Kainuun reissu osa 8 - Taistelijan talo ja Viisikon linja

Lieksa oli yksi luonto- ja sotahistoriallisen Kainuun matkamme kohteista. Se ei ole Kainuuta, vaan Pohjois-Karjalaa, mutta niputettakoon se tässä yhteydessä saman otsikon alle. 

Matkasuunnitelmamme pääosin laatinut Sunttu Sundell oli onkinut esille Itä-Suomen sotatantereita. Kaikkia ei ole mahdollista käsitellä omina blogijuttuina, vaikka varmasti jokainen taistelupaikka olisikin sen arvoinen.

Poikkesimme myös Ilomantsin Hattuvaaran kylässä Taistelijan talon pihapiiriä tutkimassa. Talo on rakennettu vuonna 1988 sotiemme veteraanien kunniaksi. Valitettavasti se ei ollut auki enää viikolla 35, jolloin olimme tien päällä. Sundell tosin ehti jo keskikesän matkallaan tutustua rakennuksen sisältöön. 

Hattuvaara sijaitsee noin 40 kilometriä Ilomantsin keskustasta koilliseen ja Hattuvaarasta 16 kilometriä itään Virmajärvellä olevassa saaressa on Suomen ja EU:n itäisin piste. Pelkästään Hattuvaara on 70 kilometriä idempänä kuin Pietari. 

Talvisodan syttyessä Viisikon linja Lieksan Hatunkylässä oli parhaiten varusteltu puolustusasema Lieksassa. Se rakennettiin vuonna 1939 ylimääräisten kertausharjoitusten aikana.

Neuvostojoukot hyökkäsivät asemaa vastaan 9. joulukuuta 1939. Hyökkäys pystyttiin torjumaan ja puna-armeija vetäytyi jouluaattona takaisin rajan taakse. 

Viisikon linjaa vahvistettiin välirauhan aikana. Sitä ei kuitenkaan tarvittu jatkosodassa, koska etulinja oli kauempana Pielisjärvestä. 

Alueen metsissä on yhä jäljellä massiiviset panssariesteet. Aikoinaan todennäköisesti hevospelein liikutetut kivenjärkäleet herättävät kummasti kunnioitusta. 

Itä-Suomen kierros osa 6 - Laivamatka halki Pielisen

Tiistaina 29. heinäkuuta matkustimme 1958 rakennetulla Pielinen -aluksella Kolin satamasta Lieksaan. Sisävesiristeily oli ollut haaveena jo vuosikausia ja nyt se totetutui kuin varkain. Suntun laajassa matkasuunnitelmassa tätä ei mukana ollut, vaan homma päätettiin vasta edellisenä päivänä.

Pielinen on luode–kaakkosuunnassa yli 90 km pitkä, enimmillään jopa 30 km leveä ja pinta-alaltaan Suomen neljänneksi suurin järvi. Järven lähes 1 500 saaresta suurimmat ovat Paalasmaa, Kynsisaari, Porosaari, Iso Ristisaari, Koveronsaari, Hattusaari, Satjanko ja Kelvänsaari.

Saaret pirstovat Pielisen seliksi, joista suurimmat ovat pohjoiset Kojonselkä ja Vasamaselkä, keskiosien Koveronselkä, Napaselkä, Suurselkä ja Hattuselkä sekä eteläiset Purjeselkä ja Pulloselkä. Pielisen osa-alueiksi luetaan usein myös samassa tasossa olevat Kuokkastenjärvi ja Lautiainen–Nurmesjärvi pohjoisessa sekä Rukavesi etelässä.

Rantaviivaa Pielisellä on yli 1 700 km, ja keskisyvyys on noin 10 m. Suurin syvyys, 61 m, on mitattu läheltä Paalasmaan saarta.

Järven lounaisrannalla sijaitsee kuuluisa Koli ja Kolin kansallispuisto.

Kolin satama ei järin suuri ollut, mutta tarjosi ymmärtääkseni sen verran palveluja kuin tarpeen on. Rannan ravintola ainakin näytti olevan ahkerassa käytössä.

Autojono muodostui nopeasti rantaan, eikä matkaajilla tuntunut olevan käsitystä miten jonotuslinjoihin ajellaan. Tai sitten meillä ei sitä ollut. Menimme mielestäni loogisesti riviin numero yksi, mutta melkein kaikki muut parkkeerasivat kakkosriviin. Autopaikka laivalle oli kumminkin etukäteen varattu, joten oletimme mahtuvamme mukaan.

Alkuhämmenyksen jälkeen kaikki autot saatiin kuin saatiinkin laivaan. Samalla alkoi aurinkoinen sää olla muisto vaan ja vettä ripotteli. Ukkosrintama lähestyi uhkaavasti.

Laivan kannella oli salamabongareita useita kymmeniä. Itselläni oli hieman orpo olo märällä teräspohjaisella alustalla, kun salamat iskivät lähistölle. Yllättävän vähän se tuntui muita huolestuttavan. Yhtään salamakuvaa en tietenkään saanut, muttei saldo tainnut olla parempi muillakaan.

Risteily pitkin Pielistä kesti vajaat kaksi tuntia. Laivaan ja järvimaisemiin ehti tutusta vallan mainiosti. Kelikin parani loppua kohden ja aurinko tuli esiin.

Käsittääkseni samoja kirkkoveneitä, joita näimme aikaisemmin Kontiolahdella Jakokosken kavavalla, oli nyt järvellä menossa kohti Joensuuta.

Eräs vanhempi herra, joka jossain vaiheessa tuppautui juttusilleni, osoittautui jonkinlaiseksi kotiseutuaktiiviksi. Hänellä oli tieto hallussa koko Pohjois-Karjalasta. Miehen tarinoita kuunteli mielellään.

Penkkiurheilijan vikaakin hänessä oli. Soutajat nähtyään hän innostui huutelemaan laivan kannelta kovaäänisesti ja tarmokkaasti "Vetäkää, vetäkää! Ylihuomenna olette jo perillä!" ja paljon muuta.

Laivamatka Kolilta Lieksaan ei ollut kovin kallis, joten samaa voi suositella muillekin matkalaisille. Maantietä pitkin matkaa tulee peräti 90 kilometriä. Ainakin minä taittaisin saman koska vaan uudelleen Pielisellä seilaten. Oli meinaan mielenkiintoinen kokemus.

Itä-Suomen kierros osa 4 - Hattusaari ja Koli

Hattusaari on lieksalaiskylä Kolin lähellä. Majapaikastamme ei ollut sinne kuin muutama kilometri, joten kävimme katsomassa millaisia maisemia siellä odottikaan.

Hattusaaren kylä ei tosin ollut reittimme varrella. Eikä juuri muitakaan taloja. Lomamökkeihin viittaavia opasteita siellä täällä. Ajelimme 70-luvun alussa tehtyä pöllyävää pengertietä pitkin sattumanvaraisesti kunnes saavuimme rantaan. Ihmisiä ei näkynyt juuri missään, mutta maisemat olivat hienoja.

Hattusaaresta painelimme sinne missä matkan pääkohdekin sijaitsi. Nimittäin Ukko-Kolille. Koli on Pohjois-Karjalan korkein vaara Pielisen rannalla Lieksassa. 347 metriä korkea Koli on pitkälti valkoista kvartsiittia. Kolin tärkeimmät huiput ovat Ukko- ja Akka-Koli. Korkein kohta on Ukko-Kolilla, josta aukeaa lähes kaikkien tuntema kansallismaisema.

Parkkipaikkoja oli niukalti verrattuna turistien määrään. Ylös hotellin pihalle menimme hissillä, joka muistutti hieman Budapestin Linnavuoren vastaavaa.

Koska kansallismaisema täytyy kokea omin silmin, odotin vesi kielellä pääsyä huipulle. Ramppasimme sinne 400 metriä pitkää polkua pitkin, joka ei vaikuttanut niin jyrkältä kuin hotellin- ja luontokeskuksen vierestä lähtenyt porrasreitti.

Matkalla vastaan tuli merkillinen kuusi. Ylhäällä odotti se kaikkein tärkein, matkan kohokohta Ukko-Koli.

Ukko-Kolista muutaman sadan metrin päässä oleva Akka-Koli oli sekin vaikuttavan näköinen paikka.

Kolilla käyntimme ajoittui juuri sopivasti, sillä alhaalle palatessamme alkoi hiljalleen sadella. Noin tunnin kuluttua luontiäiti yltyi täysin raivopäiseksi. Mikäli juuri silloin olisi katsellut Ukko-Kolin huipulla maisemia, saattaa olla, että se olisi ollut viimeinen näköala koskaan.

Ensin taivas pimeni. Lehtipuut alkoivat havista ja taipuivat kuin tulitikut. Jonkinlainen syöksyvirtaus pöllytti noin minuutin ajan pihalta kaikki irtotavarat, hiekat ja muun spiraalimaiseen muodostelmaan. Seuraavaksi tuli vettä kuin ämpäristä kaatamalla. Kaupanpäälliseksi kymmenen minuutin raekuuro. Enpä ole moista luonnonilmiötä ennen kokenut.