sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Patikoimassa Pukkipalon reitillä

Pukkipalon aarnialue tai yleisesti vain Pukkipalo, on Nousiaisten kunnassa Kurjenrahkan kansallispuiston alueella sijaitseva aarniometsä.


Pukkipaloa pidetään Varsinais-Suomen komeimpana aarniometsänä. Se on yksi lounaisen Suomen viimeisistä yhtenäisistä vanhapuustoisista havumetsäalueista.

Pukkipalon säilymisen luonnontilaisena on taannut sen valinta Metsähallituksen aarnialueeksi vuonna 1958. Täysin luonnontilainen ei Pukkipalo kuitenkaan ole, sillä alueelta on hakattu suurimpia puita 1900-luvun alussa ja 1930-luvulla metsään on kaivettu muutamia ojia. Alue suojeltiin lailla vuonna 1998, kun Pukkipalonkin kattanut Kurjenrahkan kansallispuisto perustettiin.

Pukkipalon luonnonmetsän kaltaisena säilyneellä aarnialuella kasvaa runsaasti suuria, usein yli 150-vuotiaita puita. Pukkipalossa on myös runsaasti lahopuuta. Tiheimmillään puuta on yli 500 kuutiometriä hehtaarilla.

Alueen alavilla ja paikoin kosteapohjaisilla osilla kasvaa pääasiassa vanhoja kuusia. Keskiosan avoimien kallioiden ympärillä ja korkeammilla paikoilla on puolestaan runsaasti suuria, kilpikaarnaisia mäntyjä. Myös keloja ja maapuita on runsaasti. Keskiosiltaan aarnialue on soistunut voimakkaasti, mikä on lisännyt kaatuvan ja lahoavan havupuun määrää.


Pukkipalon reitti piti kiertää jo viime syyskuussa. Silloin törmäsin alkumatkasta ongelmaan, jossa huomasin olevani eksyksissä keskellä isoa hakkuuaukeaa. Tällä kertaa oppaina Toivosen Hanski ja Irkku, jotka ovat kokeneita Pukkipalon kiertäjiä. Eksymiskohtakin löytyi, enkä enää yhtään ihmettele, että kävelin viimeksi siitä ohi. Kierroksen alkupää nimittäin on huonosti merkitty. 

Pukkipalon reitin pituudeksi ilmoitetaan jossain yhteyksissä peräti yhdeksän kilometriä. Sellaiseen pyrähdykseen olin henkisesti valmistautunutkin. Väittäisin, että emme kumminkaan kävelleet niin pitkään, vaan ehkä noin kuutisen kilometriä. Matkaan olisi ollut yhdistettävissä rengaspolkuja, joille emme lähteneet. Se selittäisi monen kilometrin eron.




Talsimme pitkin soita, metsiä ja kallioita arviolta kaksi ja puoli tuntia. Läheiseen Savojärven kierrokseen menee noin kaksi tuntia ja pituudeltaan se on kuutisen kilometriä. Veikkaisin, että Pukkipalon reittimme oli suurin piirtein samaa luokkaa.

Olin ottanut suurta urakkaa varten mukaan puolentoista litran vesipullon. Kuvittelin sen uppoavan helposti janoiseen kitaani reippailun aikana. Lopulta matka ei tuntunutkaan juuri missään. Vettäkin jäi puoli pulloa.





Pukkipalon aarnialueella on noin kilometrin matkalla vanhan metsän lajeista kertovia luontopolkutauluja. Pystyyn kelottuneita ja katkenneita puita polun varrella riitti. Myrskyn kaatamia valtavia ikivanhoja kuusia näkyi monin paikoin. Helpostikin kymmenen neliömertin kokoiset juuristot kohosivat maasta aavemaisina.

Pääosin polut menivät juurikkoisessa ja siten hieman hankalassa maastossa. Nousuja ei liioin ollut, mutta eteensä sai koko ajan katsoa. Kallio-osuuksilla en sateella kävelisi. Pitkospuut olivat koko reitin varrelta heikossa kunnossa. Osa oli jo aivan haperoa ja katkennutta.

Muutamassa paikassa pitkospuut olivat todella märkiä. Liukastuin kerran, mutta onneksi selvisin säikähdyksellä. Eikä edes kenkä kastunut, vaikka aluksi niin luulinkin kun koipi kävi suossa.

Hirvikärpäsiä sain kimppuuni ainakin neljä. Viimeinen löytyi niskasta paluumatkalla Turkuun. Otukset ovat hankalasti tapettavia, koska ne eivät kuole edes sormien välissä litistäessä. Viimeistely kannattaa hoitaa kunnolla, sillä muuten ne ovat pian uudelleen kiinnostuneita sinusta.





Retken oudoin tapaus oli äkäinen ukkometso, joka hyökkäsi päälleni metsässä. Muutamaa sataa metriä aikaisemmin vastaantullut perhe kyllä ilmoitti, että kallion takana on kiukkuinen metso. Toiveikkaana mahdollisista valokuvista pidin kameran koko ajan valmiina. Pian alkoikin kuulua kalkatusta, joka muistutti auton starttaamisesta ja tyhjästä akusta talvipakkasella.

Metso huuteli kallionnyppylän päällä lähellä polkua. Yritin kuvata sitä ryteikön läpi. Koska tulos ei ollut tyydyttävä, menin lähemmäs. Silloin lintu tulistui ja syöksyi kimppuuni. Juoksin pakoon kuin Ben Johnson  metso perässäni. Kun eläin vihdoin luovutti, haukoin henkeä ja yritin saada ajatukset kokoon. Siinä oli leikki kaukana.

Kaikenlaista sitä näköjään voi sattuakin. Vanha fraasi "jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla ylläytyt" piti turhan hyvin paikkansa. Huh.




Pukkipalon reitti ei tehnyt minuun järin suurta vaikutusta maisemiensa puolesta, mutta ehkä se tulee joskus uudelleenkin kierrettyä. Savojärven kierros on luksusta tähän verrattuna. Siihen ei kyllästy.














2 kommenttia:

  1. Oli tainnut ukkometso ressukka jäädä ilman puolisoa, kun niin ärhenteli? Yhdesän kilometriä tulee, jos retin aloittaa ja päättää Rantapihalle. Alkumatka nyt vain sattuu olemaan tylsää ja mitään sanomatonta maastoa, missä punkit saattavat hyvinkin viihtyä.

    HannuT.

    VastaaPoista
  2. Ukkometso ja metso kohtasivat...
    T.Matti "Viki" Vikström

    VastaaPoista