Juicen Risainen elämä

Juice Leskinen syntyi Juankoskella helmikuussa 1950 ja kuoli Tampereella marraskuussa 2006. Vuosissa mitaten Leskisen elämä jäi melko lyhyeksi, mutta matkansa varrella hän ehti tehdä monen ihmisen työt ja jättää lähtemättömän jäljen sekä suomalaisen rockmusiikin että suomalaisen lyriikan historiaan.

Juice Leskisen elämä muuttui julkiseksi jo 1970-luvun alussa. Teksteihinsä Leskinen kirjoitti oman elämänsä soundtrackia ja avasi lehtien palstoilla auliisti elämäänsä - samalla noituen, että mikä ihme hänen tekemisissään ihmisiä kiinnostaa. Julkisuudessa Juice oli teräväkielinen kriitikko ja kuivakka, sanojaan ja tekojaan häpeilemätön humoristi, mutta roolin takana majaili loppuun saakka ujo, herkästi haavoittuva ja itsetuntonsa kanssa painiskeleva runopoika.

Juice Leskinen oli hankala, rikkonainen, yksinäinen, itsepäinen ja henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa taisteleva nero, josta pursunnut lämpö, ystävällisyys, auttavaisuus sekä rakastamisen halu hakevat vertaistaan. Lisäksi Leskinen oli lyyrikko, joka sekoitti samaan ämpäriin suomalaisen kulttuurihistorian, rock'n'rollin ja oman risaisen elämänsä. Lopputuloksena syntyi lukematon määrä teoksia, jotka eivät tule vaipumaan unholaan. Samalla Leskinen kulki tavattoman mielenkiintoisen elonpolun, josta suuri yleisö ei tiedä läheskään kaikkea - ei, vaikka ehkä luulee tietävänsä.

Juice Leskinen. Risainen elämä 1950-2006 -teosta varten Antti Heikkinen on jututtanut lähes sataa Leskisen sukulaista, ystävää ja työtoveria, penkonut valtaisan määrän arkistoja ja lehtileikkeitä sekä lukenut ja kuunnellut ylettömässä määrin Juice Leskisen tuttua ynnä tuntematonta tuotantoa. Kirjassaan Heikkinen tarkastelee omalla eläväisellä tyylillään Juice Leskistä monipuolisesti ja syvällisesti sekä ihmisenä että taiteilijana.Teos sisältää ainutlaatuista kuvamateriaalia sekä Juice Leskisen kirjoittamia kirjeitä ja runoja, joita ei ole aiemmin julkaistu. 

Juice Leskisestä on tehty ennenkin kirjoja, mutta viime syksynä ilmestynyt Risainen elämä on saanut eniten huomiota ja varmasti myynytkin valtavat määrät. Olihan joulu jo ovella kun kirja julkaistiin, eikä se jäänyt äideiltä huomaamatta kun isukeille mietittiin lahjoja kuusen alle.

Kirjan kirjoittaja on kolmekymppinen Antti Heikkinen, jolla ei ikänsä takia ole liioin aikalaispohjaa Juicesta. Siksi suhtauduin aluksi epäilevästi koko teokseen. Alustuspuheen luettuani käänsin välittömästi takkini, sillä Heikkinen onkin alan miehiä.

Oma Juice-historiani ulottuu noin 40 vuoden taakse. Aikaan jolloin radion kaikissa kahdessa kanavassa saattoi joskus ehkä kuulla Juicen Marilynin tai Jyrki boyn. Jälkimmäistä muistan hoilotelleeni viisivuotiaana Kustavissa Kivilinnan pihalla.

80-luvun alussa olin pirun kova Juice-fani. Naapurin pojilla oli monia Juicen levyjä. Ainakin Singlet 1974-76, Keskitysleirin ruokavalio, Tauko III (Viidestoista yö), Ajan henki sekä joululauluja sisältävä Kuusessa ollaan.

Ensimmäinen oma Juice-aikalaislevyni oli 1981 ilmestynyt Dokumentti, jota pidän yhtenä Juicen tuotannon merkkiteoksista. Läpi puritaanisimpien heavy rock -vuosienikin Juice säilyi aina jossain taustalla. Kirjaa lukiessa otin miehen tuotannon uuteen syyniin.

Juicen elämänvaiheet olivat kirjaa aloittaessani jo suunnnnilleen tiedossa, mutta paljon uuttakin tästä taas oppi. Kirjoittaja ei sääli Juicea, joka ryyppäsi itsensä hautaan, muttei myöskään ylistä tätä kuin puolijumalaa. Aika neutraalin lähestymistavan hän on löytänyt. Jalustalta tiputus saattaa johtua siitä, että kun kirjoittaja  vieraili Juicen luona vähän ennen tämän kuolemaa, oli sankarimme viimetöikseen pyytänyt häntä hakemaan kaupasta kaljaa.

Vaikka Juice oli kiistaton nero niin musiikin tekemisessä kuin sanankäänteissäkin, oli hän ilmeisen hankala persoona. Juice vaati erityiskohtelua ja oli ikuinen vastarannankiiski. Miestä kumminkin muistellaan kirjassa lähes silkkihansikkain, mutta yksi sentään tekee poikkeuksen. Juice- ja Juice Leskinen Slam -bändien kosketinsoittaja Safka Pekkonen.

– Se itsekehu alkoi mennä sietämättömäksi, kaikki mitä hän teki oli nerokasta, hänen paskallakäyntinsäkin oli jotenkin hienompaa kuin muilla. Itsekehu on liian lievä ilmaisu, voidaan puhua yli-ihmisyysharhasta, Pekkonen kuvailee kirjassa.

Teoksen mukaan Juicella myös riitti naisia vaikka muille jakaa. Tämä tuskin olisi onnistunut ilman hänen julkkisstatustaan ja varakkuuttaan. Mikäli tuonnäköinen äijä olisi vaikka Postissa trukkikuskina, hänellä ei olisi pienintäkään saumaa saada naisia. 

2006 kuollut Leskinen joi itsensä parikymmentä vuotta vanhemman näköiseksi monia sairauksia kantavaksi hauraaksi mieheksi. Vaikka suurimmat musiikilliset saavutukset olivatkin varmasti jo takanapäin, olisi teräväsanaiselle kynäilijälle ollut yhä käyttöä.