Suomen suosituimpiin metalliyhtyeisiin kuuluva Battle Beast esiintyi Turun Logomossa torstaina 20. marraskuuta.
Helsingissä vuonna 2008 perustettu Battle Beast on julkaissut seitsemän studioalbumia, joista neljä on ollut kotimaan listaykkösiä. Tuorein pitkäsoitto Steelbound ilmestyi lokakuussa.
Ahkerasti ympäri maailmaan reissaava yhtye on parhaillaan Euroopan kiertueella. Tiedä sitten kuka on tökkinyt nuppineuloja karttaan, kun välillä käydään kotimaassa ja heti perään painellaan Saksaan, Itävaltaan ja Unkariin. Konsertteja tuntuu olevan lähes päivittäin ja niitä voi myös katsella suorina lähetyksinä Youtubesta.
Viime maanantaina Slovakian Bratislavassa Battle Beast joutui lopettamaan konserttinsa kahden kappaleen jälkeen, kun yleisössä ollut mies sai sairauskohtauksen ja menehtyi elvytysyrityksistä huolimatta.
Logomossa tästä ei vielä ollut tietoakaan. Arki-illasta huolimatta konserttia saapui seuraamaan yli tuhat ihmistä.
Turkuun oli juuri satanut ensilumi, jonka olomuoto oli paksua floskaa. Parkkipaikan löysin muutaman sadan metrin päästä sivukadulta puutalojen keskeltä. Lätäköitä väistellen Logomoon kesti kävellä viitisen minuuttia.
Yli tuhannen ihmisen joukosta bongasin vain muutaman tutun, hekin tulivat vastaan valoisassa aulassa narikoiden lähellä. Pimeässä konserttisalissa ei juuri muuta näkynytkään kuin lava.
Battle Beastin lämmittelijänä oli ruotsalainen Dynazty. Orkesteri on vieraillut ahkerasti Suomessa ja olen törmännyt siihen vähän väliä festivaaliohjelmistoja tutkiessani.
Jostain syystä oletin bändin edustavan glam metallia Mötley Crüen tyyliin ja soittajien olevan kajalilla naamansa tuhrineita kauniita poikia. Musiikki oli kuitenkin Mötiköitä rankempaa, eivätkä muusikotkaan olleet mitään siloposkia.
Dynazty sai turkulaisyleisöltä hyvän vastaanoton. Pitäänee tutustua bändiin tarkemmin jahka ehtii.
Battle Beast on ollut suosikkiyhtyeitäni jo useita vuosia. Kappaleet ovat levystä toiseen pääosin erinomaisia ja laulaja Noora Louhimo aivan mahtava. Parempaa ja energisempää keulakuvaa on vaikea kuvitella.
Rumpali Pyry Vikin valtavan patteriston vierustoilla oli pienemmät kannut, joita kummastelin keikan alkua odotellessa. Pian selvisi, että yhtyeellä oli lisävahvistuksena kaksi lyömäsoittajaa, jotka osallistuivat noin puoleen kappaleista.
Yhtyeen muut jäsenet ovat basisti Eero Sipilä, kitaristi Juuso Soinio, kosketinsoittaja Janne Björkroth ja kitaristi Joona Björkroth.
Puolisentoista tuntia kestäneen konsertin aikana kuultiin useita kappaleita tuoreelta Steelbound-albumilta. Omalta suosikiltani, vuonna 2017 ilmestyneeltä Bringer Of Painilta tuli siltäkin muutama esitys, jolloin jalan vipatusta ei voinut estää mikään.
Aivan jokainen Battle Beast-biisi ei minullekaan sentään kolahda. Esimerkkinä konsertissakin kuultu TwilightCabaret. Siinä bändi yhdistelee heviä ja latinorytmejä. Voin kuitenkin kuvitella, että monille se on suoranainen mestariteos.
Sodasta kertova The Long Road samaiselta Steelbound-levyltä puolestaan edustaa normaalia tanakampaa linjaa. Se tuo mieleen ruotsalaisen Sabatonin, jonka kanssa BB on kiertänyt maailmalla.
Valoshow, pyrotekniikka ja soundit olivat täysin kansainvälistä tasoa. Yhdessä välissä kuultiin kaksi valtavaa pamausta, jolloin edessäni seissyt heppu pelästyi niin, että hyppäsi ilmaan. Noorakin köhi lavalla pahimpia ruudinjämiä kurkustaan, kunnes kiekaisi seuraavan kappaleen aloituksen.
Jos Battle Beastin esiintymisestä hakee jotain miinuspuolia, ovat ne turhan pitkät välihöpinät. Kun laulajan pitää välillä käydä verhon takana ehostamassa pukuaan ja kostuttamassa kurkkuaan, pääsee basisti Sipilä ääneen. Kaveri innostuu usein tarinoimaan kuin Runeberg, eikä jutustelulle ole tulla loppua.
Nooran palatessa lavalle, hän ei välttämättä spiikkaa heti seuraavaa biisiä, vaan jatkaa juttelua siitä mihin Sipilä jäi. Pahimmassa tapauksessa he pälpättävät yhdessä vielä tovin, kunnes odottava kappale vihdoin polkaistaan käyntiin.
Mutta mitäpä pienistä. Yhtyeen biisit ja ammattitaito ovat niin kovaa luokkaa, että moni muu orkesteri jää lehdelle soittelemaan.
Viime viikon lauantaina käväisin happihyppelyllä Turun Katariinanlaakson luontopolulla.
Ilma vaikutti ensi alkuun oikein hyvältä ulkoiluun, joten ei muuta kuin askelta toisen perään. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, koska yhtäkkiä alkoi sade navakan tuulenpuuskan saattelemana.
Ilmiö oli onneksi ohimenevää laatua ja loppumatkan Katariinanlaakson vetisellä polulla saattoi tallustella rauhassa. Ihmetytti vaan mistä moinen ryöppy ilmestyi aurinkoiseen aamupäivään.
Oravia pomppi matkan varrella vähän väliä. Paras apaja niiden bongaamiseen on iso laakea kivi, jonne ihmiset tuovat syötävää. Myös lintuja ruokitaan samassa paikassa. Siellä oravien kuvaaminen on suhteellisen helppoa, mikäli on hiukankin kärsivällisyyttä.
Alueen metsikössä on puu, jossa asustelee lehtopöllö. Lintu ei tullut esille tuon enempää kuin alla olevasta kuvasta ilmenee. Pää näkyi puolittain kun oikein latvuksiin zoomaili.
Katariinanlaaksossa oli mukana kaverini Simo. Hän tekee Youtubeen luontoaiheisia videoita ja on erikoistunut oraviin.
Muutamaa päivää myöhemmin Simo oli huomannut Katariinanlaakson reunamilla uivan saukon, josta sai kuvattua pätkän videota. Tässä kuitenkin esimerkki hänen monista kurrevideoistaan.
Tutustuin turkulaiseen Evelinaan kesällä 2019 Vepsän ulkoilusaaressa Turun saaristossa. Hän kyseli tuolloin voisinko ottaa hänestä joskus mallikuvia. Asiaa tarvinnut kahta kertaa miettiä - näin upeaa kaunotarta zoomailisi varmasti jokainen valokuvauksen harrastaja. Eve on aivan ykkösluokan harrastajamalli.
Nämä kuvat otettiin kolme vuotta sitten marraskuussa Turun Ruissalon Saaronniemessä. Syksyn lopulla luonto oli ehkä hivenen karua, mutta ainakin valoa ja poutaa riitti. Merikin oli tyyni.
Viime vuonnahan puolen vuoden päättymättömältä vaikuttanut lumi- ja pakkaskausi alkoi jo marraskuun alussa. Toivottavasti nyt tulee leuto talvi.
Tänään marraskuun 10. päivä juhlittiin isänpäivää. Ennen kuin lähdin sytyttämään kynttilän oman isäni haudalle Kustavin hautausmaalle, kurvasin Turun Ruissalon kautta.
Ilma vaikutti tuossa vaiheessa aamupäivää melko hyvältä, mutta kohta jo alkoikin englantilaistyyppinen kukkasumutesade.
Kiertelin aikani ympäri Ruissalon kärkeä Saaronniemeä, kunnes palasin aivan naattina autolle. Olo ei päivätolkulla koronan kourissa riutuneena tuntunut kovin voimalliselta.
Tauti iski nyt kolmannella kerralla rankemmin kuin ennen. Väsytti ihan simona ja kuume sahasi edestakaisin. Flunssakin oli aivan helvetillinen.
Villa Saaro-huvilassa on uusi yrittäjä, joka näköjään ymmärtää liiketoiminnan päälle edeltäjiänsä enemmän, koska pitää kahvilaravintolaa auki muulloinkin kuin kesähelteillä. Ilmeisesti meneillään oli isänpäivälounas kun sakkia ramppasi valtavaan rakennukseen tasaisena virtana.
Happihyppely Saaronniemessä teki terää. Kelin salliessa täytyy tässä joku lauantai mennä grillailemaan jollekin alueen lukuisista tulipaikoista.
Viime sunnuntaina koettiin vuodenaikaan nähden yllättävä ilmiö, kun aurinko paistoi oikein vaan kunnolla. Samalla se tarkoitti sitä, että pakkasin kameran olkalaukkuuni ja lähdin maisemia tallentamaan.
Saavuin Turun Ruissalon Saaronniemeen puoli kahden aikoihin iltapäivällä. Kirkkain päivänpaiste oli jo hiipumaisillaan, mutta valoa riitti silti. Onneksi olin tuohon aikaan liikkeellä, sillä tunnin kuluttua alkoi jo hämärä painaa päälle.
Pakkasta oli kymmenkunta astetta. Merivesi höyrysi, mutta ei ihan siihen malliin kuin oletin. Kuvissa se ei pahemmin näy. Ylimmässä fotossa, jota pidän päivän parhaimpana otoksena, ilmiö onneksi vaikuttaa lentävien laulujoutsenten taustalla.
Saaronniemessä viereeni parkkeerasi auto, josta poistui äiti kahden alakouluikäisen tyttärensä kanssa. Tuumin, että he tuskin ovat talviuimaan menossa. Likat kun eivät varsinaisesti olleet talviuimarien näköisiä. Väärässä olin. Rannalla joutsenia tarkkaillessani tytöt ramppasivat uimassa varmasti ahkerimmin koko porukasta!
Päivän erikoisuus oli laulujoutsenperhe. Saaronniemessä ja Turun seudun merialueilla yleensä joutsenet ovat mallia kyhmy, joten tätä voi pitää pienenä ihmeenä. Kuin myös sitä, että poikasia oli peräti kuusi kappaletta säilynyt elossa näihin päivään saakka.
Poikaset olivat huomattavasti enemmän emojensa näköisiä kuin kuukausi takaperin läheisellä Kuuvannokalla bongaamani kyhmyjoutsen perheen jälkeläiset. Ne kun näyttivät ensi alkuun värityksensä perusteella kanadanhanhilta.
Suomen kansallislinnut eivät jääneet yhteen paikkaan kyyhöttämään, vaan uivat kuin tilauksesta auringonsillan ohi, jolloin nappasin pari onnistunutta ruutua. Eipä ollut hukkareissu tämäkään.
