkansa. Hänen musiikista ei välttämättä ymmärretä paljoakaan kun pääasia on, että televisiosta tuttu meikattu setä heiluu lavalla.
Yksi Suomen tunnetuimmista rocktähdistä, vuosia sitten turkulaistunut Michael Monroe, esiintyi kotisatamastaan startanneella Viking Linen Grace-laivalla myöhään perjantai-iltana 9. marraskuuta.
Monroe on heittänyt Gracella keikkaa ennenkin. Itse olen todistanut tapahtumaa kaksi kertaa, joulukuussa 2015 ja 2016. Tällä kertaa ajoitus ei mennyt aivan samoihin, mutta joulu on kumminkin pian jo ovella.
Hytilliseen innokkaita Monroe- ja risteilyfaneja tarvittiin lopulta vain muutama viesti ja homma oli sillä selvä. Risteilyn hinta vaan pomppasi h-hetken lähestyessä melkein pilviin, mutta neljään pekkaan jaettuna summa oli aika inhimillinen.
Gracen perjantai-iltalähtö oli käsittääkseni täynnä. Jonkun verran tuttujakin näkyi, mutta niinhän aina. Oli laivalla sitten esiintymässä Vaakku Varjus, Paula Koivuniemi tai Michael Monroe.
Monroe on ollut esillä, entisen soittokumppaninsa Andy McCoyn sanoja lainatakseni, liikaa viime vuosina. Käy jo melkein vitsistä käy hänen heilumisensa joka maailmantähden erikoisvieraana Helsingissä huuliharppunsa kera tai vääntelemässä koipiaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Moinen touhu saa kummasti aikaan inflaation.
Minulle on aivan yksi lysti jos Monroe on X-Factorissa tai Idolsissa tuomarina, kun en edes katso näitä ohjelmia. Nykyään hänet tunnetaankin paremmin paremmin television kautta kuin musiikillista saavutuksistaan. Hanoi Rocks varmaan osataan mainita, mutta jos pitäisi luetella kolme Monroen omaa kappaletta, olisi se liian suuri pähkinä purtavaksi suurimmalle osalle tämän mediapersoonan ihalijoista.
Viking Gracella Monroen keikan alkua sai odotella lähes puolille öin ja siinä ajassa ehti kummasti humaltuakin. Asettauduin vakiopaikkaani estradin yläpuolelle, koska sieltä on mielestäni parhaat näkymät. Alhaalla ihmispaljoudessa ei juuri huvita olla tönittävänä.
Orkesteri aloitti Ballad Of The Lower East Sidella, jossa otettiinkin heti löysät pois. Loistava biisi muuten aika onnettomalta Horns And Halos -albumilta vuodelta 2013. Levystä kertonee paljon sekin, että Monroen nykyisessä keikkasetissä se on ainoa ralli tuolta levyltä.
Hyviä kappaleita tuli peräkanaa kuin konekiväärin suusta. Kiivas tahti saattoi olla suurimmalle osalle vähän liikaakin, etenkin kun olen satavarma, ettei lisäkseni kovin moni edes tiennyt biisejä. Tavalliselle ristelyvieraalle riitti, että televisiosta tuttu meikattu setä heilui lavalla.
Lukuisat Hanoi Rocks-lainat sen sijaan saattoivat ollakin tutumpia jopa takarivin taaville. Malibu Beach Nightmare, Don't You Ever Leave Me, Boulevard Of Broken Dreams, Lost In The City, Oriental Beat ja tunnetuin Hanoi-kappale, CCR-laina Up Around The Bend aikaansaivat ylimääräisiä aaltoja Itämerelle.
Monroen bändin syksyn kiertueen päättäneellä Grace-keikalla ei ollut lainkaan akustista osuutta, jollainen oli muun muassa Turun Logomossa. Siellä bändi istahti tuoleille ja näppäili sulosointuja solistinkin lopettaessa riehumisensa. Ja hyvä niin, eipä sellainen olisi tänne sopinutkaan.
Kappalevalikoimasta jäi kummastuttamaan Alice Cooper-laina Long Way To Go, joka on peräisin Love It To Death -albumilta 1971. Merkillinen valinta, etenkin kun tuolla shokkirokkarilla olisi saman vuosikymmenen alusta lukuisia paljon parempiakin biisejä mistä ammentaa.
Encoren alkaessa Michael Monroe yltyi paukuttamaan Karl Rockfistin rumpuja oikein tuelta. Hän ei olekaan lainkaan hassumpi kannuttelija. Hanoi Rocksin vuoden 1983 Lontoon Marqueella kuvatun All Those Wasted Years-videon tavoin rumpuhommaa seurasi Ramones-laina Blitzkrieg Bop, jonka Monroe tulkitsi patteriston takaa. Marqueella sen lauloi edesmennyt Hanoi-rumpali Razzle.
Hieman harmittaa ulkomaisten Hanoi Rocks- ja Michael Monroe -fanien puolesta, että miehen ura on keskittynyt nykyään lähes pelkästään Suomeen. Kansainvälinen, pirun kova bändi, pesisi mennen tullen monet muniinpuhaltelijat maailman estradeilla. Mutta ilmeisesti ulkomaiset keikkapalkkiot- tai paikat eivät oikein vedä puoleensa ja kotimaasta kerätään kirsikat kakun päältä.
Settilista Viking Grace 9.10.2018: Ballad Of The Lower East Side Trick Of The Wrist Malibu Beach Nightmare Old King's Road This Ain't No Love Song Long Way To Go '78 Smoke Screen Nothin's Alright Hammersmith Palais Goin' Down With The Ship Don't You Ever Leave Me Not Fakin' It Up Around The Bend Dead, Jail Or Rock'n'Roll
encore: Blitzkrieg Bop Lost In The City Boulevard Of Broken Dreams Oriental Beat
Kun uusi Viking Grace -laiva aloitti liikennöinnin viime tammikuussa, asetin tavoitteeksi käydä laivalla kevään kuluessa. Eilen se sitten toteutuikin.
Viking Grace.
Aamulla matkaan lähdettiin Viking Linen Amorellalla. Sitä voi jo kutsua veteraanilaivaksi, koska paatti on kulkenut 25 vuotta Turun ja Tukholman väliä. Amorella oli helmikuussa telakalla, jossa siihen tehtiin ainakin sisutusmuutoksia jonkun verran. Tupakkakopit oli uudistettu ja pienennetty, jolloin ravintolatilaa tuli lisää. Jotain muutakin pientä huomasin, mutta muuten näytti paikat olevan ennallaan.
Alkumatka ennen Maarianhaminassa tapahtuvaa laivanvaihtoa sujui nopeasti. Kaljaa kului tuoppikaupalla jo ennen 12.15 alkanutta ruokailua, joka piknikristeilyn hintaan sisältyy. Yökerho oli aamupäivälläkin viihtyisä, varsinkin kun aurinko paistoi ikkunoista ja juttu kulki.
Etenkin ravintola-alan ihmiset jaksavat rutista ruotsinlaivojen ruuista. Samoin jotkut tutut luulevat tietävänsä kaiken Silja Linen laivojen ruokapöydistä. Koska laivayhtiön omistavat nykyään virolaiset, huonontaa se heidän mielestään sinivalkoisten laivojen ruokaa! Melkein sama kuin sanoisi, että virolaiset ovat huonompia ihmisiä kuin suomalaiset. Onneksi en itse moisista lapsellisuuksista perusta, vaan mättään notkuvista pöydistä lautaset täyteen kaikkea mistä sattuu tykkäämään. Joka kerta on maistunut erittäin maukkaalta huolimatta omistajien kotimaasta.
Viking Linen puffetin ruokalinjastot ovat aina yhtä sekavia, oli ruokalassa sitten kännissä tai selvinpäin. On täysin mahdotonta löytää aloituskohta, vaikka kuinka sitä etsisi. Jos homma olisi jollain lailla selkeämpi, takuulla vältyttäisin turhalta palloilulta ja jonot etenisivät varmasti nopeammin.
Gracen retrobaari.
Kello 14 jälkeen tehty laivanvaihto sujui hitaammin kuin ennen. Kulkuputki Amorellasta Graceen ei ollut lähelläkään vironlaivojen vastaavia, mutta yllättävän pitkä joka tapauksessa. Oikein kävi sääliksi vanhuksia ja liikuntarajoitteisia. Helsingissähän vironlaivoihin joutuu kävelemään putkessa noin kilometrin matkan.
En oikein tiennyt mitä Viking Gracelta odottaisi, mutta kuvat laivasta näyttivät hienoilta. Muutama tuttu kommentoi Gracea tyyliin "tämä on jo nähty", mutta ainakin minulle laiva edusti monessakin mielessä ennennäkemätöntä.
Gracen kymppikannen juottoloissa oli armoton meininki jo kolmen aikoihin. Rockmore Barissa huuto raikui ja viina virtasi. Paikka oli niin täynnä, ettei eteenpäin meinannut päästä. En ole koskaan aiemmin nähnyt ravintolassa noin paljon humalaisia ihmisiä siihen kellonaikaan.
Samalla kannella, mutta päinvastaisella puolella, oleva Retro oli kooltaan monikertainen Rockmoreen verrattuna. Ihmismäärältään se oli silti vain murto-osa kollegastaan. Jo tällä perusteella sanoisin kyseessä olevan suunnitteluvirheen - ehkä baarien paikat kannattaisi vaihtaa keskenään.
Rockmoren pienellä esiintymislavalla soittanut trubaduuri oli normaalia fiksumpi kaveri. Yleensähän nämä veikkoset vetävät aina samoja biisejä kuten Eaglesin Hotel Californian ja CCR:n Poroud Maryn. Tumma kaveri latasi tiskiin jopa Iron Maidenin Fear Of The Darkin ja sai kännisen yleisön villiintymään.
Kaksikerroksinen yökerho oli upea. Ammattitaitoinen, mutta ennalta-arvattava ravintolabändi soitteli takavuosien hittejä kuten Gloria Gaynoria, CCR:ää ja Elvis Presleytä. Ei niin minkäänlaista mielikuvitusta kappalevalinnoissa, mutta sovitukset olivat sentään hiukan keksiäämpiä kuin normaalisti.
Grace oli oikein positiivinen kokemus. Täytyy mennä uudestaan vielä tänä vuonna - vähintään piknikille kesällä.
