Vaarniemi ja Pitkäsalmi 17. maaliskuuta

Viime viikon lauantaina kävin turkulaisen luonto- ja historiaharrastaja Harri Nato Leinon kanssa katsomassa Turun Katariinanlaaksoon hylättyä Susanna-laivaa.  http://kaislatuuli.blogspot.fi/2018/03/katariinanlaakson-susanna-laiva.html

Samalla reissulla liikuttiin muuallakin kuten Vaarniemen luonnonsuojelualueella. Pakkasta oli yli kymmenen astetta, mutta tarkeni hyvin kun aurinko paistoi ja tuulta ei ollut nimeksikään.

Katariinanlaakson luontopolulla Leino näytti merkillisen puumutaation, jossa oksa yhdistää kahta tammea tai vaahteraa. Varmaksi en osaa sanoa kumpi puulaji on kyseessä, molempia alueella esiintyy. Paimion luontopolun varrelta tälle löytyy oikein infokyltein merkitty mäntykaima.

Vaarniemen viime vuonna uusittuja rappusia pitkin astellessa sai edetä varovasti. Jäiset askelmat eivät varsinaisesti houkutelleet, mutta eipä muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Nousu ylös mäelle on jyrkkä ja raskas. Varmasti jollekin punttisalilla itseään peilaavalle tuokin homma hoituu kädenkäänteessä, mutta ainakin minulle tuli hiki.

Rappusten alkupäässä on puuliiteri, josta suositellaan nappaamaan mukaan muutama halko ennen ylöskapuamista, mikäli aikoo grillata kallion laella olevalla laavulla. Näin teimme, mutta yllätykseksi laavulla olikin puita vaikka muille jakaa. Ja koska nuotiokin oli edellisten kävijöiden jäljilta valmiina, ei muuta kuin herkulliset jauhomakkarat ritilälle muhimaan.

Vaarniemen kalliolta oli liian uskaliasta yrittää alas rappusia pitkin, joten kiersimme mäen. Olen kesällä kulkenut samoja reittejä, mutta näin talviaikaan tuli käveltyä reilusti ohi etsimästäni polusta.

Matkalla tuli vastaan tuhottu muurahaiskeko. Arvuuttelimme, mikä eläin mahtaa tehdä tällaista jälkeä. Karhu tuli ensimmäiseksi mieleen, mutta se lienee epätodennäköinen vastaus näillä seuduin. Ehkäpä mäyrä.

Kuva: Harri Nato Leino

Pitkäsalmen rannalla kohtasimme pöyhittyä muurahaiskekoakin merkillisemmän näyn. Ensin kuului valtava myörinä kuin jostain moottoriradalta. Sitten tuhatta ja sataa kaahannut henkilöauto ilmestyi näkökenttään. Joku vatipää ajeli talla pohjassa pitkin jäistä Pitkäsalmea. Ajattelenmaton urpo oli vaaraksi sekä itselleen, mahdollisille kanssamatkustajilleen että muille jäällä liikkujille.

Jollain lailla vielä ymmärtäisi jos hän olisi ajanut jäällä sääntöjen mukaan eli vauhdilla 30 km tunnissa. Mutta ei, piti leikkiä sankaria ja olla kuin Hirvensalon oma Rubens Barrichello. Varmasti kelpasi uroteon jälkeen leuhkia saavutuksistaan tyttöystävälle. Pahimmassa tapauksessa olisi voinut tulla ruumiita, jos jää olisi pettänyt.

Vajosuon laavulla

Vajosuo on Kurjenrahkan kansallispuistossa Varsinais-Suomessa sijaitseva suo Maskun, Ruskon ja Nousiaisten alueella. Turusta sinne kertyy matkaa kolmisenkymmentä kilometriä.

Vajosuo, joka tunnetaan myös kahdella ässällä Vajossuona, tuli tutuksi syksyllä 2015. Tuolloin kävin siellä ensimmäisen kerran ja hämmästelin pitkospuiden umpisurkeaa kuntoa. Samaa ongelmaa ei lauantaina uudenvuodenaattona ollut, sillä lankut oli pantu uuteen uskoon. Kyllä kelpasi tallata sekä metsässä että suo-osuuksilla.

Tähän vuodenaikaan Vajosuon maisemissa oli eläimistön suhteen perin hiljaista. Yksi vaivainen korppi lentää liihotteli menemään. Muuten alueella on mahdollista nähdä muun muassa harvinaisia perhosia, kurkia, käkiä, punajalkavikloja ja taivaanvuohia.

Vajosuon retken tarkoituksena oli etenkin käydä grillaamassa laavulla, joka on saanut uuden elämän noin 200 metriä alkuperäisestä paikastaan. Se sijaitsee nyt aivan suon laidassa. Sieltä käsin voi makkaran ahmimisen ohessa bongata vaikka lintuja ja hyönteisiä tai istuskella muuten vaan luonnon helmassa.

Laavulla oli ateriaa värkkäämässä nelihenkinen seurue. Sattumoisin eräs heistä oli loppuvuodesta ollut mukana laavunsiirtoprojektissa. Kyseessä oli jonkinlainen Turun aikuiskoulutushanke, mikäli oikein käsitin. Toisaalta luulisi, että helpommalla olisi päässyt talkootyönä, jossa muutaman raavaan miehen joukko olisi kantanut hirret paikasta a paikkaan b, mutta enpä käy suotta aliarvioimaan tuotakaan.

Laavun grillipaikalle mahtuu tämän perusteella vaivatta ainakin kymmenkunta ihmistä jakamaan yhteistä iloa. Penkkejä on kerrankin tarpeeksi. Jopa hieman kauempana laavusta oli jykevä laudoitus, jonka päällä voi vaikka vetäistä kauneusunet jos siltä alkaa tuntumaan.

Täytyy oikein erikseen mainita, että kyllä Perniön paistinmakkara nuotiolla kypsennettynä on sitten hyvää Turun sinapin kera. Ihan tulee kuola suunpieleen kun muisteleekin tuota fantastista makuyhdistelmää.

Lauantainen Vajosuo oli onnistunut päätös vuoden 2016 luontoretkeilylle. Saapa nähdä mitä retki- ja luontokohteita tänä vuonna tulee koluttua. Todennäköisesti Vajosuollekin jossain välissä uudelleen.

Naantalin Haijaisten laavu

Haijainen on Naantalin kaupunginosa kolmisen kilometriä kaupungin keskustasta lounaaseen. Se sijaitsee Luonnonmaan saarella.

Haijaisissa on toimintakeskus entisessä koulurakennuksessa, neljän kilometrin pituinen Silmu -luontopolku, laavu, pallokenttä ja ja talvella kaupungin ylläpitämä 1,7 kilometrin pituinen valaistu hiihtolatu.

Sain pari viikkoa sitten vihiä luontopolusta. Kaupunginosan nimikin oli aivan uusi tuttavuus, sillä olin kuvitellut ajelevani Kukolaan ja Käkölään, kuten tienviitassa isolla lukee. Pari kertaa aiemmin seudulla körötelessäni olen päätynyt Raision kaupungin omistamaan Villa -kesäkotiin, jossa on muun muassa karavaanialue.

Haijaisten koulu löytyi helposti ennen Villan aluetta osoitteesta Suutarintie 5. Koulu on ilmeisesti myös asuttu, sillä takapihalla oli parkissa pari henkilöautoa, jotka lumikerroksesta päätellen eivät olleet liikahtaneet vähään aikaan. Etupihan isolla kentällä oli yksi hiljattain saapunut auto.

Netin mukaan "rakennuksen nurkalta alkaa neljän kilometrin mittainen Silmu-luontopolku, joka tutustuttaa monipuolisesti varsinaissuomalaiseen luontoon ja kulttuurimaisemaan. Lenkin varrella voi levähtää laavulla, jossa on mahdollisuus myös tulentekoon. Laavu on noin kilometrin päässä Haijaisista ja vapaasti käyttävissä. Sen luona on puucee ja kaupungin puolesta puut tulentekoa varten". 

Viime viikonloppuna Varsinais-Suomessa satoi lunta ja maisema aluksi oudon näköinen. Yhdessä päivässä oli tullut täysi talvi. Niinpä luontopolun alkua oli ensin vaikea löytää. Aivan "rakennuksen nurkalta" se ei alkanut, vaan pallokentän laidalta. Samasta paikasta lähtee hiihtolatu, joka kiemurtelee luontopolun vieressä.

Matkalla laavulle ihastelimme Hannu Toivosen ja Matti Vikströmin kanssa potentiaalisia joulukuusia ja valtavan kokoista pahkaa sekä totaalista hiljaisuutta, jollainen metsässä vallitsi. Vaikka olimme lähellä asutusta, tuntui paikka olevan täysin korvessa ja eristyksissä muusta maailmasta. Harvemmin näin tyyni keli onkaan.

Laavu löytyi helposti. Paikat olivat siistissä kunnossa. Polttopuita oli riittävästi ja jopa kuivia. Mukana olleita sanomalehtiä ja sytytyspaloja ei olisi tarvittu ollenkaan, mutta varmuuden vuoksi oli parempi tehdä kunnon alkuvalmistelut, ettei vaan jäisi herkulliset makkarat grillaamatta.

Nettisivuilla kerrotusta puuceestä ei näkynyt vilaustakaan. Ainakaan se ei ollut puuvajan yhteydessä tai sitten se oli siihen pirun hyvin piilotettu.

Aikani kuluksi lueskelin laavun seiniin tuherrettuja tekstejä, joista osa oli jopa tavanomaisia "Ville-Pekka ja Katariina olivat täällä 15.7.2003" parempia.

Haijaisten laavu ja Silmu -luontopolku vaikuttivat sellaisilta, että varmasti tulee vielä käytyä uudelleenkin.