Sunny Beachilla osa 2 - Lomalla sesongin jälkeen

Sunny Beach (bulgariaksi Slantsev Brjag) on rantalomakohde Mustanmeren rannikolla Bulgariassa, noin kolmekymmentä kilometriä Burgasin kaupungin pohjoispuolella.

Alueen rakentaminen aloitettiin 1950-luvulla ja se elää täysin matkailusta. Vakituisia asukkaita on eri tietolähteistä riippuen 500-1400.

Sunny Beachin 100-200 metriä leveä ja kahdeksan kilometriä pitkä hiekkaranta sijaitsee Balkanvuorten tuntumassa. Aivan Sunny Beachin tuntumassa on yhdeksän tuhatta vuotta vanha museokaupunki Nessebar, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Kuten edellisessä blogipostauksessani kerroinkin, oli Sunny Beach viikolla 40 melkein kuin autiokylä. Turistit olivat jo pitkäti kaikonneet. Syyskuun vaihtuessa lokakuuksi, meni alkulomasta käyttämämme elintavikekauppakin kiinni.

Sunny Beachin ruokaravintolat olivat kortilla lomaviikollamme. McDonalds näytti olevan auki vielä lähtöpäivänämme, mutta siihen se sitten taisi melkein jäädäkin. Joku tiesi kertoa, että linja-autoaseman kulmilla olisi paikallisten asukkaiden suosima baari auki, jos oikein kova nälkä yllättää.

Oikein kävi sääliksi erästä posiolaisperhettä, johon törmäsimme muutaman kerran. He nimittäin etsivät lähes epätoivoisesti murkinapaikkaa, koska eivät olleet ymmärtäneet ostaa ruuat ja juomat kattavaa all inclusivea hotellistaan. Isännälle näytti hyvin häppäkin maistuvan, joten allu (all inclusive) olisi ollut ehdoton valinta.

Onneksi meitä ei päässyt nälkä tai jano haittaamaan kertaakaan. Siitä piti huolen hotellimme 95 euroa maksanut all inclusive. Halpaa kuin saippua, vain 12 euroa päivässä ja rajaton ruokapöytä sekä baaritiski. All inclusive toimi myös koko lähtöpäivämme ajan yhteen asti yöllä, jolloin bussi tuli hakemaan porukat lentokentälle.

Mainion Best Western Plus Premium Inn-hotellin allasbaarissa istuskelun ohella päivittäiseen ohjelmaamme kuului kävely pitkin Sunny Beachin tyhjiä katuja ja hiekkarantaa. Meren äärellä saattoi jonkun verran ihmisiä vielä ollakin. Ei kumminkaan ollut vaaraa, että rantapyyhe koskettaisi vahingossa jotakuta toista.

Kävin Mustassameressä uiskentelemassa. Vesi oli suolaisempaa kuin vaikkapa Turun saaristossa. En tosin mitenkään erityisemmin maistellut sitä sen enempää, mutta kun valtavat aallot löivät päälle, saattoi muutamaa tippa mennä suuhunkin.

Etukäteen luin varoituksia meduusoista, mutta en huomannut niitä uidessa. Sinertäviä ja kookkaita hyytelökasoja näkyi kyllä rannan ainoalta laiturilta käsin paljonkin. Tiedä sitten olisivatko ne polttaneet ihoa osuessaan vai miksi varoiteltiin.

Sunny Beach-matkakertomuksen seuraavassa osassa käymme Unescon maailmanperintökohteessa Nessebarissa.

Sammallahdenmäen hautaröykkiöt

Sammallahdenmäen pronssikautiset hautaröykkiöt on Satakunnassa Raumalla sijaitseva muinaisjäännösalue. Entisen Lapin kunnan alueella oleva paikka hyväksyttiin Unescon maailmanperintöluetteloon 1. joulukuuta 1999 ensimmäisenä suomalaisena arkeologisena kohteena. Sammallahdenmäki Suomen ja Pohjoismaiden edustavin läntisen pronssikulttuurin kohde.

Noin kilometrin läpimittaisella kallioalueella sijaitsee 36 kivistä koottua hautaröykkiötä. Suurin osa niistä on isoja hiidenkiukaita tai matalia kehäröykkiöitä.

Tunnetuimmat kasat ovat kuitenkin laakea suuri nelikulmainen latomus, jota kutsutaan Kirkonlaattiaksi, sekä pitkä ja korkea vallimuodostelma Huilun pitkä raunio. Jälkimmäisestä lienee läheisen Kivikylän palvaamon valmistama grillimakkara Huilun tuhti saanut nimensä.

Museoviraston tutkimuksissa korkeimmalla kohdalla oleva hauta ajoitettiin pronssikaudelle 1300–1000 eaa. ja alimmalla tasolla oleva hauta varhaiselle rautakaudelle 170 eaa. – 80 jaa. Kivikasoista on löytynyt ihmisluita, paasiarkkuja ja sarjarannerenkaan katkelma.

Paikallishistoriassa hautaröykkiöt mainitaan ensimmäistä kertaa 1878 ja neljä kasaa on tutkittu jo vuonna 1891. Museovirasto teki vuonna 2002 kaivauksia kahdeksalla röykkiöllä, joista jokaisesta tuli esille niiden sisäisiä rakenteita. Kuudesta paikasta löytyi palanutta ihmisen luuta, joten niihin on tehty polttohautauksia.

Kiviröykkiöihin käy vuosittain tutustumassa lähes 10 000 kävijää, erityisesti ulkomaalaisia ja erikoisuutena maailmanperintökohteiden kiertäjät. Viime tiistaina röykkiöitä ihmettelemässä kävivät allekirjoittanut ja Sunttu Sundell.

Ottaen huomioon alueen ainutlaatuisuuden, on opastus kivikasoille täysin lapsenkengissä. Tuurilla valitsimme oikeaan suunnan. Opastusnuolia sai hakea kissojen ja koirien kanssa. Kun vihdoin alkoi näkyä isoja kiviröykkiöitä, varmistuimme Sundellin kanssa, että taidamme olla oikeassa paikassa. Ei voi kuin kummastella viitoituksen puutetta.

Auto jätettiin Kivikylän palvaamon parkkipaikalle. Hautaröykkiöiltä palatessamme kävin palvaamon kaupassa ostoksilla. Kassillinen herkullisia grillimakkaroita ja purkkikaupalla suussa sulavaa, suorastaan järjettömän hyvää Kivilylän savupalvihernekeittoa vaihtoi omistajaa alle kahdellakymmenellä eurolla.

Krakovan matka osa 4 - Wieliczkan suolakaivos

Wieliczkan suolakaivos on Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva kohde noin viidentoista kilometrin päässä Krakovasta. Kaivoksesta louhittiin suolaa 1300-luvulta vuoteen 2007 eli noin 700 vuotta.

Wieliczkan suolakaivos on suosittu turistikohde. Siellä vierailee vuosittain yli miljoona ihmistä. Paikan erikoisuus on syvällä maan uumenissa oleva kirkko, jonka patsaat ja kattokruunut on veistetty suolasta.

Painelimme Wieliczkan suolakaivokseen suoraan Birnenaun keskitysleiriltä. Matka kesti suunnilleen tunnin verran. Jälkikäteen ajateltuna kaivosreissun olisi voinut tehdä toisena päivänä, koska nyt päiväohjelmasta muodostui aivan liian pitkä.

Kysyin kuskiltamme jos voisimme poiketa upottamassa apetta jossain kuppilassa. Kuulemma matkalla ei ollut yhtään ruokapaikkaa, mutta perillä sellainen olisi.

Suolakaivoksen parkkipaikalla selvisi, että seuraavan opastuskierroksen alkuun olisi kahdeksan minuuttia aikaa. Seuraava kierros lähtisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. No, ei muuta kuin vatsa kurnien jonottamaan ensimmäiseen lähtöön.

En ehtinyt edes kusella käydä, kun olimmekin oppaan johdolla matkalla maan alle päättymättömältä tuntuvassa ja ahtaassa portaikossa. En muista askelmien määrää, mutta arviolta kilometrin verran maan sisään tallusteltuamme olimme vihdoin jonkunlaisessa tunneliaulassa.

Puolalaisopas jutteli parempaa englantia kuin kukaan muu koko matkan aikana kuulemani, mukaan lukien äidinkielenään englantia puhuvat. Mies kertoi olleensa 21 vuotta kaivoksessa näissä hommissa. Vitsit lensivät selostuksen ohessa. Puola on menettänyt hänessä oivan stand up-koomikon.

Kaivoksen käytävät olivat niin korkeita ja leveitä, ettei juurikaan tarvinnut pelätä kolauttavansa päätänsä kattoon. Opas muistutti aina, jos edessä oli matalampi kohta. Suunnilleen minun pituuteeni ryhmästä ylsi tosin vain ruotsalainen mallin näköinen nainen, jonka korkokengät olivat hieman erikoinen valinta näihin olosuhteisiin.

Muutaman tunnin kierroksen aikana vastaan tuli luolajärviä, näyttelyjä menneiden aikojen kaivostoiminnasta ja erikoisimpana valtavan kokoinen kirkko. Onneksi vessakin löytyi kirkon ylätasanteen tuntumasta.

Suolakaivosta ei voi suositella ahtaanpaikankammoisille. Itsekin jossain määrin kyseistä fobiaa potevana selvisin urakasta hyvin, vaikka loppurutistus tekikin tiukkaa. Pieneen hissiin ängettiin valtava määrä ihmisiä. Häkki kolisi ja heilui. Matka ylös tuntui ikuisuudelta. Hetken olin varma, että hissi jumittuu jonnekin 500 metrin kohdalle näännymme sinne. Onneksi ei sentään tarvinnut kävellä ylös.

Kolme tuntia maan alla kaivoksessa Auschwitzin ja Birkenaun kierrosten jälkeen veti puhdin pois. Ramppaaminen melkein kellon ympäri ilman ruoka- ja juomatankkausta oli turhan kova tahti ainakin minulle.

Wieliczkan suolakaivoksessa kannattaa toki ehdottomasti vierailla jos käy Krakovassa, mutta se on suositeltavaa tehdä omana päiväretkenään. Siinä kun on tarpeeksi ohjelmaa yhdelle päivälle.