Olen viime aikoina harrastanut laajalti musiikkikirjallisuutta. Työn alla on ollut muun muassa Irwinistä, Epe Heleniuksesta ja Ismo Alangosta kertovia kirjoja.
Viimeksi mainittu osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin mitä kritiikki antoi ymmärtää. Taisi olla Helsingin Sanomien vittumaiseen tyyliinsä kirjoittava nousukaskriitikko, joka teilasi Katja Ketun tekstin totaalisesti.
Mielestäni kirja on oikein mielenkiintoinen, informatiivinen ja Alangon kertomukset kappaleistaan pitkän uransa varrelta ihan parasta. En tosin tuntenut viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta kuin pari biisiä, mutta 80-luvun Hassisen Kone- ja Sielun veljet-aikakausi onkin hänen uraltaan minulle merkityksellisintä.
Kimmo Miettisen Irwin Goodman - kansan taiteilija on samaa tasoa kuin kirjailijan 2021 ilmestynyt Suomipunk 1977-1981-teos. En ole vieläkään saanut sitä luettua sitä loppuun sekavuutensa takia. Sivumäärältään pienempi Irwin sentään meni muutamassa illassa.
Miettinen oli yksi suosikkikirjoittajistani 80- ja vähän 90-luvullakin, jolloin luin hänen juttujaan Rumbasta ja Soundista. Myös aiemmat kirjansa AC - Takapirujen kuningas ja LoveLies ovat vallan viihdyttäviä. Tiedä sitten mitä on tapahtunut, kun miehen nykytuotanto vaikuttaa aivan juosten kustulta.
Soundin pitkäaikaisen päätoimittajan Timo Kavervan kirjoittama Epe on kertomus levy-yhtiö Poko Rekordsin ja Epe's Music Shop-levykaupan perustajasta Epe Heleniuksesta. Vaiherikkaita tarinoita lukee mielellään, vaikka suurin osa onkin tuttuja etenkin Vesa Kontiaisen Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia-teoksesta (Like 2004). Vuosikymmenet Heleniuksen tuntenut Kanerva olisi varmaan saanut aiheesta irti enemmänkin. Nyt mennään vähän liikaa itsestäänselvyyksillä.
Ostin hiljattain maanmainiosta turkulaisesta Alfa Antikva-liikkeestä kaksi kirjaa. Taija Holmin kirjoittama Loppuumyyty! kertoo hänen kahdesta ensimmäisestä vuosikymmenestään suomalaisessa musiikkibisneksessä. Tiedotus- ja tapahtuma-alan ammattilaisella riittää tarinoita niin Yöstä, Popedasta kuin Eppu Normaalistakin.
Naputellessani aikoinaan juttuja turkulaiseen musiikkilehteen, olin jonkun verran tekemisissä Taijan kanssa. Tapasinkin hänet muutaman kerran. Oikein mukava ja ystävällinen nainen. Ehdottomasti kirjansa ansainnut.
Vaikka jyväskyläläinen Rajuilma jäi maakuntatason yhteeksi, on se saanut oman kirjan. Toimittaja-muusikko Juho Hämäläisen kirjoittama, vuonna 2017 ilmestynyt Rautaratsun selässä - Rajuilman nousu, uho ja tuho kertoo tämän suomeksi laulaneen hevibändin tarinan.
Minulle Rajuilma on lähinnä tuttu Naidaan-kappaleesta, joka soi musiikkivideon kera Levyraadissa vuonna 1987. Raatilaiset eivät seksiä tihkuvaa esitystä pelästyneet, vaan normaalisti perin vakava vakiojäsen Klaus Järvinenkin innostui kehumaan omia miehisiä taitojaan.
Sujuvasti kirjoitettu teos saa usein suunpielet hymyyn. Päihteitä, sekoilua ja naisia on riittänyt. Mimmit mahtavat olla nykyään totisia tunnistaessaan itsensä tekstistä. Yhtyeen musiikilliset saavutukset tuppaavat jäämään sivuseikaksi, vaikka nyttemmin Youtubesta kuunneltuna Rajuilmalla hyviä biisejä olikin.
Minun näkökulmastani Rajuilma oli melko vaatimaton ilmiö suomalaisessa musiikkihistoriassa, mutta kirjan perusteella Jyväskylän seudulla on ollut toisin. 2000-luvun alkupuolella bändi olisi voinut pärjätä paremmin, kun suomenkielinen raskas rokki alkoi menestyä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen myötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti